Hentona herännyt vahva päivä♥

 Unikuvien hunnun läpi raotti ovensa uusi aamu, asetti ympärille jakamansa armon.  Kätteli päivää vaihtumattomin sävyin. Horisontissa puiden silhuetit seisoivat valmiina uusiin tuuliin. Päätin olla minäkin avoin tälle päivälle osakseni tarkoitetulle. Rakkaan sormet löysivät omani ja sulkivat lomaansa. Tuokion ajan olin hauraana tuulen lailla vahva. Harmaus heittelee varjonsa kaiken ylle, valo pitää houkutella hetkiin. Tänään se löytyi metsän siimeksestä. Askelten alla sammalmättäiden pehmeät lumettomat tunturit. Myrskyn jäljiltä vihreällä aavalla lepäävien runkojen rauhallinen uni. Puron solinassa kevät keskellä talvea. Tyttönen ihmetteli hiidenkirnua kallion kupeessa ja haukkuvainen otti retkestään ilon irti. Ajatuksiin tarttui toiveikkuutta ja heleämpää valoa, levollisen metsän tuoksu hentoon hiuskiehkuraan. Tänään metsä oli minulle kirkko. Tuulen huokauksissa kuulin haikean sävelen. Kotiin kannoin oksan, jolle naava oli kasvattanut ihan pienen enkelin siivet.

Edessä siintää uusi puhtoinen vuosi, jolla on annettavanaan juuri se, mikä hyväksi on. Ihan pieneksi kasvaessa, jokin suuri mahtuu ottamaan sijaa. Hymyilen metsäpuron solinalle joulukuisen päivän kulussa. Enpä olisi sen äärellä hymynnyt, jos lumivaippa olisi ehtinyt paikalleen. Joskus asioilla on uudenlainen järjestys, jotta jokin hento saa tilan kajauttaa valonsa, jakaa ilonsa ja antaa juuri sen, mikä kasvattaa jotakin hyvää. "Sinä hymyilit", sanoi rakas. Kun pelko on pessyt kyynelvirroin kasvoja, on uurteiden keskellä värähtävä hymynhäivä kuin auringonpaiste sateisen viikon jälkeen. Kaikelle on paikkansa, aikansa ja tarkoituksensa. Pimenneeseen iltaan satoi uutta vettä.

En kylläänny joulukuusen kauneuteen. Annan katseen poimia valonsäikeessä pyörähtelevien koristeiden lumoa. Herkkää tanssia, joka heittää varjonsa seinien hämärään. Jokaisella oksien kantamalla on oma tarinansa. Siipien suojissa kurkisteleva valo kertoo omaansa. Uskallan sukeltaa aina uuteen satuun. Pimeä on piirrellyt päiviin kuviaan, harmaa havisuttanut ajatuksia. Huomiselle luvattu aurinko sai poikasen suunnittelemaan palloiluretkeä lähikentälle yhdessä yökyläilevän toverinsa kanssa. Rakkaalla edessään työpyhä. Tyttönen tankkaa isän lämpöä sohvan mutkassa. Neitonen päättää elokuvailtansa ystävän luo. Tyttöjen juttuja riittää pikkutunneille asti. Huomaan sulkevani jokaisen vuorollaan pyyntöön, jossa huolenpito ja hoiva ottaa paikkaansa. Voimassasi kulkien synkimmillekin pilville piirtyy hohtava reunus. Tämänpäivän kokoinen onni.

Sade suukottaa mustaa maisemaa, yö avaa syliään. Sytytän kynttilöihin liekit ja annan kaiken raskaan painua mailleen. Valo laajenee aina niin isoksi, että voittaa pimeän.

Puoleesi käännyn nyt

Juhlan tullessaan tuoma kiireettömyys viipyy yhä täyttäen kodin äänillä, joissa helisee lasten nauru. Päättävät nukkua yön siellä, toisen täällä, kantavat patjojaan ja iloitsevat vähästä. Esikko otti poikasen luokseen yhden yön yli. Voi sitä veljesrakkauden lumovoimaa! Jokin pieni hentoinen taianomaisuus istuu yhä joulukodin sylissä jakaen hetkiä  kanssamme. Vuoroaan odottelee kaipuu, hiljainen odotuksen tuulahdus, puhtaan pohjan uudelle petaava aika. Ajatuksin ja tuntein yhä pidän kiinni ihmeestä ,annan sen helliä sisintä ja lohduttaa. Pienuuteni täyttää tätä päivää, jossa ylhäältä alas asti ulottuva harmaa maisema jakaa tilaa sateen suukottaa lunta kaipaavaa talvimaata. Kuin tummuuttaan itkevä maa, itken ääneti vailla kyyneliä minäkin. Kipu saapuili vietettyään oman lomansa. Ole vahva, kuiskaa rakas. Ja minä yritän.Uudenlaiset huolet kaivautuvat kiinni kehoon. Pelko ottaa paikkansa. Rukoillaan ja luotetaan lapsen lailla. Joulun lapsi lepää yhä kuusemme alla. Huomaan kuiskivani suuntaansa.

