Tyyntynyttä tuulta ja tyhjää täyteyttä

Tyhjää hyvää täynnä tämä tummana aamusta iltaa kohti hiljalleen lipuva päivä. Tyyntä tuulta tulvillaan. Utuinen tunne ja yhä turtunut keho.  Ollut jotain läsnä ja lähellä koskettamassa, kuiskaamassa. Kuin olisi joku asetellut varoen  ainutkertaisten hetkien silkkinauhan vain päiväksi kaulalleni. LAinaksi, jotta taas muistaisi tarttua pieneen tärkeään, joka helposti kätkeytyy, kulkee huomaamatta piiloon, häviää. Nauhassa muutama kirkas helmi. Jokaisella oma sävynsä, avautuvan kuoren tuokiossa saatu. Huomattavaksi tarkoitettu. Ihmeteltäväksi istutettu.

Huomaan kaivanneeni sitä tunnetta, joka asettuu sisimpään ja täyttää rakkaudella pyyhkien hetkeksi pois kaiken muun. Rakastat välillä ihan rikki saakka! Mitä olisikaan elämä vailla rakkautta! Kuin isä lapsiaan....laulun säikeestä poimin muutaman sanan, muuta en tarvitse. Piti pysähtyä löytämään huolten alta se valo, jota loistaa lapsen kasvot, kun kuulee olevansa paras ja rakkain, ihan maailman ihanin. Ja meistä jokainen on. Äidillä on ikäkriisi, sanoo rakas, kun poikanen kysyy, miksi tuossa lukee kriisi. Kun otetaan puhutut sanat pois, löytyi se tunne , jota piiloon on juossut.

Joskus on vaikea hyväksyä sitä, että kaiken aikaa jokin kulkee eteenpäin, muuttuu. Lapsi ei enää mahdu syliin, vaan avaa omansa äidin mahtua siihen hetkeksi. Joskus tarvitaan puolikas vuosisata ennen kuin äidiksi kasvanut lapsi löytää oman äitinsä rakkauden. Sen suurimman rakkauden turvin moni rakkaus asettuu lämmöksi ihmisten välille, löytää paikkansa ja aikansa, mahdollisuutensa. Minulle kävi niin. Hiljainen ja paikallaan kulkeva viikkoni on avannut sydänten ovia. Kun ehtii kuunnella omaansa ja kirjoittaa : olet äärimmäisen tärkeä ja rakas. Ja saa kyynelten läpi lukea: niin sinäkin.

Tänään kuulin lintujen laulavan. Ne liversivät tuttujen oksien huoneissa piilossaolevaa valoa harmaan läpi. Eilinen tuuli viskeli turhia. Tänään sisimmän tuuli puhalsi irti tarpeettomiksi kasvaneita. JA yhä löytyy paikkansa jokaiselle pikkuiselle laulajalle. Surumielinen on sävel, josta erottuu syvin kauneus. Vahvistit kasvattamalla heikoksi saakka. Nyt tuntuu, että hauras on kaunein sana päivässäni. Rakkautta täynnä.

Sanattomuus muuttui äänettömyydeksi

 Saviruukku, vastasi rakas hetimmin, kun kyselin taannoin, mitä astiaa muistutan. Tänään tuo ajatus kulki lähelleni. Heikko minussa sai uuden särön, vanhojen viereen. Nyökkäsin vain ja annoin hiljaisuuden asettua olotilakseni viisaamman neuvon edessä. KAtsotaan nyt ensin tämä viikko, sanoi tuo viisas ja hymyili minuun lempeyttään. Ajatusten virta otti ensin suunnan oppijoiden luo. Lahja on arkeni minulle heidän kanssaan ja annan kaipuulle luvan hetkeksi kasvaa minuun. Hellitän otetta huolen helmasta ja hyväksyn hiljaisuuteni. Äänettömyys on tänään se ovi, joka avattavakseni osoitettiin. Hiljaisuus se polku, jolle viitoitettiin askeleilleni tila. Hauraista palasista on ruukkuni koottu ehyeksi ennenkin. Jokaisen särön jäljiltä jokin vahvistuu.

