Pesässä, kunnes siivet kantavat taas

Eilinen ilta pehmeni auringon jakamien utusäikeiden leikittelyksi. Taitoin tutun metsätien viertä niiden pehmeydessä. Aamun sadetihkuinen maisema kylpi illan valossa. TAivaan kannessa kulkivat pumpuliset pilvilampaat vauhdilla eteenpäin kevätillan tuulen tuuppiessa niitä tieltään. En laskenut niitä nukahtaakseni, vaan tuulettaakseni tuntemusten ja aatosten täyttämää mieltäni. Viikkoon oli mahtunut niin paljon. Askelissani tuntunut paino alkoi kevetä, kun sain jakaa sanoin päiviini asettunutta. Kuuntelijallani oli aikaa minun kertomalleni. Hänellä on aina. Aikaa kuunnella, kuulla.

Tänään pihapiirin vuokkomeri oli avautunut valkeuteensa. Kuin valkoisten keijujen tanssi vihreyden keskellä! Heikko ja hento oli vahvistunut. Nuppujen tiukat solmut auenneet valoon. Tuntuivat kuiskivan suuntaani: hauraskin varsi kohottuu oikean sateen jälkeen, valon koskettaessa. Niinkuin oppijoiden  laulamassa, koen tänään olleen paljon ilmaa ja valoa kattoni päällä. Nostin posket kurkistamaan taivaan sineen. Silmänkantamattoman matkan päässä tuo viitta kaiken yllä. Ja silti niin lähellä, että voi ajatusten siivin sipaista, koskettaa. Eikä sanoja tarvita.

Silmäni tavoittaa pientä suuruutta. Se kertoo, olet lähellä, kaukana, kaikkialla. Mistä voisinkaan poimia oikeat sanat kertoakseni, mitä tunnen!? Koivun oksassa pesä pikkuisella silmulla. Odottaa että saa avata siipensä kantamaan yli koko lämpöisen kesän. Itsekin perhosena kämmenelläsi viivyn odottamassa. Turvassa ja suojassa, kunnes omat siivet kantavat. Ja aina ne jaksavat kuljettaa uuteen. Avullasi, huolenpitosi pesässä välillä levähtäen.

Yön pisaroita keräämme

kuin tähtiä sydänten syliin.

Polut ovat mutkaiset, tähdet kaukana,

mutta me löydämme ne,

poimimme talteen ilon murutkin,

suojaamme valon aavistukset.

Ja vaikka maa on musta,

kiitämme kirkkaudesta.

(Pia Perkiö)

Kevätlämmön läikähdys

Pihakeinu sulki minut ja rakkaan  keinuntaansa eilisen illansuun kevätlämmössä. Huhtikuu taisi laulaa ensimmäisen kevätsäkeensä. Lämpö helli ja leijaili ympärilläni kepein siiveniskuin. Aurinko kutitteli leuan alta ja nauroi kilpaa trampoliinihyppijöiden kanssa. Jalkapalloviikonlopusta kotiin palanneella pikkuisella heilui kaulassa kirkas mitali, joka hehkussaan ylsi melkein hymynsä rinnalle. Minun sunnuntaini kimalsi kultaakin kirkkaammin. Siihen mahtui paljon pientä ja kaunista elämän tavallisuuden juhlaa. Ja paljon rakkautta. Ympärilleni annettuna armon murusten muurahaiskeko:) En lakkaa ylistämästä Luojan siveltimen jäljiltä maalautuneen maailmani ainutkertaista kauneutta.