Jouluaaton aamussa jo ottivat esille yhden lahjan, rakas ja tyttönen. Istuttivat minut sohvan pehmeyteen ja ojensivat avattavaksi. Hetkeen en tiennyt kumpi kosketti hellemmin, ilonsa antamastaan vaiko omani paperin sisältä löytämästäni. Kehomme on koti tunteillemme. Tänään minussa asuu tuuli, joka riepottaa. Rakkaan kulkiessa jo tänään arkeensa, seisahduin aamussani kuuntelemaan heräävää kotia. Pikkuiseni ,jotka hengittävät huolettomuutta huomisesta, heräilivät päivään, joka osallani on vaatinut sinnittelyä. Koitan olla kuin en tuntisi , etteivät huolestuisikaan, vaan saisivat kiljahdella peliensä keskellä, kikattaa sateessa kastuneiden kasvojensa kyllyydellä! Tälläkin on tarkoitus katsoo hiukan totisin kasvoin rakas, jonka otsalta luen huolen. Tästä selvitään kyllä, sanoo ja rakastaa.

Kysymysten keskeltä yllän hyvään. Juuri nyt valo pysyy piilossaan. Uni karkaa mailleen. Tummuvan illan uumenissa välkehtii se ainut valo, joka jakaa juuri sen voiman, joka tarvitaan huomiseen. Kalenterin lehdellä lukee jälleen uusi aika.

♥Siunattua joulua♥

Tuuli riepottaa puiden ihmetteleviä oksia. Poissa on jouluinen lumihuntu. Kaikkialle on levittäytynyt tummuus. Sisimmässä kuitenkin tuikuttaa joulun valo. Kotiin on hiipinyt odotus. Hiljentymisen aika.

 Se ihme, joka sai täyttymyksen kauan sitten on tallella yhä. Seimen oljilla lepäävän lapsen läsnäoloa pyydän kotimme jouluun. Jokainen sytytetty kynttilä loistakoon joulun ihmeen kajastusta, todellisen ilosanoman riemua ja rakkautta.

 Koti on puettu jouluasuun. Vain kuusi odottelee olohuoneessa koristeita oksilleen. Juhla saa ottaa paikkansa ja jakaa sydämiimme taas uudet muistot. Isoisovanhempien kuvat seinällä katselevat kotimme tunnelmaa. Huokaisen muistolle, joka ottaa sisimmästä sylinurkan. Lapsuuden joulu, ne kultaiset muistoni nousevat hetkeksi pintaan. Nyt minä saan vierelleni omani. Tyttönen käväisi yksinäisen naapurivanhuksen luona ja lauloi esiin kyyneleet, sanat ja halauksen, jonka uumenista kuiski vanha kumaraan jo painunut mies: olet elämäni paras joulutonttu. Tyttösen tonttulakki keikkui iloa ja liikutusta palatessaan suklaiset nallet kätösissään.

Riemullista Vapahtajamme syntymäjuhlaa! Taivaan tähtivaloa! Lähelläolon lämpöä ja lepoa!

On aika rauhoittua ja rakastaa, nauttia ja hymyillä hyvää mieltä ympäriinsä!

Riemun aika♥

Ensilumen lumo on enää muisto talvisydämen syrjällä. Maisemaan on levittynyt uusi tummuus. Huomaan hiukan antavani kuuran puraisuhaaveille sijaa . Oppijoiden kirkkohetkestä jäi mielen päälle jotakin koskettavaa. Viimeisenä lauluna kajahti Maa on niin kaunis. Pieni pyöreäposkinen oppijapoika tuikuttaa iloa suuntaani ja tokaisee: "Tätä laulua tykkäsin laulaa, kun mun pappa on sen mulle opettanut ja me kuunnellaan sitä usein pappan äänitteeltä." Onpa hieno asia, lausahdan ja ajattelen, miten arvokasta yhdessäoloa se onkaan! Eilisessä jaettiin arviot jokaisen opintaipaleen alkamisesta. Sujautin mukaan pienen joulukirjeen, joka muistuttaa jokaisen tärkeydestä, ainutlaatuisuudesta, ihanuudesta juuri sellaisenaan. Olen monta joulurutistusta rikkaampi. Kotimatkaa taittaessa kiitin huokaisten. Olin viime päivien koittoon pyytänyt tarvitsemani vahvuuden. Taisin saada juuri sen. Pehmyt väsymys paijaa sylissään. Jaksan hymyillä, tuoksutella kotona leijaavaa piparintuoksua ja kuunnella tyttösen kitaratahteja, jotka soittavat gloria in excelsis deo. Kotiin on laskeutunut aika joululevolle, heleälle naurulle, omille rakkaille.

Luokan taa jäi paimenten keto. Silkkisiipisen enkelin viikkasin kaapin kätköön. Pienen olkiseimen luo loin viimeisen katseen ennen kuin suljin luokan oven. Kauan sitten Beetlehemiin kulkeneet ja lapsi saavat odotella tietäjien tuloa , kun arkinen aherrus alkaa ja kerron oppijoille loppiaisen tapahtumista. Itse haluan nyt kaikellani asettua joulun ihmeen vierelle, rauhaisaan lepoon, jossa kiitos ottaa paikkansa. Annan tähden johdattaa. Annan joulun lapsen kasvoilta hehkua sen valon, joka saa kajastaa vuoteni kaikissa päivissä. Kuljen tähden alla syntyneen jalanjäljissä varmana siitä, että kun omat voimat eivät riitä, hän nostaa ja kantaa sylissään. Tyttösen kanssa käärimme vanhaan pieneen pärekehtoon nuken valkeisiin liinoihin. Se saa paikan joulukuusen viereltä. Vähäiset, mutta rakkaudella paketoidut lahjat laskemme kuusen juureen, lapsen luo. Avattaviksi, iloittaviksi. Poikanen totesi jokin aika sitten, ettei keksi mitään pyydettävää, jatkoi olevansa tyytyväinen siihen mitä annamme. Sanoissaan sain itselleni lahjan.

