Elokuu ehti vierelle

Elokuu on huuhtonut arkea esiin hiljalleen. Huomaan tarttuvani tiukasti elovapaiden viimeisiin säikeisiin. Vaikeammaksi on tehty osalleni reitti, jonka viitassa lukee ARKI.  Mieluusti sitä astelisin laulellen lempeitä säveliä, vaan askelia koskee ja ääni ei kanna edes hyvänmielen hyräilyn verran. Huolet ja murheet kaivautuneet ihoksi minuun. Rakas keksi yllättää ja kuljetti meidät irti maankamarasta yhden aamupäivän ajaksi. Annoin mielen lipua höyrypaatin tahtiin ja uppouduin merituoksun lumoon. Päivä välkehti ja sain hämmästellä, miten poutahattaroiden hahtuvat hakivat väylää omiin untuvasatamiinsa. Lasten silmissä vilkutti ilo. Kaikessa ihmeettömyydessään retkemme oli minulle kuin askel takaisin lomasatamaan. LOMA. Olen maistellut sen anteja ajatusteni eväskorista ja leikitellyt uusin merkityksin. Lasken Osan Murheista Ainoalle. Lajittelen Omaa Minuuttani Armollisemmin. Lupaan Onnen Mahtuvan Arkeeni. Luotan Omiin Mahdollisuuksiini Ahnaammin. L O M A. En jätäkään sitä ,vaan kannan mukanani mihin ikinä askeleeni jaksavat kuljettaa! Aina sen renkaan syrjästä kuitenkin saa otteen ja saa kiittää, ettei tälläkään kertaa uponnut, putosi vain.

 

Kotipelto on puitu, puimuri hyrissyt jäähyväislaulunsa kesälle. Itse en olisi ollut vielä valmis hyvästelemään. Kypsyneen viljan tuoksu jätti haikeuden ilmaan, josta yhä hengittelisin vapautta, jossa aamu kättelee alkavaa päivää eikä vielä tiedä, mitä illalla on annettavanaan. Sade on pessyt pyykkiään. Raikastanut maisemaa. Suihkutteli keskiviikon retkivarpaamme metsän sylissä. Käsissä mustikkapurnukat ja suopursuntuoksuinen kimppu kuljimme luontopolun häntää. Lapset lauloivat sadelaulua ja juoksivat litimärkiä askelia läpi kalliosyvänteiden, yli pitkospuiden. Ukkosen kumea ääni säesti taivalta kohti autolla odottavaa maaliviivaa. Elämänmakuinen retki. Paistetta ja ukonilmaa, tyyneen yhtäkkiä väyläänsä avaavaa elotuulta, joka toi mukanaan harmaata taivasta halkovat salamat. Pehmeys, joka kietoutui halaukseksi vilusta värisevän ympärille.

Tänään hiljaisuus istuu vierelläni. Osoittaa sormellaan syksyyn värjäytynyttä maisemaa. Opettaa näkemään, miten keltainen tanssii ilmassa sadepisaroiden seurana. Tyhjä pelto itkee salaa sateen suukottaessa sen tummaksi kynnettyä pintaa. Kaikki odottaa hetken, elää tätä pientä tuokiota kanssani, jota täksi hetkeksi kutsutaan. Siinä sen pitäisi olla. Kaiken ,mitä tarvitsemme. Äkisti se livahtaa ohi, pyyhkäisee muistijälkensäkin , ellemme tartu siihen tarpeeksi ahnaasti. Olen tehnyt päätöksiä, joista olen vienosti ylpeä. Vaikeaa pitää karsia, jotta toinen vaikea saisi tilaa lakata olemasta ylitsepääsemätöntä. Lapsilla jäljellä vielä aittaöitä. Täksi illaksi on luvattu sytyttää kymmenet lyhdyt ja takkatulet tummuvan illan sylissä, satoi tai paistoi. Elokuun ilta on silti lämmin.