 Avaan kuin uutta kirjaa. Kasvun puhkeamista esiin. Se kaikki viisaasti asetettuna odottaa juuri oikeaa hetkeä avata nuppujaan näkösälle iloksemme. Elämän siemeniä. Viipyvät uinuen kunnes on aika herätä uuteen aamuun.Tunnustelen arjen uudessa päivässäni saamaani rakkauden sadepisaraa. Jokainen pienikin siemenenä jonkin koskettavan kauniin syntyyn. Olen kosketettu. Luojan ympärilleni maalaamassa en saa kyllikseni. Kuuntelen oksistojen konserttia, aamun pikkutunneilla alkavaa. Tässä aamussa soi kanssani, kun yksin tuijotin unesta heränneenä yön pimeyttä. KAtselen hämärtyvää sumuiltaa tänään. Kun kevät piiloutuu hetkeksi. KAiken yllä lepää lempeä rauha. Tyven. Hymyilen, kun huomaan ahnehtivani Isän rakastavan sylin yltäkylläistä lämpöä.

 

Perjantain touhussa hetkeksi pysähtyi yhden oppijapojan touhu. Nosti kätensä viittaamaan ja mietteliäänä kertoi:" Pienenä luulin, että ihmiset on Jumalan nukkeja." Kun kyselen, mistä moinen ajatus hiipi häneen kesken äidinkielen tehtävien, kohauttaa reippaita hartioitaan ja sanoo verkkaisesti, että tuli vain mieleen. Jäin miettimään sanojaan. Jäivät viipymään ajatuksiini. Tänään oppijat istuivat hiljaa kuunnellen, kun vihreän kangasvuoren rinteiltä kapuaa yksitoista nukkea. Opetuslasten joukko hiljenee kuuntelemaan opettajansa sanoja. Menkää ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni. Kertokaa ilosanomaa. Yksi työ sai päätöksensä. Toinen alkoi eikä ole loppunut. Minäkin haluan kulkea askelissaan ja kertoa tuon rakkauden suuruudesta. Mahdottomuuksien muuttumisesta mahdollisuuksiksi. Epäilyn kasvamisesta luottamukseksi. Siitä ja niin paljosta muusta. Hyvästä. Parhaudesta.

 Tapanin myrskyn jäljiltä pihapiiri täyttyi kaatuneiden puiden rungoista. Nyt valtaosa niistä on pilottu odottamaan ensi talven viileitä takkailtoja. Myrsky särki ja riipi. Mutta se jakoi myös paljon hyvää. Elämän myrskyjenkin keskellä muistan, ne raivoavat aikansa kasvattaen kaikellaan jotakin. Salliessaan tuulen riepottamaan pientä kulkijaa, näkee jo määränpään. Jokainen tuuli kuljettaa mukanaan jotakin hyvää. Jokainen irti repäisty oksa päätyy jakamaan rungolleen tilalle jotain, minkä arvoa ei ehkä heti huomaa. Kun ajatus ja katse kantaa taakse, voi sylinsä avaten saada lähelleen paljon rakkauden siemeniä. Kasvattamaan uuden kevään. Minä kohotan varteni kohti kevätvaloa kiittämään. Niin paljon hyvää jaat.

KokoNaiseksi, eheämmäksi...

Ennen ainuttakaan sanaa nostattaa jo ajatus lasihelmen silmäkulmaani. Kyyneleen, joka kimmeltää tänään uutta. Lohtua huokaiseva kyynel. Sain eilisessä illassani istahtaa kuulemaan tämän naisen sanoja(KLIK). NAisen kasvamisesta eheämmäksi, rakentumisesta kokoNaiseksi. En ole ehyt. Tunnistan säröisyyteni, rikkinäisyyteni. Seisahdan näkemään itseeni ja löydän haavani. Meissä jokaisessa on viiltoja elämämme varrella saatuja, jollain isoja, toisella pienempiä. Ei ole niinkään tärkeää juuttua kaivamaan tapahtuneita tai ohi kiitäneitä, kokematta jääneitä, pettymykseksi kasvaneita. En kykene muuttamaan mennyttä. Mutta voin pysähtyä katsomaan peiliin, joka näyttää todellisuuden. Tässä ja nyt. Hyväksymisen tietä. Pelkäämättä. Totuus voi säikäyttää, muttei se tahdo satuttaa. Ei koskaan. Olemisemme on tarkoituksellista. Olen arvokas, tärkeä, ihastuttava, vaikkakin vielä niin keskeneräinen. Se peili, josta itseäni katson ei aina näytä totuutta, vaikka luulen niin. Ajan henki painaa kuvaani leimoja, vaatimuksia, kuvitelmia, tavoitteita tuulestakin temmattuja, ajan virrasta siepattua harhaa.  Itsetuntoni rakentuu siitä, mitä uskon itsestäni, millaisena itseäni pidän, millaiseksi annan itselleni luvan tulla. Liian helposti sulkeudun kotelooni, vaikka Sinä tarkoitit, saan lentää kirkasvärisin siiveniskuin. Uskallanko levittää perhosensiipeni ja nousta, kohota korkealle...?