Tänään joulukoti saa viimeisen silauksen. Enkelten siipisulkien havinan, havujen tuoksun. Tyttönen leipoo rakkaan kanssa bostonkakun ja koristelee piparit. Minä kuuntelen sisintäni , työnnän syrjään kaiken turhan. Annan joululle kaiken tilan. Jääkaapin ovessa magneetti pitelee konserttilippua, jonka tänäkin vuonna sain oppijani äidiltä. Huomenna illan tummuudessa kiipeän Tuomiokirkon portaat ja istahdan kuuntelemaan kauneutta, joka saakoon kuljettaa suurimman ihmeen syliin. Vapahtaja on meille syntynyt, siis riemuitkaa!

Tyyntynyttä♥

Oppijoiden juhla on saanut muiston muodon sydämeltä. Hyvänolon hento hyrähdys kutittaa ajatuksia, kaikki oli juuri niin herttaista kuin olla voi, kun ensimmäistä kertaa koululaistonttusena tai keijuna saa niiata ja kumartaa. Me onnistuttiin, hihkaisi tyttöoppijani onnenpuna poskillaan! Olitte aivan ihania, jatkoin ja hymyilin tyytyväistä joskin väsymyksen siivittämää hymyä mieli pullollaan kiitollisuutta. Voi miten täällä on kaunista, huokaisi eräs äiti astuessaan keijuaan noutamaan luokasta juhlan jälkeen. Tuntui hyvältä kuulla, että kaiken kiireen keskellä olin saanut aikaan tunnelman, johon oli hyvä pysähtyä. Eilisessä sähköttömyys muutti arjen suunnitelmia niin aamukodin uumenissa kuin oppijoiden kanssa kuljetussa perjantaissakin. Taskulamppujen ja kynttilöiden tunnelmassa etsittiin aiotulle uusi suunta. Mikään ei elämässä ole itsestäänselvää, ajattelin jälleen. Itseään on hyvä pikkuisen ravistaa huomaamaan, miten hurja määrä pientä hyvää päivissämme aina on.

Myrsky riepotti pihapiiriä. Tänään kun kaikki ehtivät touhuiltaan, kuljemme oman metsän suojiin etsimään kuusta poislennähtäneen ja tuivertaneen tuulen otteessa riutuneen tilalle. Samalla katsastamme aattokuusen odottamaan juhlaa. Aamusella keräilimme lennelleet lyhdyt talteen metsäpolun varresta. Tyttönen on toiveikas ja jaksaa luottaa valkean joulun tuloon. Ellei uusi lumipeite ennätä ajoissa, löytyy sydämeltä kuitenkin se valkeus, joka kajastaa joulun lapsen rakkautta. Tuo pieni laulavainen pohti eilisillassaan, miten surulliselta tuntuu, kun on lukuisia lapsia, jotka eivät tiedä joulun todellisesta ihmeestä. Äiti, moni luulee, että sitä vietetään joulupukin kunniaksi, huokaisi mieli pikkuisen tummuutta heijastavana. Onneksi sinä kerrot niille lapsille koulussa, kääntyi sitten puoleeni. Hymyillen kiitin hiljaa siitä mahdollisuudesta. Pienten siementen itävyyttä toivoen.

Tänään keräilen omien ajatusten tipahtaneita silmukoita, kuusen oksilta lennähtäneitä valoja, pihapiirin puiden ravistelemia oksia ja annan itselleni luvan viipyä hetkien lumossa juuri niin pitkään , että sisimpään ehtii levitä levontuntu. Arjen päättymisen jäljiltä silmästä vierähti uupunut kyynelhelmi. Mikä sun on, säikähti pikkuisin. Ei hätää, joskus väsymys vain itkettää ilman suurempaa syytä, lausuin ja pyyhkäisin pois poskeltani pikkuisen huolen . Pian saa levähtää seimen ääreen.

Taukoamaton on arjen tahti

Arkea on pitänyt opetella hengittämään uudelleen. Huomaan kehon huokailevan kaihoten levollisen hyvän ja niin erityisten tuokioiden perään. Arjen rattaat, jotka puksuttavat kohti juhlaa ja vapaata, ovat temmanneet pyörintään, jossa aika ajoin ajatukset tipahtavat raiteiltaan. Unohdun johonkin pehmeän pesän muistoon ja rivakasti eteenpäin kulkeva aika jättää kohdallani lyöntejä väliin. Syke on sammumaton, taonta taukoamaton. Ehtimisten ja muistamisten portailla askeleeni ovatkin yllättävän haparoivat. Sisimmässä soi lauantain konsertin kosketus, vierellä säteillyt tyttönen. Niin ohikiitävää, kuinka viisaasti laulu sen kertookaan. Tänään kuiskasin: väsyttää. Taisin vaatia itseltäni taas yli voimien. Oppijoiden kanssa aamussa oli hetki, joka pysähtyi ja helähti levollisen soinnin. Arkihyvä huipentuu huomisen illan juhlahetkeen, jossa tonttusten ja keijujen piirit pyörivät liikutusta vanhempien silmäkulmiin.Pujotan jalat korkokenkiin, väsyneen varteni mustaan tylliin ja annan itselleni luvan leijailla hetken vielä arjen ulkopuolella:)

