keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Huolenpidossa

Eilisillassa keinahtelin vanhan keinutuolini kyydissä. Jokin sen keinunnassa, puisten jalasten natinassa, rauhoittaa risteilevät ajatukset ja nostattaa pienen hymyn kutittamaan poskia. Hetken siinä viivyttyäni tartuin puhelimeen. Soitin isälleni, joka tänään aamulla kulki sairaalaan. Halusin kertoa, miten tyttönen on kanssani jokaisessa illassaan kantanut pappaa ja tämän isoa leikkausta lapsen luottavaisin rukouksin Isän huolenpitoon. Tuntui hyvältä kuunnella isän rauhallisena soivaa ääntä. Kuulla, miten hän sanoo huomanneensa, että se mitä tapahtuu, ei ole sattumaa, vaan kaikella on järjestyksensä. Niin, naurahdan ja lausun isän korvaan "Meistä pidetään huolta! Jumala pitää huolen, välittää ja viisaasti järjestää elämäämme." Niin se taitaa olla, kuiskaa isä ja minä huomaan Isän hymyn ikkunan takana vilkuttavan pihakoivun vihreässä. Kuin pieniä enkelsiipiä ovat avautumistaan jarruttavat lehdykät. Hiljaa keinahtelevat omissa kiikuissaan, antavat Luojansa tuutia.
Keväinen luonto ihmeineen on kuin aamuista iltojen syliin uinahtava alati jatkuva näytelmä, jonka käsikirjoittaja tahtoo kaikellaan kertoa rakastavansa. En lainkaan kylläänny , ahnaasti ammennan uudelleen ja yhä kaikkea kasvunsa aloittanutta. Kuljen ja pysähdyn. Istun ja kuuntelen. Hyräilen tutun virren kertomaa ja tunnen, miten totta se kaikki on. Kädelläsi asuessa on hyvä olla. Viime ajat ovat osoittaneet ,miten taiten punottu kaikkeus ympärillämme on ja mikä onni on opastuksessasi kulkea, Luojan oppijana, arvokkaana ja tärkeänä, vaikkakin keskeneräisenä. Tänään katselen vuokon ainutkertaisuutta. Heteillään, terälehdillään, kaikellaan se muistuttaa, että jos siitä, metsän reunan pienestä kukkijasta pidetään huoli vuosi toisensa jälkeen, miten paljon enemmän saa pieni ihminen osakseen! 
Tyttönen sai kurkkukivun ja odotettu lauluesitys piti jättää. Pettymys nostatti hiljaiset kyynelhelmet, oli opeteltava kurjan tunteen jakamaa. Huomisessa odottavat uudet laulut ja luottavaisin mielin odotamme, josko kipu hellittää ja viime vapun tapaan saan minä poimia liikutushelmet silmieni nurkista tyttösen laulaessa Tuomiokirkon portailla huolenpitäjämme suuruudesta. Kun uskaltaa jättää oman viisautensa ja luottaa suurempaan, saa hyppysellisen sijaan sylin täydeltä! Onnea ja iloa. Kaikella totisesti on tarkoituksensa ja vain yksi osaa parhaat mahdolliset suunnitelmat. Rakas toi multasäkit perennapenkin pieleen. Taidan hipsiä levittämään sitä kasvavaisten ympärille ja huikata kiitokseni utuverhon taakse pitsireunapilvien ylle. Onneni on olla lähelläsi. Huolenpidossasi. Malttaen odottaa osalleni suunniteltua.
Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Ps.23:1                       
Katso, minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin, ettekö huomaa.Jes. 43:19
Tämän päivän Herra on tehnyt, iloitkaa ja riemuitkaa siitä!Ps. 118:24

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Onneni on olla, nähdä, kuulla♥

Aurinko on lämmitellyt poskipäiden lisäksi sisintä, valaissut ja avartanut ajatusten polut. Kevään leppoisa tuuli luutinut pois rikat ja roskat, puhdistanut  mielen nurkat. Pienten sinisten ja valkeiden valoon avautuvien kukintojen herkkyydessä heijastuu palanen kevätsineen pukeutunutta taivasta, hahtuva poutaista pilviuntuvaa. Lempeä keveys kantaa, painava väistyy, loittonee. Latvuksissa levähtävien siivekkäiden liverryksessä helähtää Luojan huolenpito. Ihmettelevä mieli asettuu lepoon, aika antaa luvan ehtiä huomaamaan. Poimimaan pienimmän peipon lennon. Kesään on enää hetki.
Uni riitti aamuun pitkästä aikaa, nyt on voimia uuden päivän ihmeisiin! Sen kulkuun mahtuu paljon, mutta siltikään hoppu ei huhuile kintereillä. Poikanen ja rakas läksivät lintujen aamulaulun aikaan jalkapalloiluunsa. Tyttönen päätti juosta lenkin. Neitonen kokkasi kanssani sosekeiton, lähti sitten avuksi lasteniltapäivään. Itselleni päätän antaa pienen ikioman sijan maisemaan maalatussa rauhallisessa kauneudessa. Istahdan nuuhkimaan kiireettömyyttä. Hengittämään huolettomuutta. Taidan hymyillä heränneille nupuille ,vilkuttaa aamu-udusta kurkistaville valon säikeille. Päästän kaiken pienen hyvän koskettamaan aivan liki. Annan opastajani taluttaa kuin lasta käsi kädessään kallion laelle, metsän uumeniin, multavan pellon laidalle.   Pihakeinu saa tuokion tuutia, kun suljen silmät ja huokaan ilokiitoksen. Kaadan termoskannusta kahvin. Kuiskaan, että minäkin rakastan.

