Lähtöjä

Vuoden alun ensimmäiseen arkiviikkoon on mahtunut lähtöjä. Uni lähti luotani arkeen kurkoittavasta yöstä. Ajatukset eivät hiljenneet. Kuuntelin niiden kulkua ja sitä, miten ulkona yöpimeys piteli käsissään kaikkea muuta. Aamunkajo kurkisti ja kutsui alkavaan arjen päivään. Lähdin. Väsymys vaihtui levolliseen odotuksen iloon. Oppijoiden poskilla lomapuna tervehti minua astuessani luokkaan. Juttuja piirissä istuen uusista repuista, lasketuista mäistä, mummon vierailun lempeydestä ja lukuisista saaduista vekottimista. Huomasin kaivanneeni näiden lasten innokkuutta kaikkea kohtaan. Ensimmäisessä arjen illassa lähdin rakkaan kanssa kyytimään tyttöstä kuoroonsa. Laulun ylle heitti harsonsa haikeus. Niin läheiseksi tullut mieleinen opastaja lähti pois, toiseen kaupunkiin. Kaipuu kuului laululintusen liverryksessä. Silmissään ikävä.

 Sitten tuli äkkiä lähtö. Kerron oppijoille kellon kulkua. Miten siirtyy minuuttiviisari, miten lyhyempi tuntien osoittaja. Kaiken keskelle pirisee palokello. VArmuus opitusta toiminnasta lähti. Tärkein tuntui nousevan ytimistä, vaikka pelko vavisutti jotain uutta kohtaa minussa. Lähdimme ulos aamuhämärän märkään syliin. Säälikin häipyi ja uuden reppunsa perään kysyvälle kuulin lausuvani: nyt mennään! Reppu jää! Inhimillisestä erheestä lähti liikkeelle valtava vyöry. Paloauton pillien ulina sekoittui sisimmän huutoon. Onneksi ei ollut mitään vakavaa, huokaisee yksi oppijapoika. Onneksi. Monet aatokset lähtivät vyörymään, entä jos, miten sitten.....Seuraavaan aamuun lähdin pyytäen: Pidäthän meistä huolta joka hetki.

Eilen vilkutin joululle. Oli aika sen lähteä. Riisuin kotia hyräillen hiljaa. Suljin laatikoihin koristeet pienen ikävän kaivautuessa kainaloon. Ystävältä saatu kolmen rustiikkiavaimen nippu muistuttaa joulun ihmeestä. Saavat riippua naulassaan ja kertoa, miten meillä seimen lapsessa on avaimet ikuisuuteen. Joulun salaisuus on ja säilyy, ei lähde.

Uusi vuosi lähti kulkuunsa. PAljon lähtee, menee menojaan. Yksi on ja pysyy.