Sanattomuus muuttui äänettömyydeksi

 Saviruukku, vastasi rakas hetimmin, kun kyselin taannoin, mitä astiaa muistutan. Tänään tuo ajatus kulki lähelleni. Heikko minussa sai uuden särön, vanhojen viereen. Nyökkäsin vain ja annoin hiljaisuuden asettua olotilakseni viisaamman neuvon edessä. KAtsotaan nyt ensin tämä viikko, sanoi tuo viisas ja hymyili minuun lempeyttään. Ajatusten virta otti ensin suunnan oppijoiden luo. Lahja on arkeni minulle heidän kanssaan ja annan kaipuulle luvan hetkeksi kasvaa minuun. Hellitän otetta huolen helmasta ja hyväksyn hiljaisuuteni. Äänettömyys on tänään se ovi, joka avattavakseni osoitettiin. Hiljaisuus se polku, jolle viitoitettiin askeleilleni tila. Hauraista palasista on ruukkuni koottu ehyeksi ennenkin. Jokaisen särön jäljiltä jokin vahvistuu.

 Äänettömyydelläkin on sointinsa. Sydämen ymmärryksestä kumpuava luja lohtu löytää luokseni ja huomaan eteeni avautuvan jotakin, jolle tahdon löytää sanat. Kuin kevät heräisi talviunestaan ja virittäisi soitintaan uusiin säveliin. Hiljaisuus puhuu, on tullut vuoroni kuunnella. Ulkona tuiskuava valkoinen puuteri antautuu tuulelle. Vauhdikas leikki lennättää kepeää valkoista peittäen tutun pihatien. Pian se on kuin tyhjä paperi, joka pyytää sanoja ylleen, lauseita kertomaan jostakin hyvästä, joka kuitenkin kaiken takaa pyrkii päästä esiin. Kohta halkovat pienet askeleet tuota puhtautta ja ensimmäinen  kotiin saapuva pulputtaa ilonsa sanojen tulvana ylleni. Tietää, että äänetön äiti odottaa. Viritän hymyyni enemmän kuin sata kaunista sanaa.

 Luin ystävältä saatua kirjaa. Sen otsake pyytää pysähtymään ja kertoo, että olet jo perillä. Miten pienet asiat noilla lehdillä kasvoivatkaan valtavan  suuriksi viisaudenlähteiksi. Tässä ja nyt on se hetki, jolle kannattaa antautua kaikellaan. Se ei palaa, se pitää elää juuri nyt. Sellaisena kuin se eteemme annetaan. "Nyt luotan hiljaa, levollisesti ja tunnen kuinka vahvistun". Otan tuon lauseen vahvistamaan viikkoni palasia, hetkiä, joista päätän olla pyrkimättä pois niiden vaikeuden tai haikeuden takia. Hengitän tuokioitani ääneti ja annan sydämen puhua pulputtaa tajuntaani paljon uusia sanoja. Hyväksyn hetkeni ja ojennan käteni koskettamaan kaikkea sitä, mitä ne kantavat sisällään.

 

Eilisen illan iloinen paini rakkaan ja kahden pienimmän välillä palautuu äänimaailmaani. Kun lapsi kiljahtaa riemusta ja kiipeää kilpaa toisen kanssa isänsä kimppuun, on äänessä isosti rakkautta. Ja enemmän iloakin kuin isossa maailmanpyörässä. Pieniin hetkiin painautuu lämpö, pieniin hetkiin kätkeytyy suuri rakkaus. Kävin tänään oman painini. Miksi en mieluummin kiljahtaisi minäkin sisimmän ilosta, siitä rakkaudesta, jonka turvin löysin säröjenkin keskeltä sileyden. Huomiseeni hiljaisuus piirtää jo kultaiset reunat ja virittää soinnin, jota jo huomaan pikkuisen jopa kaipaavani.