lauantai 24. elokuuta 2013

Yhäkö? Vieläkö?


 Kaiken jos laittaisin sanoiksi nyt, tekisi liian kipeää. Eiliseen juuri kun tuntui, että kuorma kuluttaa viimeisetkin ilovoimat, peruutin tyhjästä ilmestynyttä autoa päin. Enää siihen eivät edes kyyneleet riittäneet, vaan itkin kuivin silmin ihmetystäni. Pienin on tarvinnut viikossaan paljon rakkautta, pelkoa pois pyyhkiviä lauseita. Kun lapsi joutuu silmätysten oikean uhan kanssa, on itse jaksettava olla urhea, vaikka syvin huutaa yhä kasvavaa taakkaa. Ystävän muistuttamana tartuin muistamaan: "Älä pelkää, usko ainoastaan." Eilisestä retkitaivaasta oppijoiden kanssa on riittänyt pouta tähän aamuun. Levitän sen sinestä sävyt viikonloppuni ylle. Jokainen myrsky laantuu joskus.
Ulkosalle on levittynyt syystuntu. Aamun usvaverho leikkinyt pellon yllä, kutonut seittiään ja pehmittänyt maisemaa. Aamukasteen raikkaus pesee väsyneiltä kasvoilta yön jälkiä. Siellä se kaikki hyvä on olemassa. Tänään etsin ja löydän, kolkutan ja avaan, anon ja saan. Rakas suukotti ja poikanen vilkutti. Sinne tänne kuljettaa tässä syksyssä jalkapallo heitä. Tyttönen yökyläilee ja pian odotan saapuvaksi kertomaan, mitä mahtui eiliseensä, kolmen ystävän juhlapäivään, jossa juhlahumu syntyy levollisuudessa ja riemussa, jota ei ravita kuin sydämen ilolla ja Isän lempeällä läsnäololla. Osoitus opastajan huolenpidosta on tuo tulisielu tyttöseni! Pikkuisin pulputtaa seinän takana , jatkaa neljättä vuotta kestänyttä koululeikkiään. Lukemisen alkeita opastaa näkymättömille oppijoilleen. Kuulen hänessä itseni ja hymyilen. Vahvasti Isän tyttö hänkin. Ja vielä tuo ensimmäinen istahtaa ajatuksiini, nostattaa ihon alla kiirivän ikävän, joksi rakkaus välillä itsensä pukee. Muutti eilen uuteen omaan pesäänsä kaverinsa kanssa. Muutoksen tuulia opettelee ja elämää ottaa vastaan sellaisena, joksi se häntä varten on suunniteltu. Oppijoiden kanssa kuljimme sateenkaaren päätä etsivän yksinäisen jäniksen matkassa. Löysi uudesta ystävästä itselleen aarteen. Muistutin jokaista: olet ainutlaatuinen, hurjan tärkeä, aarre aivan! Omani säihkyvät tänään ajatusteni arkussa, aarteina, joiden arvo häivyttää osan kivuista, työntää hetkeksi huolten verhon, kuin uusi päivä aamu-usvan edeltään. Pehmein ottein. Tärkeimmän osoittaen.
Jokivarren autioitunut pihapiiri menetti latovanhuksensa loppukesän vilkuttaessa hyvästejään. Harmaat pitkät letit hatun alta heilahdellen hymyili nainen, jonka ikä oli piirtänyt katseeseen monia polkuja. Usein olin minä tai rakas vaihtanut sanoja kanssaan ohi kulkiessamme. Kuin kansien välissä kiinnostavana tarinana oli edennyt kaikki kertomansa. Aamuna, jolloin lato ei enää jaksanut yön jäljiltä pysyä ryhdissään, oli hän jälleen siinä. Voi tulkaa ja hakekaa, jos jokin kiinnostaa! oli huokaissut. Rakas ajelutti peräkärryssä Riihipirtille ovia, ikkunoita, rappuja, ruosteen kuorruttamia työvälineitä, lipastonkin, joka puuvajan uumenissa odottaa lopullista kohtaloaan. Tänäänkin odotan myös minä omaani. Nostan silmät tavoittamaan poutapilven reunan ja lupaan luottaa. Kaikelle löytyy uusi alku, kivun jälkeen kiitokselle on aikansa. Nyt odotan ja tunnen ,miten turvassa kuitenkin olemme.