Oppijoiden ompelemat tontut valmistuvat hiljalleen. Kunpa ajan saisi seisahtamaan, ajattelin tänään. Niin mieluisalta lapsista tuntui tuokio aivan lähelläni , kun sai haastavan loppusilauksen taituroida kanssani kahden. Hetken ajan olla niin liki, kuin sylipesän lämmössä. Itse huomasin lempeiden  ajatusten läikkyvän. Kiintymys on lukuisien rukousten ravitsema maaperä työlle, jota saan tehdä päivissäni. Ehtymätön on hyvyys, jota kaiken antaja ja sallija osakseni antaa. Luokan takana tänäkin adventtina tähden hohde tummuneella Beetlehemin kangastaivaalla. Tallin uumenissa kaksi valittua ja lapsi, jonka syntymä muutti kaiken. Kuinka suuri onkaan  lahja, jonka saan avata kaikissa vuosieni päivissä. "Jeesus", kirjoitti oppija ruutuun, joka piti täyttää J-alkuisilla asioilla. Ja minä kiitin Sinua.

Apteekissa pyysin jotakin, jolla asettaa kiireen aikaansaamat laikut otsalta. Pieni kyynel kaivoi polkua posken peltoon. Kuin lumivalkean jälkeen sadeveden tummentama tienoo on olemukseni hetken. Niin hauras on ihminen pienuudessaan. Liika lasti harteilla painaa raskaana. Elämän tuiverruksissa äiti turvaa Jumalaan, sanoi esikkopoika. Kertoi oppineensa luottamaan. Hiukan haparoiden nostan katsetta korkeammalle ja hymyilen. Aina sinä olet siellä ja kuuntelet, hoivaat ja huolehdit. Lahjaa on päivissä paljon, avattavaa alati. Murheen ja taakan takaa sen etsin tänäänkin.

Arjen ulottumattomissa, ajatukset yhä

Paijasi, hemmotteli pikkuistaan Taivaan Isä, ajattelen nyt voipuneena kaikesta koetusta. Hymynhäivä piirtyy suupieliin, muistoiksi jo pukeutuneet juhlahetket helähtävät sisimmän suojissa. Lyhtyjen vana on sammunut. Sanojen lämpö siirtynyt iloksi ihoni alle. Kiitosmieli kuin joulutiuku oksan keinulla, keinuttaa, heijaa yhä, ei vaikene. Pääsin pujahtamaan arkeni ulottumattomiin, ammentamaan ja sallimaan kaiken saamani asettua voimaksi minuun. Lahjaviikoksi kuluneen ajattelen.

Kotoa lähtiessä kuljin juhlanjälkeisten aamujen vaienneessa maisemassa. Hiljaisuus soitti säveliään. Yhä kuulin sen yllä tyttösen laulun. Yhä liikutuin sanoista, joista poimin niin suurta lahjaa. Suuntasin satojen kilometrien taa virkistymään, kuntoutumaan, tutuksi jo tulleita tapaamaan. En saanut juhlaani lumipolkua, mutta se odotti siellä!

Hiutaleet leijasivat hahtuvaisina hiljaa kuin jakaen rauhaa, tyyneyttä, levollisuutta. Enkelten siipisulkina saavuttivat posken. Löysivät ripsen, jolle laskeutua, sulivat liikutuksen kyyneleen lähelle. Naurahdin ääneen. Askelten alla ensi kertaa tänä vuonna narskahtava lumi, rantamiltaan jäätynyt järven pinta, tummuva ilta ja tähtivyö. Olisinko voinut saada enemmän?! Oli hyvä nukahtaa , valmistautua antoisaan. Kassit ovat yhä purkamatta, ajatusten vyyhti asettelematta. Kotona odotteli tyttösen ikävä, joka oli pullollaan rakkautta.

Pieniä häivähdyksiä hyvästä

Marrasharmaan  keskelle olen saanut hyvän pientä helmeilyä. Postipojan matkaan suloinen ystäväni täältä blogimaailmasta oli paketoinut tuomisia, joista oitis säteili iltaa kohti kurkottavaan kiireiseen päivääni ilovaloa ja läsnäolon lämpöä! Täsmäiloa. Kiitollisena käännän uuden lehden aamuissani ja tunnen, miten juuri siihen hetkeen säteilee jotakin käsinkosketeltavan hyvää. Huolenpitäjämme lupaukset jakavat kiireiseen arkeen levollisuuden hunnun. Ajattelen sinua juuri nyt ja sydämellä läikähtää siunaava kiitos olemassaolostasi.

 Ensimmäiset , vaikkakin vielä lämmöstä vettyneet, lumihahtuvaiset leijasivat maahan. Oppijoiden riemu kiiri kutittamaan marrastaivaan kaarta. "Katso, tein minilumiukon!" hihkuivat ja litimärkien kintaidensa suojissa palelevat sormet unohtuivat ilomeren aaltoihin. Itse kohotin hymyn korkealle ja kuiskasin: annatko sittenkin minulle lumipolun, jota pitkin saan tärkeimmät lähelleni pian?! Lapsen malttamattomuudella odotan erityistä päivääni. Ja jokaista vierelleni saapuvaa, aarteita joka ikinen, lahjoja, joiden olemassaolosta pysähdyn pujottamaan sormet sormien lomaan.