 Äänettömyydelläkin on sointinsa. Sydämen ymmärryksestä kumpuava luja lohtu löytää luokseni ja huomaan eteeni avautuvan jotakin, jolle tahdon löytää sanat. Kuin kevät heräisi talviunestaan ja virittäisi soitintaan uusiin säveliin. Hiljaisuus puhuu, on tullut vuoroni kuunnella. Ulkona tuiskuava valkoinen puuteri antautuu tuulelle. Vauhdikas leikki lennättää kepeää valkoista peittäen tutun pihatien. Pian se on kuin tyhjä paperi, joka pyytää sanoja ylleen, lauseita kertomaan jostakin hyvästä, joka kuitenkin kaiken takaa pyrkii päästä esiin. Kohta halkovat pienet askeleet tuota puhtautta ja ensimmäinen  kotiin saapuva pulputtaa ilonsa sanojen tulvana ylleni. Tietää, että äänetön äiti odottaa. Viritän hymyyni enemmän kuin sata kaunista sanaa.

 Luin ystävältä saatua kirjaa. Sen otsake pyytää pysähtymään ja kertoo, että olet jo perillä. Miten pienet asiat noilla lehdillä kasvoivatkaan valtavan  suuriksi viisaudenlähteiksi. Tässä ja nyt on se hetki, jolle kannattaa antautua kaikellaan. Se ei palaa, se pitää elää juuri nyt. Sellaisena kuin se eteemme annetaan. "Nyt luotan hiljaa, levollisesti ja tunnen kuinka vahvistun". Otan tuon lauseen vahvistamaan viikkoni palasia, hetkiä, joista päätän olla pyrkimättä pois niiden vaikeuden tai haikeuden takia. Hengitän tuokioitani ääneti ja annan sydämen puhua pulputtaa tajuntaani paljon uusia sanoja. Hyväksyn hetkeni ja ojennan käteni koskettamaan kaikkea sitä, mitä ne kantavat sisällään.

 

Eilisen illan iloinen paini rakkaan ja kahden pienimmän välillä palautuu äänimaailmaani. Kun lapsi kiljahtaa riemusta ja kiipeää kilpaa toisen kanssa isänsä kimppuun, on äänessä isosti rakkautta. Ja enemmän iloakin kuin isossa maailmanpyörässä. Pieniin hetkiin painautuu lämpö, pieniin hetkiin kätkeytyy suuri rakkaus. Kävin tänään oman painini. Miksi en mieluummin kiljahtaisi minäkin sisimmän ilosta, siitä rakkaudesta, jonka turvin löysin säröjenkin keskeltä sileyden. Huomiseeni hiljaisuus piirtää jo kultaiset reunat ja virittää soinnin, jota jo huomaan pikkuisen jopa kaipaavani.

Flunssakin vielä!

Sanat juuttuvat kipeään kurkkuun. Uni kuljetti melkein alkavaan päivään asti.  Ystävän huokaus siellä jossain tuntui lämpönä viluisessa kehossa. Villasukissa ja peiton alla jatkan. Muuta en jaksa. Tuntuu hyvältä tietää, että ruikuttaen ja ryytyneenäkin olen Isälle helmi!

Ikkunan läpi

KAikkialla kauneutta valkoisena huntuna. Koivuissa pitsiviidakko.. Hentoa ja haurasta välittyy verkkokalvoille. Huomaan ahnehtivani, mutta vain läpi ikkunan nyt. Ylläni huolten huurre ja kipupitsi. Auringon kultaama maisema laulaa ja levittää säteensä käsiksi ympärilleni. Oppijoiden viisaus hämmästytti tänään. Iloitsin ajatustensa syvyydestä. Vielä tulee aika ja varmasti tulee, jolloin jaksan kilvan sädehtiä kirkkaiden lumitimanttien kanssa. Aava valkoinen tuikuttaa tuhansia tähtikiteitään. Siristän silmät sikkuralle niiden kirkkauden edessä. Ja väkisinkin hymy kiipeää kasvojen asentoon. Rinta rinnan kaksi tunteiden ääripäätä. Toisilleen tutuksi tulleita.