Minulle annetaan yksi päivä kerrallaan. Luojani ,rakentajani, kasvattajani soisi niin minun nauttivan siitä. Ainutkertaisena. Kasaan niin herkästi itselleni päivän täydeltä pakkoa. Kiirehdin itseltäni piiloon, jätän itseni huomaamatta, kun jo hyppään huomiseen. Murehdin, kun on niin paljon, mitä kuvittelen olevan tarpeen tehdä. Ei Jumala tarkoittanut meille päiviä täyteen epätoivoa taakkojemme alla. Ei Hän tahdo meidän pelkäävän. Ole itsellesi armollinen, Hän huokaisee ja ojentaa kättään tartuttavaksemme. Muistuttaa, miten kauniiksi Hän meidät loi. Omiksi kuvikseen. Saan olla nöyrä, mutta miksi niin herkästi nöyristelen? Olen vahva, vaan miksi sen voimani hukkasin? Olen soma, sievä, kaunis kukkanen, vaan miksi sitä näe enää en? Nyt hymyilen. Mikä kukka olet, kysyi eilen. Tänään kuljin kurkistelemaan valkovuokkomeren rantaan. KAiken ruskeaksi lumen alla kuivuneen keskeltä sitkeinä nostavat jo varsiaan. Oikeassa hoivassa, auringon sylissä, kevätlempeyden kosketuksessa ne jaksavat nousta. Oikaisevat vartensa ja päivän kerrallaan kukoistavat valkeina. Aamukasteeseen heräten aina uuden hetken avaten, nauttien jokaisesta ihastuneesta vierelleen pysähtyjästä. Haluan olla valkovuokko. En enää sinikello, pää painuen , ajatusten raskaudesta.

 

Näe kauneus itsessäsi. Anna sille tila. Tunne itsessäsi kaikki se rakkaus ja välittäminen, josta osallinen saat olla. Isän ihastuksen kohde, ikioma suloisuus. Se saan olla. Se saat olla sinäkin. Meillä kellään ei ole täydellistä maallista isää, äitiä. Mutta on yksi, joka olemuksellaan paikkaa kaikki vajavuudet. Päätin, aloitan aamuni kuiskaamalla itselleni jotakin kaunista. Ei se minulle ole helppoa. Häiritsevä tietoisuus pyrkimisestä täydellisyyteen vaikka vain työssäni siirtyy vaatimuksiin itseänikin kohtaan. Tuuppaan sen sivummalle. Katson itseäni hellemmin. Annan Jumalalle luvan tehdä minussa työtään. Niin Hän sen  tarkoittikin. Halusi silittää hiuksiani ja kertoa, miten paljon rakastaa. Kun vain annan luvan. Opettelen arvostamaan itseäni armollisemmin. En vaadi aina, en pakota ja painosta.  Puurtaminen tuokio toisensa jälkeen vangitsee ja alkaa ahdistaa. Vaatia lisää.