 Meitä ehti yhteiseen iltaan viisi naista. Reittimme kulkeneet lähelle toisiamme ,mutta ennen kaikkea lähelle Sinua, jonka siipien suojissa taaskin saimme levähtää. "Murehtimisen paras vastalääke on kohtuullisuus". Tätä ajatusta pureskelimme pienin palasin. Viisaat sanat oli ystäväni poiminut kesäisellä matkallaan Askel-lehden artikkelista. Niin. Kunpa aina malttaisi tyytyä kaikessa omaan kohtaansa. Tämä tässä ja nyt on riittävän paljon jakamaan sen, mitä tarvitsen iloitakseni itseni hyvillä mielin kohti uuden aamun kajastusta. Uusien ilojen luo. Miksi ajatusten sisäinen surina ja luvaton lentely edes takaisin täyttää niin helposti koko tilan?! Päätän jälleen yrittää, ehkäpä opinkin, tyytymään vähempään, siihen,minkä pysähtyessään äkkiä huomaakin kasvavan olemaan enemmän kuin osasi odottaa! Voi, miten Sinä meitä rakastatkaan!

 Tyttönen lauloi viikkoni huoliuurteet kasvoiltani. Liikutus pesi pölyt poskien nukasta. Voi, miten rakas oletkaan, sinä kymmenvuotias pikkuinen, jonka sydän on puhtainta kultaa! Ajelin kanssaan ystävän luo. Matkalla vastaan ajoi ambulanssi. "Äiti, aina kun näen hälytysajoneuvon, rukoilen, että kävisi hyvin sille, jonka takia se on liikkeellä" On löytänyt syliisi. Pidäthän kiinni pienestä kädestään. Ja tiedän, ettet irroita, et silloinkaan kun tuuli puhaltaa kumoon tai tummuus levittyy maisemaan. Sinä totisesti kuuntelet, kuulet, johdatat ja opastat. Eilisessäni astuin tauonneen sateen syleilemässä illassa ystävän kanssa. Reippailimme hurjan määrän askelia. Niin paljon oli pitkästä aikaa puheltavaa. Kuin pieni lapsi hihkuin riemua puolestaan. Kaikelle on aikansa, paikkansa, määränpäänsä. Huokauksiin vastattiin!

Oppijoille sanoin viikon viimeisenä tuokiona, että ihan ovat maailman parhaat. Säteilivät kuin luokan ikkunalle jo laittamani adventtikynttelikkö. Tyytyväistä valoa. Saisinhan minä sanoiksi listan vaikeasta, mielen syvyyksissä valuvista kyynelistä. Päätän jättää ne ja työntää syrjään. Kivut ja kysymykset, joihin vastausten löytäminen on vuorten yli kulkemista. Piilotan pois. Ummistan silmäni niiltä. Kohotan kämmenelle pienet kultajyvät. Sytytän tuikkeen kajastamaan kasvavaa valoa. Kaiken tummankin keskeltä löytyy ylenpalttisesti hyvää. Helmeilköön hetkissäni ja helliköön sisintäni! Sinunkin!

- ♥ -

Joskus pimeä piirtää valon. Perjantain tummuneessa illassa astelin lähikaupungin jokivartta. Tuokio aiemmin olin vilkuttanut tyttöselle. Karatetuntinsa ajan oli minun askeleilleni tila ja ajatuksilleni sija tummana läikehtivän joen rantamilla. Vastarannalta kaikuivat heleät poikkihuilun sävelet. Kuuntelin ohikulkevien askelten tahteja. Monenlaista kulkijaa, monta päämäärää. Haikeana ilmassa väreilevät  huilun tahdit itkivät yksinäisyyttään, kaipuutaan. Suuntiinsa kiirehtiviä ihmistarinoita. Hymyilin johonkin korkealle, harmaastaan sadetta tihkuvien pilvien taa. Olet siellä näkemässä kaiken.

Pihapiiri on asettunut kaamoslepoon. Odottaa ensihiutaleiden peitettä ylleen. Talvivaloa omaan pimeäänsä. Lähimetsä kutsui tänään syliinsä isien juhlapäivään erityisen joukon. Kolme isää, seitsemän lasta ja yksi koira. Reippailivat punan poskilleen. Minä sytyttelin ruokapöytään kynttilät. Tyttösen laulu kimmelsi pieninä helminä rakkaan silmissä. Omaan vointiin hiipi hauraus. Tänään vähässä on ollut riittävästi. Marrasharmaassa tuikahtaa valo pienissä ihmeissä. Keittiössä vastaleivottujen sämpylöiden herkullinen tuoksu. Neitosen käsissä saivat pyöreytensä. Poikasen popcornien poksahtelu kuin pieni ilotulitus iltataivaalla. Rakas jännittää ,miten käy kotomaan kiekkoilijoiden. Minä kuuntelen miten hiljaisuus soi kaiken yllä. Saan olla omistani onnellinen.

 Olet paras isä, virkkoivat aamusella pienet suut. Neitonen sanoittaa haikeuttaan. Omilleen lennähtäneen vaikea päivä tämä aina. Elämä jättää juovia, joiden sävyihin ei valo yllä. Puhelimessa omani äänessä ilo soitostani. Tiedän, että odotti. Pieni huoli painoi poskensa omaani vasten. Pidä isästä huolta, pyydän. Lettipäätyttönä olin niin isin oma. Yhä on paikkani vierellään erityinen. Niin paljon samaa on meihin punottuna. Ja kaiken yllä yksi yhteinen. Isä, jonka huolenpitoon luotan silloinkin kun valo piiloutuu.

