Valoksi ♥ toisillemme

Ajatukset piirtävät kehää, laajenevat jo. Ikkunan takana valot vaihtavat paikkaa, sävyt syvenevät. Yön tunteina herättänyt sateen rummutus on laantunut, tehnyt tehtävänsä ja jättänyt jälkeensä hiljaisuuden. Pala harmaata taivasta leikkii kalliolammen aamu-unisella pinnalla. Heijastuu uusia kuvia, uusia alkuja. Oksistoissa viimeisten jäähyväisten herkkyys. "Katso, äiti, ihan kuin ulkona sataisi, vaikka ei sada!", hihkaisi illan syvetessä  pienin ja nakkasi otsalampun ylleen, kutsui koiran ja hävisi pihapiirin tummaan hämyyn, sukelsi sumuun ja lauloi. Usvahunnun läpi riisuttujen puiden silhuetit lauloivat kanssaan. Jaksaisin kuunnella tuon laulavaisen ääntä loppumattomiin. Laulaa valoa ympärilleen sanoina, joiden jäljiltä sisimmässä sykkii hyvä. Pala taivaallista rakkautta.

Aika on laulaa

vihreällä oksalla,

aika on antaa

lehtien punertua,

varista maahan hiljaa.

- Anna-Mari Kaskinen -

Pysähtymisen keskeltä kuulen sen, mikä herkästi katoaa arjen ääniin. Tässä olen, haluan lausua. Ja tarjota omat väsyneet käteni käyttöön. Tässä kuihtunut ääneni, himmenneet sanani. Kaikki, mitä minussa on. Voisiko siitä riittää valoksi ohi laahustavalle, toiselle väsyneelle. Kajahtaisiko pieni valonjuova siellä, mihin pimeys on kaivanut itselleen pesän. Niin kuin oma äidinsydän värähtää lapsen sävelten äärellä, voisiko jossain sana tai ajatuksen alku työntää pois harmaan reunan ja avata valolle tilan. Voisiko? Yksi pieni hauras ja hento liekki ja niin paljon valoa.