Mieli kaipaa halkomaan kuulasta maisemaa. Luojan luoma saa huokailemaan ja ihmettelemään. Hengittelen pakkashuurun sijaan tyhjän kodin hiljaista vavahtelua. Jossain narahtaa pakkasen pistelemä seinälauta. Ajatukset jaksavat kipittää yhä , vaikka niiden vilske ei sammunut yölläkään. Muiden hengitellessä tasaisen rytmikkäästi unikuviaan katsellen, minä ihmettelin yöhämärää hiljenneessä maisemassa läpi ikkunan. Yön tuokioina aika tuntuu pysähtelevän ja juuri kun uni koittaa kurkottaa liki, ottaa aika askelissaan uuden tahdin.

Kevyt purppurapuuteri hipaisee sävynsä kuusten latvusten ylle. Ja vain hetkeä myöhemmin vaihtaa oranssinpuhuvan puvun ylleen. Tutkin värien leikkiä pakkaspoikien kanssa. Puhuripiilo on sana ,joka nousee kutittamaan hymystä hiljenneitä poskiani. Tyttönen lauloi viikonlopussaan: Tahdon sun kanssasi, kulkea matkani, minä oon pieni, oon suojassasi......Hyräilen ikkunan takana pimeäksi levittäytyneelle, auringolle jo vilkuttaneelle maanantaimaisemalleni. Huomiseen astun varoen, ettei niin kovin koskisi enää.

Ajatusten vilkas virta

Ajatuksia virtaa ohi, jokin hipaisee herkän sulan lailla. Avaan itseäni ymmärtämään, vaikken siihen itsessäni yllä. Voin vain irroittaa itseni laiturista, luottamuksen virran vietäväksi. Tässä aamussani huomasin, miten viisas onkaan Hän, joka kaiken yllä jakaa auliisti rakkauttaan ja kaipaa läheisyyteemme. Ystävä kertoi pieniä ihmeitä. TArtuin niihin itsekin, oljenkorsiin. Oppijoiden kanssa sain hyvän päivän. Innostuivat kaikesta jakamastani. Kehuin yli äyräiden asti jokaisen. Yksi oli kirjoittanut maanantaina uskontovihkoonsa "Opettajan kehu" kohtaan, jossa sai pohtia, minkä äänien kuulemisesta nauttii. Monessa vihossa liversivät linnut, liplattivat laineet tai huhuilivat lempeät äidit. Narskahtipa jossain haukattu omppu. Oppitunnilla oli pohdittu miten avautui Pojan koskettamalle kuurolle uusi äänien avaruus. Vain korkealle lausuttu "Effata", aukene ja uusi ihmeellinen elämä sai alkaa, vaikka  oli kuljettu jo pitkäksi ehtinyt äänettömän elämän taival. Tuntui hyvältä lukea, että lapsi kokee sanani noin, kuin saisi yhden halauksen. Niitä tarvitaan! Eiliseeni asettui pikkuisimpamme ensimmäinen isoksi asti huomaamatta kasvanut huoli. Elämän äänettömyyden rinnalla kovin pieni. Äiti minussa koitti irroittaa otettaan omista mielipiteistä, jotta jaksaisin kasvaa omalleni tarpeeksi isoksi lohdun laineeksi. Kuitenkaan myrskyämättä. Olimme hetken yhdessä ihan pieniä, Isän lapsia huokaisemassa "Effata" solmuillemme.

Tuntuu kuin jokin soljuisi ohi ja pirskottaisi pieniä hippuja hohtamaan poskipäille iloksi. Säilön jokaisen huomaamani lohdun, hyvän tuulen, herkän vivahteen ja talletan muistutukseksi niihin tummareunaisiin, joita aina tulee. Ja menee. Kuin tarjoaisi kasvojaan raikkaan ulkoilman suukoteltaviksi on se tunne, jossa jokin avautuu nupustaan. Huomaan niin monen asettuneen uusiin parempiin uomiin. Arkeni kulussa. Vaikka unikuvat juuttuivat unikumpujen taa ja väsyneet silmät katsoivat aamupeilin udusta, on liikuttavantuntuinen pehmeys läsnä tässä , juuri tässä ja nyt. Ystävän tyttösen ilo pikkuisesta ihmeestä jakaa itseeni jotakin, jolle on minussa ollut ajatuksen mentävä aukko. Niin monesti olen kasvanut pienen linnun mittaiseksi. Niin usein värjötellyt hangen kirkkaassa aavassa ihmetellen yöksi tummuvan taivaan kaaren kirkkautta. Ja vain yksi ajatus nostatti siiville nyt. Sytytti tähtien meren. Ei yksikään askel, ei yksikään sana, ei teko, ei seisahdus taikka kulku, ei mikään ole salassa Sinun lempeiden silmiesi katseelta, vahvojen käsiesi ulottuvilta.