Annan pimeälle luvan laskeutua , jotta valo riittää osoittamaan  arjen enkelten lennon. Muistutan itseäni, ettei tärkein aina edes näy. Hymyilen muistolle viikkoni varrelta. Oppijapoika kertoi, miksi vihkoon piirtyi niin vähän. Ilon ja kiitoksen aiheita oli ollut määrä piirtää tai sanoittaa. "Minulla meni niin paljon aikaa, kun oli monta muistoa ja yksi haave", virkkoi hiljaa tuo yleensä varsin puhumaton. Sain kuulla koskettavan tarinan sisiliskosta, jolle yhä haaveilee pääsevänsä tekemään pesän joskus sinne missä kesällä olivat matkanneet. Kaikki ei aina ole sitä, mitä silmin poimimme. Toisinaan sydän näkee enemmän ,syvemmin.

Yöllä rummuttanut sade vei unitunneistani omansa. Väsymys tekee pesää haurauden vierelle. Tyttönen soittaa kitarallaan pehmeyttä ajatuksiini. Takkatulen lämpö ja rakkaan kainalo. Niihin sukellan ja haukkaan uunituoreen sämpylän. Vähässä on enemmän!

Kiitos istahti olkapäälle, lennähti enkelsiivin lähelle♥

Kiitollisuuden siemeniä lennähti sisimmän peltoon, kylväytyivät huomaamatta jakaen tunteen  kasvavasta valosta. Marraspellon tummuuteen piirtyy säikeitä, joista pieni kirkkaus heijastuu kuin aamuvalo kastepisaran kyljestä. Minuun tarttuu tuo pieni ja hento, mutta vahvaksi kasvava. Pitkästä aikaa kantoivat askeleet tutulle kävelyreitille. Ohikiitävän hetken tuntui kuin varpaat eivät olisi maata tavoittaneetkaan, vaikka tossunpohja painui polun pohjaan painavammin kuin ohi hölkkäävillä. Jokainen astuttu askel nostatti kiitosmielen kutittamaan harsopilven harmaantuneita reunamia.   Lähellemme ojennetaan kaiken aikaa suloisia muruja, ilonhippuja, ihmeitä. Joskus arkisin asia voi saada siivet selkäänsä ja lennähtää enkeliksi olkapäälle istumaan. Minä kävelen, reippailen ja olen vihdoin ulkosalla- ajattelin matkaa taittaessani ja kerroin kaiken sydämeltäni Hänelle, joka itkee ja iloitsee kanssani elämän jokaisessa hetkessä. Hänelle, jonka kuuleva korva ei väsy vähäisimmänkään huokauksen edessä. Syliinsä nostin ystävän läheltä ja kaukaa. Silittelin suojiinsa omieni, tärkeitteni  päivien kulun. Kiitin ja hymysin hyvää mieltä viikkooni mahtuneesta. Jätin oman huolikiven hiertämästä. Ja kuuntelin kuinka hiekan sointi tossujen alla muuttui musiikiksi korvissani. Katselin talvea luokseen kutsuvaa maisemaa ja koin olevani erityisen onnekas. Kiitos, kun olen löytänyt lähellesi, kuiskasin. Jaksoin kotiin asti.

"Tämä on kivaa!", hihkaisi eilisessä oppijapoika, kun esittivät aapisen pieniä esityksiä . Luokan eteen käännetty lipasto riitti olemaan näyttämönä, jonka takaa aapishahmoja oli helppo heilutella vuorosanojen tahtiin. Hetkeen toi tunnelmansa himmennetty valaistus ja tärkeys, jolla puuhaan paneuduttiin. Minä iloitsin jokaisesta oppijasta, mutta tuon yhden hihkaisu teki kiitospesän lähelleni. Niin monesti olin kasvoiltaan poiminut vallan muuta kuin oppimisen riemua. Päivän päätteeksi kehuin vielä ja sain pyöreiden poskien välistä ilosilmien tuikkeen palkakseni puristaessani nihkeää kättä viikonlopun toivotukseksi. Arjen risukkoon paistaa valo jokaisen oksan mutkasta. Synkimmällekin päivälle riittää omat säteensä. Joskus ne jäävät näkemättä, kätkeytyvät . Tänään en tarvitse poutataivasta, auringonkultaamaa sineä. Tänään riittävät ne juovat, jotka löydän seistessäni suuren puun suojassa. Ne hennot, jotka säteillään koskettavat poskea riisuttujen oksien välistä.

"MAry, did you know", laulaa pikkuisin huoneessaan. Kuin kirkas tähti loistaa tuo lapsi valoa  lähelleen. Miten rakastankaan tapaa, jolla luottaa kaiken hyvyyteen. Lapsenkaltaisuudessaan tartuttaa pehmeyttä vierellään oleviin. Odottelee illan tummuvaa taivasta, jonka peitellessä tienoon saa kyykistyä sytyttämään kynttilän tuikkimaan kauniita muistoja. Löydän itsestäni hipun odotusta minäkin. Palan taikataivaan tähtikaarta. Joskus on kuljettava sysipimeään saakka nähdäkseen. Annettava huolimuurin reunustaa ympärille luja seinä. Ja kuitenkin aina löytyy se oviaukko, josta valo pääsee lähelle. Odotus palkitaan, sanotaan. Siispä jatkan tähyämistä marrasharmauden taa.

Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa,

 kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut, 

niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat 

tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen? 

Ja kuitenkin sinä teit hänestä melkein jumalolennon, 

sinä seppelöitsit hänet kunnialla ja kirkkaudella. 