Miten avautuvat valoisat väylät,
ymmärryksen ääret?
Miten katoaa näkymätön raja,
jonka takaa en näe
tämän hetkeni hohtoa,
eilistä hyvää ja huomista?
Jos vain odotan, luotan
kuin perhonen pysähtyneellä kämmenellä.
(Pia Perkiö)
Kaikkialle levittyneet vihreän sävyt saavat pakahtumaan. Uusi kasvaa niin, että sen kuulee, jos hetkeksi seisahtuu, tarjoaa kaikkensa aistimaan. Onnen voi löytää juuri tänään. Hyppään kiveltä kannolle. Kiipeän koskettamaan taivaan pehmeää kaarta. Laskeudun kasvavan taimen lähelle, olemaan kanssaan pieni, kohoamaan valoa kohti. Luotan ja odotan. Siipeni kantavat taas!

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Valo pimeydessä, täyteys tyhjyydessä

Valolla laveerattu kevään tuloon kurkotteleva päivä kääntyi iltaansa, uinahti. Arki laittoi hetkeksi ovensa säppeen. On lupa hiljentää mielensä ilosanoman äärelle, työntää suru syrjään. "Kuka päätöksen tehnyt on, miksi tuomittiin viaton?" Perinteeksi tullut pääsiäishartaus oppijoiden kanssa sai mielen herkäksi. Laulun lausahdus piirsi sydämeni huokauksiin tällä kertaa myös hyvin omakohtaisen viivan. Oppijajoukko vuoden takaa pyrähti lähelleni, hymyili, halasi ja toivotti pääsiäistä. Siihen tuokioon paistoi vilpitön, puhdas ilo ja eletty onni, aito lapsenkaltaisuus.  Mutta viikossa jouduin kohtaamaan myös valheen, kohtuuttomuuden, kylmyyden, välinpitämättömyyden. Jäi itkevät silmät ja ihmettelevä mieli. Jotakin särkyi jättäen haavan, jonka arpeutumiseen en jaksa uskoa vielä. Sattui niin, että paleltaa, kun annan ajatukselle luvan muistaa, miten sanottiin, miten oltiin vaiti. Kaiken keskellä haluan luottaa ,että hyvän siemen vielä ajallaan itää. Mullan tummuus on alusta uuden kasvulle. Tyhjyys täyteyttä, pimeys paikka valolle ja suru ison ilon kynnys. Suurin siunaus saattaa piiloutua särkymiseen!
Avaan silmät ahmimaan kevättä, käännyn huomaamaan lähestyvän kesän, joka tuutii oksistoissa, lepää uinuvien nuppujen lumossa. Sen tuoma luottamus voitelee ja virvoittaa, virittää aamuvisertäjätkin kauneimpaan lauluunsa. Heräävä vihreä uuden alkamisen takeena kertoo Luojan suuruudesta. Kaikki on meitä varten valmistettu, maalattu upein siveltimen vedoin. Jokaisessa nousevassa aamussa asuu uusi armo. Ansiottoman rakkauden ihme koskettaa uudelleen ja yhä. Pääsiäisessäni laskeudun levähtämään ristin juurelle. Hyvä tulee luo pyytämättä, sillä pahin kipu on kannettu, vaikein voitettu. Täytetty, maksettu. Kuinka ihmeessä ymmärrykseni voisi riittää! Tyhjän haudan uumenista löytyy sydämen täyteys. Pimeys ja kyynelten virta vaihtui valon lauluksi. Tänään maisema nauraa, riemuitsee, ylistää suuruuttasi, Jumala!

Naulan jäljet kämmenissä ovat totta. Se on täytetty, sanoit ja kannoit virheemme, kipumme, vääryytemme, valheemme, otit vastaan iskut ja ivan, perusteettomat syytökset. Tänäänkin kuljet vierelläni kuunnellen, piitaten, vaalien. Löydän läsnäolosi itseään ujosti valoon avaavassa vuokon varressa. Kuulen lupauksesi oksistoista toiseen kantautuvissa säkeissä. Löydän ikuisuuden väsymättömistä valon juovista, jotka kutsumatta saapuvat uusiin alkaviin päiviin. Tunnen kosketuksesi tuulen pehmeydessä. Hiljaisuuskin puhuu suullasi, kun sille antaa tilan, pysähtyy. Et astu loitommas vaikean otteessa, et kätkeydy pelon raivatessa peltoon uusia kynnöksiä. Tunnet askeleeni nyt, kuten tiesit omasi, jotka kohti kivisen kummun lakea kuljettivat Isän tahtoon. Sinut, täydellisen! Kasvojesi edessä avaan itseni ja ajatukseni, lasken kiitokseni kuin lapsi leijan käsistään kevättuuleen. Katseeni tavoittaa taivaan, ikuisen rakkauden auringon enkä enää kykene kuin hiljaa hymyilemään. Olet puolellani, kuka voisi olla vastaan!