perjantai 16. elokuuta 2013

Hetkeksi hiljentyen

Elo-oven takana odottivat uudenlaiset tuulet. Niiden huminaan totuttelen nyt. Tyyntymistä toivoen.
Oma keho myrskyn kourissa.Tapahtuu enkä ymmärrä miksi. Pieni ja hento on voimien määrä. Katseessa kimmeltävät kyynelkasteen timantit. Oppijat nimesin poutapilviksi, kastepisaroiksi. Nyt odottelen ylleni poutaa, jalkojeni alle pehmeän kasteen kosketusta. Et anna yli voimien, olet luvannut. Tänään jaksan kysyä vain: yhäkö jaksan ja selviydyn? Riihipirtin hiljaisuudessa etsin uusia ovia.

perjantai 9. elokuuta 2013

Elokuu ehti vierelle

Elokuu on huuhtonut arkea esiin hiljalleen. Huomaan tarttuvani tiukasti elovapaiden viimeisiin säikeisiin. Vaikeammaksi on tehty osalleni reitti, jonka viitassa lukee ARKI.  Mieluusti sitä astelisin laulellen lempeitä säveliä, vaan askelia koskee ja ääni ei kanna edes hyvänmielen hyräilyn verran. Huolet ja murheet kaivautuneet ihoksi minuun. Rakas keksi yllättää ja kuljetti meidät irti maankamarasta yhden aamupäivän ajaksi. Annoin mielen lipua höyrypaatin tahtiin ja uppouduin merituoksun lumoon. Päivä välkehti ja sain hämmästellä, miten poutahattaroiden hahtuvat hakivat väylää omiin untuvasatamiinsa. Lasten silmissä vilkutti ilo. Kaikessa ihmeettömyydessään retkemme oli minulle kuin askel takaisin lomasatamaan. LOMA. Olen maistellut sen anteja ajatusteni eväskorista ja leikitellyt uusin merkityksin. Lasken Osan Murheista Ainoalle. Lajittelen Omaa Minuuttani Armollisemmin. Lupaan Onnen Mahtuvan Arkeeni. Luotan Omiin Mahdollisuuksiini Ahnaammin. L O M A. En jätäkään sitä ,vaan kannan mukanani mihin ikinä askeleeni jaksavat kuljettaa! Aina sen renkaan syrjästä kuitenkin saa otteen ja saa kiittää, ettei tälläkään kertaa uponnut, putosi vain.
 
Kotipelto on puitu, puimuri hyrissyt jäähyväislaulunsa kesälle. Itse en olisi ollut vielä valmis hyvästelemään. Kypsyneen viljan tuoksu jätti haikeuden ilmaan, josta yhä hengittelisin vapautta, jossa aamu kättelee alkavaa päivää eikä vielä tiedä, mitä illalla on annettavanaan. Sade on pessyt pyykkiään. Raikastanut maisemaa. Suihkutteli keskiviikon retkivarpaamme metsän sylissä. Käsissä mustikkapurnukat ja suopursuntuoksuinen kimppu kuljimme luontopolun häntää. Lapset lauloivat sadelaulua ja juoksivat litimärkiä askelia läpi kalliosyvänteiden, yli pitkospuiden. Ukkosen kumea ääni säesti taivalta kohti autolla odottavaa maaliviivaa. Elämänmakuinen retki. Paistetta ja ukonilmaa, tyyneen yhtäkkiä väyläänsä avaavaa elotuulta, joka toi mukanaan harmaata taivasta halkovat salamat. Pehmeys, joka kietoutui halaukseksi vilusta värisevän ympärille.
Tänään hiljaisuus istuu vierelläni. Osoittaa sormellaan syksyyn värjäytynyttä maisemaa. Opettaa näkemään, miten keltainen tanssii ilmassa sadepisaroiden seurana. Tyhjä pelto itkee salaa sateen suukottaessa sen tummaksi kynnettyä pintaa. Kaikki odottaa hetken, elää tätä pientä tuokiota kanssani, jota täksi hetkeksi kutsutaan. Siinä sen pitäisi olla. Kaiken ,mitä tarvitsemme. Äkisti se livahtaa ohi, pyyhkäisee muistijälkensäkin , ellemme tartu siihen tarpeeksi ahnaasti. Olen tehnyt päätöksiä, joista olen vienosti ylpeä. Vaikeaa pitää karsia, jotta toinen vaikea saisi tilaa lakata olemasta ylitsepääsemätöntä. Lapsilla jäljellä vielä aittaöitä. Täksi illaksi on luvattu sytyttää kymmenet lyhdyt ja takkatulet tummuvan illan sylissä, satoi tai paistoi. Elokuun ilta on silti lämmin.