Riittää, että tunnustan:tässä olen, tahtoni eheytymiseen asuu minussa, rakenna Sinä! Se siemen ,jonka suostun sisimpääni istuttamaan, se riittää. Siitä alkaa kasvuni. Jumala nostattaa siemenestäni juuri sellaisen varren kuin hyväksi on. Voi, miten lähellä jo onkaan se päivä, kun peilistäni loistaa kukoistuksen kasvot. Kokonaisempi nainen. Ehyempi ihminen. KAuniimpi nainen, vahvempi nainen. Jumalani haluaa iloita puolestani! Hänen valonsa lämmössä kasvuni alkaa. Se on jo siemenenä sydämessäni. Voi, miten tarvitsin tätä kevätsadetta ylleni. Minä riitän. Minä kykenen. Saan olla väsynyt ja levätä. Saan liihottaa kun sen aika on. KAikellani saan olla juuri minä. PAras sellaisena kuin miksi minut tarkoitit. Muuttumatta, luulematta, ihmettelemättä. Voi, miten hyvältä tuntuu sanoa itselleen: olen ihana. Tänään jo kukoistin. Sanoin oppijoillekin, ei piitata takatalven rännästä ulkosalla, kohotaan kevätvalon kukoistukseen. Sain 20 suorempaa selkää ja leveämpää hymyä. Minuun taisi eilen muuttaa muutos kohti kokonaisempaa.

Nuput avautuvat valoon, kun aika on

 Aamusumu saatteli minut matkaan. Ennalta harmittelemani koulutuspäivä käänsi väsymyksen virkeydeksi. Hymyyni tarttui pehmeä ja hento häivähdys hyvyyttä. Ihmiset, jotka jakavat arkensa toistensa kanssa nauroivat uuden oppimisen lomassa. Jokin uusi alkoi kasvaa. Olin kiireviikkoni kulussa huokaissut niin monta uupunutta pyyntöä. Nyt näen , sain enemmän kuin osasin pyytää. Osallemme jaetaan ilon hippuja, riemun tyrskeitä ja sitten niitä murheen mykkyröitä ja taakkoja, joissa voimat tuntuvat ehtyvän tyystin. Kaiken sallijan suuri viisaus kaiken perustana. Meitä ohjailevat lempeät kädet. Juuri kun olen väsynyt pieni lintu, jonka siipisulat eivät jaksa kantaa, tulet ja nostat oksalle. Virkoan laulamaan ja ilo kiirii ilmoille tarttuakseen toisen allapäin kulkevan takin helmaan. Lohdun ketjussa uusi silmu.  Emme astele satunnaisia polkuja. Kaiken takana on tarkoitus, joka kumpuaa rakkauden maaperästä. Meistä pidetään huolta. Viimaisen tuulenkin puhaltaessa tai sumun peittäessä taivaanrannan. Kaikki ajallaan, paikallaan.

 

Päivän päätteeksi saimme valita, miten kehoamme hellisimme. Meitä lähti kolme kulkemaan seestyneeseen säähän. KAnsallispuistoalueen vuokkomeri sai haukkomaan henkeä ihastuksesta. Eivät vielä olleet näin avanneet lehdyköitään, mutta lupaus uuden kasvun esiin pyrkimisestä sinersi untuvaisissa nupuissa. Siniset mättäät lumosivat suloisuudellaan. Ne odottavat valon kosketusta ja kevään lämpöä, joka houkuttelee niistä kaiken kauneuden esiin. Pientä hetkessä viipyvää herkkyyttä, joka kasvoi aarteeksi päivääni sydämellä. Ajatuksiini pyrkii valo, joka loistaa kasvoilta, kun sydämen lähteenä on rakkautesi. Tänään näin tuon säteen ystävän kasvoilla, tunsin lämmön omillani. Se valaisi tuokioksi hetkemme pienten nuppujen vierellä. Sinun voimasi valon takana. Taas koitan muistaa, kun tummuu, jaksan odotella ja paisteesi työntää pilvet edestään. Kun aika on. Sinun suunnitelmassasi.

