Pieniä häivähdyksiä hyvästä

Marrasharmaan  keskelle olen saanut hyvän pientä helmeilyä. Postipojan matkaan suloinen ystäväni täältä blogimaailmasta oli paketoinut tuomisia, joista oitis säteili iltaa kohti kurkottavaan kiireiseen päivääni ilovaloa ja läsnäolon lämpöä! Täsmäiloa. Kiitollisena käännän uuden lehden aamuissani ja tunnen, miten juuri siihen hetkeen säteilee jotakin käsinkosketeltavan hyvää. Huolenpitäjämme lupaukset jakavat kiireiseen arkeen levollisuuden hunnun. Ajattelen sinua juuri nyt ja sydämellä läikähtää siunaava kiitos olemassaolostasi.

 Ensimmäiset , vaikkakin vielä lämmöstä vettyneet, lumihahtuvaiset leijasivat maahan. Oppijoiden riemu kiiri kutittamaan marrastaivaan kaarta. "Katso, tein minilumiukon!" hihkuivat ja litimärkien kintaidensa suojissa palelevat sormet unohtuivat ilomeren aaltoihin. Itse kohotin hymyn korkealle ja kuiskasin: annatko sittenkin minulle lumipolun, jota pitkin saan tärkeimmät lähelleni pian?! Lapsen malttamattomuudella odotan erityistä päivääni. Ja jokaista vierelleni saapuvaa, aarteita joka ikinen, lahjoja, joiden olemassaolosta pysähdyn pujottamaan sormet sormien lomaan.

 Meitä ehti yhteiseen iltaan viisi naista. Reittimme kulkeneet lähelle toisiamme ,mutta ennen kaikkea lähelle Sinua, jonka siipien suojissa taaskin saimme levähtää. "Murehtimisen paras vastalääke on kohtuullisuus". Tätä ajatusta pureskelimme pienin palasin. Viisaat sanat oli ystäväni poiminut kesäisellä matkallaan Askel-lehden artikkelista. Niin. Kunpa aina malttaisi tyytyä kaikessa omaan kohtaansa. Tämä tässä ja nyt on riittävän paljon jakamaan sen, mitä tarvitsen iloitakseni itseni hyvillä mielin kohti uuden aamun kajastusta. Uusien ilojen luo. Miksi ajatusten sisäinen surina ja luvaton lentely edes takaisin täyttää niin helposti koko tilan?! Päätän jälleen yrittää, ehkäpä opinkin, tyytymään vähempään, siihen,minkä pysähtyessään äkkiä huomaakin kasvavan olemaan enemmän kuin osasi odottaa! Voi, miten Sinä meitä rakastatkaan!

 Tyttönen lauloi viikkoni huoliuurteet kasvoiltani. Liikutus pesi pölyt poskien nukasta. Voi, miten rakas oletkaan, sinä kymmenvuotias pikkuinen, jonka sydän on puhtainta kultaa! Ajelin kanssaan ystävän luo. Matkalla vastaan ajoi ambulanssi. "Äiti, aina kun näen hälytysajoneuvon, rukoilen, että kävisi hyvin sille, jonka takia se on liikkeellä" On löytänyt syliisi. Pidäthän kiinni pienestä kädestään. Ja tiedän, ettet irroita, et silloinkaan kun tuuli puhaltaa kumoon tai tummuus levittyy maisemaan. Sinä totisesti kuuntelet, kuulet, johdatat ja opastat. Eilisessäni astuin tauonneen sateen syleilemässä illassa ystävän kanssa. Reippailimme hurjan määrän askelia. Niin paljon oli pitkästä aikaa puheltavaa. Kuin pieni lapsi hihkuin riemua puolestaan. Kaikelle on aikansa, paikkansa, määränpäänsä. Huokauksiin vastattiin!

Oppijoille sanoin viikon viimeisenä tuokiona, että ihan ovat maailman parhaat. Säteilivät kuin luokan ikkunalle jo laittamani adventtikynttelikkö. Tyytyväistä valoa. Saisinhan minä sanoiksi listan vaikeasta, mielen syvyyksissä valuvista kyynelistä. Päätän jättää ne ja työntää syrjään. Kivut ja kysymykset, joihin vastausten löytäminen on vuorten yli kulkemista. Piilotan pois. Ummistan silmäni niiltä. Kohotan kämmenelle pienet kultajyvät. Sytytän tuikkeen kajastamaan kasvavaa valoa. Kaiken tummankin keskeltä löytyy ylenpalttisesti hyvää. Helmeilköön hetkissäni ja helliköön sisintäni! Sinunkin!