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Vahvistavaa viikossani

Joskus aika ojentaa parastaan juuri , kun on jo hetken ehtinyt tuntua, ettei sillä ole kuin otettavaa. Vaikea painoi hartioilla, kaivautui ajatusten polun pieliin hiertäviksi kiviksi, asettui ilkkumaan unikuviin ja himmensi kaiken muun. Tilan tunne vaihtui ahdistavaan ahtauteen, tuskaksi asti. Ja siinä se sitten jo olikin kalenterin lehdelle laitettuna: lupa lennähtää toisaalle, mahdollisuus unohtaa arki ja ottaa iso tila itselle, lavea aika etsiä uusia ajatuksia, löytää ne, joissa virtaa kevätvalo ja toivo. Ensin piti pakata kassit ja ajella melkein maan ääriin. Sai halata vuoden aikana tutuksi tulleet yhdeksän muuta. Oi, että, miten olikin mukava viikko! Hyvää täynnä. Kepeys tarttui liepeisiin, lennätti askeleet irti maasta!
Tuntui kuin kevät olisi jarrutellut asettumistaan ja maanitellut talvea viipymään vielä hetken. Järven pintaa peitti yhä jää. Aallot lepäsivät sen alla, malttoivat olla ja nauttia rauhastaan, valmistautua edessä olevaan. Kumeasti kaikuvassa jään äänessä kuuntelin Luojan puhuvan. Että minäkin saan ylleni tuokioksi tuulilta suojaavan peitteen, taivaallisen rakkauden ja huolenpidon, rauhan , jonka voimin jaksan. Saapumisen illassa viivyin rannan hiljaisuudessa, aistin miten maisema huokaisi kanssani. Hengitin itseni täyteen armollisen levollisuuden tuntua. Kuiskin mietteeni vaimeaan iltatuuleen ja tunsin, miten rukoukseni löysi määränpään. Kuin hento untuva ,se lennähti sydämeni kämmeneltä, kieppui hetken ja sai tuulen alleen kantamaan perille. Valmistauduin ottamaan vastaan sen hyvän, jonka jäljiltä jäät olivat valmiita lähtemään jättäen varmuuden, että rauha riittää, kulkee kanssani arjen haastaviin tuuliin. Purjeita ei tarvita, siivet kantavat.
Meitä oli kymmenen naista ääntämme kuntouttamassa. Ryhtiä, hengitystä, hyvinvointia, itsestä huolenpitoa, huomaamista, muistamista, itkua ja naurua, elämää. Kymmenen erilaista, joiden kesken luottamus kasvoi mittaansa isommaksi. Oli hyvä kuunnella, kertoa, saada olla aivan oman itsensä kokoinen ja oloinen. Kohdallani viikko mursi irti kovaa, joka oli tarttunut kiinni hiljalleen kasvavan vaikean otteessa. Löysin ajatusteni pään, kuulin niiden kulussa kadottamani ilon, sain takaisin varmuuden, ettei tarvitse sallia pahaa. "Miten pieneksi sinun täytyy toinen mitätöidä, jotta tulisit itse riittävän näkyväksi?" Heikompaansa on helppo kiusata. Enää en salli sen jatkuvan. Jäät saavat lähteä. Niiden alla levänneet laineet jaksavat nyt laulaa. Kutsua kevään ihan lähelle. Pimeän raoista pilkottaa jo valo!
Muuraan itsevarmuuden kivistä itselleni suojan. Annan armon auringolle ison aavan sinitaivaan ,jolta se saa paistaa jokaiseen uuteen huomiseen. Huolenpidon herkkien heinien tanssiin heittäydyn hetkeksi. Huomaan, näen, yletän, kykenen. Osaan, sillä olen juuri se, jonkalaiseksi viisaudessaan minut suunnittelit, parhaaksi näit ja muovasit.  Sain luvan murehtiakin, mutta sille on oma pienen pieni aikansa ja paikkansa. Itkukivelleni istahdan, kunnes ajallaan huomaan murheen murusten tuskin riittävän ravitsemaan pientä livertäjää! Keho temppuilee, mieli kiemurtelee, niillä on omat polkunsa, joiden kulkuun en voi vaikuttaa. Luottaa voin ja sillä vuoraan muurini murikat, tilkitsen tiiviisti ja kiitän. Kivusta, surustakin kiitän. Niiden rinnalla kuitenkin on niin paljon sellaista, jota onneksi kutsutaan.