Turha taakka siirtyy rakkautesi voimalla. Saan luottaa huolenpitosi varmuuteen, käsiesi lujuuteen. En tarvitse kanta-asiakkuutta tai alekuponkia. Saan sinulta kaiken, on vain avattava luottamuksen silmät näkemään uusi edessäni kasvava kaunis päivä silloinkin ,kun sumu siintää peittämässä horisontin. Sinä olet sama eilen, tänään ja huomenna. Pysyt rinnallani. Jaat valosi, jotta nuppu minussa jaksaa aueta, kun aika on kevään minussa puhjeta kukkaan. NApsit ajallaan pois nuutuneet kukat, kuivuneet oksat. Kaikellasi hoidat. Kastelet rakkautesi sateella. Väsynyt minussa kohottaa kätensä kiitokseen. Sain tänään paljon. Piti vain osata avautua näkemään, heittäytyä kevättuulen keinuntaan.

Kiire kipaisi kintereille

Kevään valoisuus ja kasvun ilo kulkevat taskussani. Arkeeni on raapaissut naarmun vain kiire. Aamukupposeni äärellä hiljenen hetken. Annan katseen poimia ikkunan takaa heräävää kevättä. Tänään pujotin itseni uutukaiseen kevättakkiin. Se löytyi etsimättä tutusta mukavasta kaupasta. Juuri minunoloiseni ja ryppyisen rosoisen rento:) Muuten rentous on leikkinyt kanssani kuurupiiloa. Kevätkiire oppijoille hankittavien materiaalien kimpussa imaisee luvattoman paljon vuorokaudestani. Kun vielä viikonlopussa kurkistelee koulutuspäivä, on huokauksessani syvyyttä, jolta pohja piiloutuu. Hymyilen jo nyt sunnuntaita tervetulleeksi päättämään vikkelää viikkoani. Silloin pikkuisella kuorolaisella on esitys ja saan herkistyä ammentamaan laulujen lempeistä tuulista. Ilosanomasta, joka ei pääty pääsiäispyhiin!

 Kun vaatimusten verkko kiristyy ja ajan kanssa saa juosta kilpa-askeleita, huomaan miten tärkeää on hetkiin tarttuminen. Ajan virta nappaa kavalasti kyytiinsä. Kiire on vaarallinen vihollinen. Vie voimat ja tukkii aistit aivan liian vikkelästi. Huomaamatta. Päivä saattelee itsensä illan syliin ja huomaan, että väsymys on ottanut paikan viereltäni. Tänään hymyilin paljon. Oppijoiden hauskoille oivalluksille. Oman lapsen lähettämälle suloiselle tekstiviestille. Itselleni. Muistutan, ei saa antaa kiireelle sijaa. Ystävälle, jolle kuiskaan lohdun sanan. Toiselle tervehtymisen toivotuksen. Nyt toppuuttelen ajatusten lentoa. Ohjailen niiden reittejä elämässä tärkeiden ääreen. KAikkein suurimman ajatukseni tahdon antaa kiitoksena kaiken antajalle.

Ristin edessä rakastan sinua

Tänään omat sanat tuntuvat vain tuuleen kulkevilta kuiskauksilta. Ajatusten tanssi tyyntyy. Yhtyy ulkosalla reittiään hennoin pyörähdyksin etsiviin valkohahtuviin. KAtse etsii vastauksia sydämen kysymyksiin. Ne sulavat kämmenen lämpöön, pesivät pehmeään piiloon. Sisimmässä lepää hiljainen kiitos. Odottaa iloon puhkeamistaan kuin kevätauringon lupauksesta jo tuokion riemuinnut nuppu. Mieleni maisemassa asuu rakkaus, armosta osalleni annettu. Kuljen kanssasi ristintietä. Kosketan orjantappuraa, jonka piikki sädehtii rakkauden timanttina. Pisara verta sormen päässä. Edestäni vuodatettu.