PAkkasillassa askelten alla narskui valkea hanki. Sen pintaa oli tuuli kuvioinut laineille. Ajatuksissani silittelin sen puuteripintaa. HAukkuvainen ja rakas sekä isompi neitokainen ja jokainen meistä ammensi maisemaa omin ajatuksin, aistien omaan hetkeensä tarpeellista. Ylenpalttisesti hyvää, huomaisin antavani aatoksille luvan, vaikka nopean poistumisen taannoin jakama kipu tuntuikin jalan syrjällä peltoaaltojen harjanteilla. Jokin kepeys otti paikan painavien ajatusten viereltä. Huokaisen ja lähetän hentosiipisen ajatuksen lentoonsa kulkemaan niihin korviin, jotka jaksavat kuulla, vaikka myrskytuuli pauhaisi ympärillä. On hyvä hengittää ymmärrystä ihmetyksen jälkeen.

Iltaani kuljen vielä. Kurkistan jokaisen luo ja kuiskaan rakkautta. JA ennen kuin kutsun unen luokseni, huokaisen kiitokseni. VAin yksi sana, Effata, ja niin paljon avautui tänään.

Lähtöjä

Vuoden alun ensimmäiseen arkiviikkoon on mahtunut lähtöjä. Uni lähti luotani arkeen kurkoittavasta yöstä. Ajatukset eivät hiljenneet. Kuuntelin niiden kulkua ja sitä, miten ulkona yöpimeys piteli käsissään kaikkea muuta. Aamunkajo kurkisti ja kutsui alkavaan arjen päivään. Lähdin. Väsymys vaihtui levolliseen odotuksen iloon. Oppijoiden poskilla lomapuna tervehti minua astuessani luokkaan. Juttuja piirissä istuen uusista repuista, lasketuista mäistä, mummon vierailun lempeydestä ja lukuisista saaduista vekottimista. Huomasin kaivanneeni näiden lasten innokkuutta kaikkea kohtaan. Ensimmäisessä arjen illassa lähdin rakkaan kanssa kyytimään tyttöstä kuoroonsa. Laulun ylle heitti harsonsa haikeus. Niin läheiseksi tullut mieleinen opastaja lähti pois, toiseen kaupunkiin. Kaipuu kuului laululintusen liverryksessä. Silmissään ikävä.

 Sitten tuli äkkiä lähtö. Kerron oppijoille kellon kulkua. Miten siirtyy minuuttiviisari, miten lyhyempi tuntien osoittaja. Kaiken keskelle pirisee palokello. VArmuus opitusta toiminnasta lähti. Tärkein tuntui nousevan ytimistä, vaikka pelko vavisutti jotain uutta kohtaa minussa. Lähdimme ulos aamuhämärän märkään syliin. Säälikin häipyi ja uuden reppunsa perään kysyvälle kuulin lausuvani: nyt mennään! Reppu jää! Inhimillisestä erheestä lähti liikkeelle valtava vyöry. Paloauton pillien ulina sekoittui sisimmän huutoon. Onneksi ei ollut mitään vakavaa, huokaisee yksi oppijapoika. Onneksi. Monet aatokset lähtivät vyörymään, entä jos, miten sitten.....Seuraavaan aamuun lähdin pyytäen: Pidäthän meistä huolta joka hetki.

Eilen vilkutin joululle. Oli aika sen lähteä. Riisuin kotia hyräillen hiljaa. Suljin laatikoihin koristeet pienen ikävän kaivautuessa kainaloon. Ystävältä saatu kolmen rustiikkiavaimen nippu muistuttaa joulun ihmeestä. Saavat riippua naulassaan ja kertoa, miten meillä seimen lapsessa on avaimet ikuisuuteen. Joulun salaisuus on ja säilyy, ei lähde.

Uusi vuosi lähti kulkuunsa. PAljon lähtee, menee menojaan. Yksi on ja pysyy.