PAnit hänet hallitsemaan kättesi tekoja, asetit kaikki hänen jalkainsa alle. 

Ps.8: 4-7

Annan ilon kasvaa. Se saakoon lujittua kipujen kalliolla. Se raikukoon kiitollisuuden kasvumailla. Kaikki, mikä osaksemme annetaan, on tarkasti harkittu. Ei ymmärrykseni yllä, miksi siis murehtisin! Katson viimeisten lintujen lähteviä parvia ja muistelen kilometrejä, joita siipensä taittavat yli merten ja äärien, perille tänäkin talveen taittuvana syksynä. Ja se varmuus, jolla palaavat valon vallatessa alaa, se piirtää lohdun kasvoilleni. Vaikkeivat väisty vaikeuksien vuoret käskemällä, uskomalla, siirtyvät ne aikanaan sille paikalle, jonka edessä huomaan taas jaksaneeni juuri sen, mitä pitikin.

Valoksi ♥ toisillemme

Ajatukset piirtävät kehää, laajenevat jo. Ikkunan takana valot vaihtavat paikkaa, sävyt syvenevät. Yön tunteina herättänyt sateen rummutus on laantunut, tehnyt tehtävänsä ja jättänyt jälkeensä hiljaisuuden. Pala harmaata taivasta leikkii kalliolammen aamu-unisella pinnalla. Heijastuu uusia kuvia, uusia alkuja. Oksistoissa viimeisten jäähyväisten herkkyys. "Katso, äiti, ihan kuin ulkona sataisi, vaikka ei sada!", hihkaisi illan syvetessä  pienin ja nakkasi otsalampun ylleen, kutsui koiran ja hävisi pihapiirin tummaan hämyyn, sukelsi sumuun ja lauloi. Usvahunnun läpi riisuttujen puiden silhuetit lauloivat kanssaan. Jaksaisin kuunnella tuon laulavaisen ääntä loppumattomiin. Laulaa valoa ympärilleen sanoina, joiden jäljiltä sisimmässä sykkii hyvä. Pala taivaallista rakkautta.

Aika on laulaa

vihreällä oksalla,

aika on antaa

lehtien punertua,

varista maahan hiljaa.

- Anna-Mari Kaskinen -

Pysähtymisen keskeltä kuulen sen, mikä herkästi katoaa arjen ääniin. Tässä olen, haluan lausua. Ja tarjota omat väsyneet käteni käyttöön. Tässä kuihtunut ääneni, himmenneet sanani. Kaikki, mitä minussa on. Voisiko siitä riittää valoksi ohi laahustavalle, toiselle väsyneelle. Kajahtaisiko pieni valonjuova siellä, mihin pimeys on kaivanut itselleen pesän. Niin kuin oma äidinsydän värähtää lapsen sävelten äärellä, voisiko jossain sana tai ajatuksen alku työntää pois harmaan reunan ja avata valolle tilan. Voisiko? Yksi pieni hauras ja hento liekki ja niin paljon valoa.

Uupunut

 On vierähtänyt viikko. Viereeni juuttunut voimani ja ääneni vienyt tauti viipyy yhä tiukasti kiinni, ihoni alle kaivautuneena. Haaveilen hiljaisuudessani syystuulen viileästä hyväilystä. Ikkunat ovat ovi maailmaan päivissäni. Jaksan katsahtaa ja kerätä ajatuksiini sen, miten rivakkaotteinen sadetuuli pesi maisemasta värejä, himmensi kaikkialle loppusyksyn valot. Viimeisten lehdyköiden ote heltiää ja vaimein tanssiaskelin ne pudottavat itsensä tuulen tuuditeltaviksi matkalla mullan tuoksuun. Jättävät jälkeensä tärkeän. Silmut valmiiksi uutta kevättä varten. Luopuessa aina jotain jää , saadaan tilalle tyhjään. Huomiseksi luotu on jo minuunkin silmu, versoamaan se, mitä siihen hetkeen tarvitsen.

Kun on pakko pysähtyä ja hyväksyä, ettei se, mitä piti, ikinä löydä perille, huomaa vähemmässä olevan kyllin. Murhe oppijoista raivaa pienen polun minuun, kunnes tarvitsen kaiken voimani siihen, että jaksan tämän hetken. Oman polkuni. Eiliseen sain valonsäikeitä, pieniä tuikahduksia, joista syttyi sydämen lyhty! Rakas toi töistä tullessaan kirjan verran uusia Anna-Mari Kaskisen rivejä. Annoin itselleni luvan lukaista yhden kerrallaan, jokaiselle tilan hyväillä ja helliä hetken. Ystävän viestistä poimin auringonsäteen, joka kimmeltää yli kipupimeän, jonka sisällä istun. Iltarukouksessaan pyytää kaikkein pikkuisin, että äiti jo paranisi, ettei muut sairastuisi. Osaa jututtaa Kuuntelijaa lapsen lailla.

En saanut syyslomaa. En päässyt metsän pehmeisiin sammalhuoneisiin kuuntelemaan puiden puhetta. En kyennyt mihinkään , mitä suunnitelmiini ehdin piirtää. Eivät riitä voimat askeliin pihapiirin turvassakaan, eivät kahlaamaan viimeisten lehtien lammikoissa. Mutta tämä, että olen ja ajattelen, kiitän ja kummastelen, se riittää nyt. Kipu hellittää ja kasvan pienuudesta kohti arjen juhlaa. Nyt on lupa olla uupunut.

Rikas elämä.