 

 "Sut ristinpuuhun naulittiin, velkani kaikki maksettiin..." raikui kolmen koulun oppijoiden joukon laulu ja soitto eilisessä. Ensimmäinen viulun sävel mursi kyynelpadon.Olin kosketettu. Poika vierelläni lauloi kuin linnunpoika. KAikellaan. Lauluissa raikui riemu. Miksi piti kärsiä ja kuolla, oli kysellyt monin sanoin pienet suut. Miksi? Kirkkaaksi kuin puhdas vesi tarkoitti sydämemme. Vaan ihminen on pieni, heikko. Teki toisin. Tahtoaan vastaan ja yhä tekee. Anteeksianto suuren rakkauden teon kautta puhdistaa tummuneen. Synkkä musta hohtaa valkeana kuin uusi lumi. "Se on täytetty". Kuulen sanoissasi rakkauslaulun vertaansa vailla. Herään sen sanojen totuuteen jokaisessa aamussani.

 "Isä sinun käsiisi minä annan elämäni."

Ei ole kivaa, jos kengässä hiertää kivi, sanoi lapsille pappi. Sydämissämme on joskus hiertäviä kiviä. Vääriä tekoja, keljuja sanoja. Ajatuksi, joissa ei loista valo. Tänään pyydän: murskaa sisimmästäni jokainen murikka, joka painaa ja kalvaa. Avaan itseni täysin edessäsi. Ristisi juurella kuiskaan:rakasta minut rikki, jotta saan eheytyä.

Sinun käsiisi minäkin luovutan itseni. Arjessani, kaikellani.

Huhtilumen kuljettamia ajatuksia

Sairaspäiväni aamussa oli hurjasti uutta valoa. Ulkona heräämistään venyttelevä maisema oli muuttunut puhtaaksi. Eilisen taivas oli levitellyt hentoja lumiuntuvia kaikkialle. Takatalvi sai kuitenkin suussani pehmeän ja lempeänkin kaiun. En harmitellut, vaan katselin ikkunan takana olevaa toiveikkain silmin. Hiljaisuus on hoivannut ääntäni. Aamuuni mahtui lohdun säveliä. Ammensin musiikista puhtia paranemiseen. Uusi puhtoinen päivä avasi tyhjät lehtensä eteeni.

Huhtilumen yllätys lepää pihakuusen vahvoilla oksilla. Minä olen loikoillut väkevillä käsivarsilla. Tutun laulun sanat soittavat olooni tunnetta, jossa asustaa hyvyys ja vahvuus. "Sun läsnäolossas mun sydän huokaisee, ei kaltaistas oo.Ja arkuus, pelko vaihtuu Sinun täyteytees...."  On ollut hyvä olla. Vain olla.

Tyttönen soittaa huoneessaan lastenlevyään. Pääsiäisriemu on yhteinen, soimaan se saa sydämen, soljuvat oppijoitteni luotakin tutuksi asti harjoitellut sävelet. Laulaa kaikellaan . Annan itselleni luvan vaeltaa riemun alkulähteille. Ajatusten siivin. Mietteissäni istahdan yhteiselle aterialle. Kavahdan yllättäviä uutisia. Kuulen hennot lintujen liverrykset tummuneen taivaan alla puutarhan oksistoilla. Vaivun raukein silmin uneen puiston viileässä pehmeydessä. Aistin hetken lähestyvän. Haistan palavan öljyn soihtujen halkoessa pimeään polkua vangitsemaan tulijoille. Havahdun tähän huhtikuun valopäivään takaisin. Hymyilen sisäänpäin. Jarrutan ajatusteni virtaa.

Kunhan flunssan selkä lopullisesti taittuu ja ääni kulkee. Kunhan minun takatalveni sulaa kevätaurinkoon. Kunhan. Puen kodin pääsiäiseen. Pienesti ja harkitusti. Äidiltä saadut kiviset munat ovat jo esillä. Niiden sisältä ei löydy yllätystä kuin suklaisista lasten eilen naapurin mammalta saamista. Mutta ne muistuttavat siitä iloyllätyksestä, joka löytyi kerran kauan sitten. Poisvieritetyn kiven takaa.

Nyt keittiöstä hiipii kahvin tuoksu. Tyttönen keitti. 

Hiljainen viikko. Sydämellä ja ääneen sanomattomina sanoina.

Voi hyvin♥