Erilaiset yhdessä,

vieri vieressä,

juurissa mullan tuoksu,

oksilla tuulen laulu.

-Anna-Mari Kaskinen-

Ikkunan takaa lähelleni

 Yön tunneissa oli loputon tuntu. Unen turvaisa utu karkasi kauas. Kuuntelin yön hiljaista pimeää.  Kuutamo valvoi kanssani, valaisi väsyneet ajatukseni, joissa arjenkaipuu asusti. Lomapäivät lipuivat ohitseni enkä päässyt niiden syliin. Syyspöpö pitelee tiukin ottein kiinni väsyneisyydestäni, kiipeää takaisin oitis, kun hetkeksikään herpaantuu. Kupin sisin höyryää avaten tukkoisuuden tilalle hengitykselle tietä. Hengitykselle, jonka tahtiin tuli uusi rytmi. Arkeen asti vielä jaksamaton.

 Rakas vilkutti aamun vihdoin kurotellessa kohti uutta päivää. Lepää, sanoi ja sulki oven. Villasukkien lämpö tuntui hyvältä ja eilisen illan pikkuisten puhelu, jossa sanoivat leiponeensa pullaa äitini kanssa. Ja saunoneensa pihasaunan lämmössä pimenevän illan perällä , missä metsän syys ylti kuvittamaan mielenmaailmaan tarinoita. Juuri sellaisia ainutkertaisia, joista mummolan yökylä muistetaan pitkään. Itse kiersin maisemaa lähelleni linssin ja ikkunan läpi, jotta tuntisin ja näkisin sen pysähtyneen kauniin, joka aamutuntien ajan säilöi kuuraviittansa alle kaiken. Kuin Sinä minut.

 Tänään olen pysähtynyt ikkunamaisemani kanssa. Kuunnellut väsymättömän palokärjen naputusta. Ihmetellyt viimeisten lehtien jäähyväisiä. Miettinyt, miten kaikelle on tarkka suunnitelma ja tarkoitus. Voipunut väsymys viipyy ja kaivautuu ytimiin. Sytytin kynttilät . Pimeä peittelee päiväni mailleen. Neitonen tankkaa itseensä englannin kieliopin kiemuroita ja kertoo rukoilleensa, että saisi ymmärrykseen ja muistiin riittävän määrän vieraalta ja vaikealta tuntuvaa. Huomaan hymyileväni ajatukselle, jossa värähtää hiven hullunkurisuutta ja heti päälle rakkaasti ajatellen pyydän onnistumistaan itsekin. Rakas vei poikasen palloilemaan ja tyttösen laulamaan. Kohta avaavat kotioven ja täyttävät tyhjää äänin, joissa pulppuaa ilo ja huoleton huominen.

Tuuli kävi ylitseni. 

Jätti jälkeensä tyhjän, johon täyttyy hiljalleen pientä hyvää.

Yhden päivän kokoista kerrallaan.

Voimat takaisintuovaa.

Syysseisahduksen verran

Eilisessä, juuri ennen arjesta pieneen vapaaseen  vilkuttavaa hetkeä, avasin metsän oven. Astuin sammalkynnyksen yli pehmeään iloon. Aamun kirpeys kutitteli  poskipäitä. Oppijoiden metsäriemua riitti, vaikka viileys nipisteli sormenpäitä ja saapasvarpaita. Kallioiden korkeissa saleissa, lähipeltojen yllä, kuulaan kannen alla tuoksui vapaus ja tuntui rauha. Lasten äänet mahtuivat tuulen huminaan. Kukin ehti löytää omat pienet ihmeensä. Minäkin sain omani, kuin pikkupalasen taivasta vastauksena pyyntöön, jossa etsin väylää vaikean yli pääsyyn, ihmisen lähelle löytämiseen. Uusiin sävyihin puet , vaatetat ympärillä viipyvää. Myös sydämen ajatuksiini sävytit jotakin eteenpäin vievää hellin siveltimen vedoin. Ehdin nähdä ja ymmärsin. Oman ruskani.

Loma-aamu aukesikin aivastellen, kipeän käheän kurkun kosketus ensimmäisenä ajatuksiin terävästi työntyen. Nyt on levolle tilaa muutaman hetken verran. Ehdin asetella ajatusten syyslentoa, napata kiinni tärkeintä. Tasainen värejään etsivä tyhjyys pysähtyi maisemaan. Ikkunan takana tiaisen lento. Tottuneesti istahtaa vanhan kehyspuun turvalliseen suojaan, levähtää. Ja sitten häviää, jättää hennon säikeen, kypsyttää ajatuksen tartuttavakseni. On aika harmaan, on aika väriloiston. On aika pyrähtää, yltää korkeimman oksan haaraan. Ja aika asettua paikoilleen, jaksaa vain se, mikä vähimmässäänkin on riittävää. Hengityksessä eukalyptuksen aromi, ympärillä tyhjän kodin hiljaisuus. Kohta saapuilevat omani, joilla tänään vasta päättyy tuokioksi arkinen aherrrus. Taidetaan pitää yhteinen villasukkailta. Sytytellään kynttilät ja tehdään arjesta pieni juhla. Kutsutaan hyvä kylään, lähellemme, liki.

Tämä hetki, ajan säie, rajapinta, siirtymä

siitä, mikä äsken oli siihen mikä on kohta,

pysyy ja katoaa,

murtuu minuun kuin aalto rantaan,

jättää vastuulleni kivet ja simpukat,

löytämisen ilon.

-Pia Perkiö-