- ♥ -

Joskus pimeä piirtää valon. Perjantain tummuneessa illassa astelin lähikaupungin jokivartta. Tuokio aiemmin olin vilkuttanut tyttöselle. Karatetuntinsa ajan oli minun askeleilleni tila ja ajatuksilleni sija tummana läikehtivän joen rantamilla. Vastarannalta kaikuivat heleät poikkihuilun sävelet. Kuuntelin ohikulkevien askelten tahteja. Monenlaista kulkijaa, monta päämäärää. Haikeana ilmassa väreilevät  huilun tahdit itkivät yksinäisyyttään, kaipuutaan. Suuntiinsa kiirehtiviä ihmistarinoita. Hymyilin johonkin korkealle, harmaastaan sadetta tihkuvien pilvien taa. Olet siellä näkemässä kaiken.

Pihapiiri on asettunut kaamoslepoon. Odottaa ensihiutaleiden peitettä ylleen. Talvivaloa omaan pimeäänsä. Lähimetsä kutsui tänään syliinsä isien juhlapäivään erityisen joukon. Kolme isää, seitsemän lasta ja yksi koira. Reippailivat punan poskilleen. Minä sytyttelin ruokapöytään kynttilät. Tyttösen laulu kimmelsi pieninä helminä rakkaan silmissä. Omaan vointiin hiipi hauraus. Tänään vähässä on ollut riittävästi. Marrasharmaassa tuikahtaa valo pienissä ihmeissä. Keittiössä vastaleivottujen sämpylöiden herkullinen tuoksu. Neitosen käsissä saivat pyöreytensä. Poikasen popcornien poksahtelu kuin pieni ilotulitus iltataivaalla. Rakas jännittää ,miten käy kotomaan kiekkoilijoiden. Minä kuuntelen miten hiljaisuus soi kaiken yllä. Saan olla omistani onnellinen.

 Olet paras isä, virkkoivat aamusella pienet suut. Neitonen sanoittaa haikeuttaan. Omilleen lennähtäneen vaikea päivä tämä aina. Elämä jättää juovia, joiden sävyihin ei valo yllä. Puhelimessa omani äänessä ilo soitostani. Tiedän, että odotti. Pieni huoli painoi poskensa omaani vasten. Pidä isästä huolta, pyydän. Lettipäätyttönä olin niin isin oma. Yhä on paikkani vierellään erityinen. Niin paljon samaa on meihin punottuna. Ja kaiken yllä yksi yhteinen. Isä, jonka huolenpitoon luotan silloinkin kun valo piiloutuu.

Annan pimeälle luvan laskeutua , jotta valo riittää osoittamaan  arjen enkelten lennon. Muistutan itseäni, ettei tärkein aina edes näy. Hymyilen muistolle viikkoni varrelta. Oppijapoika kertoi, miksi vihkoon piirtyi niin vähän. Ilon ja kiitoksen aiheita oli ollut määrä piirtää tai sanoittaa. "Minulla meni niin paljon aikaa, kun oli monta muistoa ja yksi haave", virkkoi hiljaa tuo yleensä varsin puhumaton. Sain kuulla koskettavan tarinan sisiliskosta, jolle yhä haaveilee pääsevänsä tekemään pesän joskus sinne missä kesällä olivat matkanneet. Kaikki ei aina ole sitä, mitä silmin poimimme. Toisinaan sydän näkee enemmän ,syvemmin.

Yöllä rummuttanut sade vei unitunneistani omansa. Väsymys tekee pesää haurauden vierelle. Tyttönen soittaa kitarallaan pehmeyttä ajatuksiini. Takkatulen lämpö ja rakkaan kainalo. Niihin sukellan ja haukkaan uunituoreen sämpylän. Vähässä on enemmän!

Kiitos istahti olkapäälle, lennähti enkelsiivin lähelle♥

Kiitollisuuden siemeniä lennähti sisimmän peltoon, kylväytyivät huomaamatta jakaen tunteen  kasvavasta valosta. Marraspellon tummuuteen piirtyy säikeitä, joista pieni kirkkaus heijastuu kuin aamuvalo kastepisaran kyljestä. Minuun tarttuu tuo pieni ja hento, mutta vahvaksi kasvava. Pitkästä aikaa kantoivat askeleet tutulle kävelyreitille. Ohikiitävän hetken tuntui kuin varpaat eivät olisi maata tavoittaneetkaan, vaikka tossunpohja painui polun pohjaan painavammin kuin ohi hölkkäävillä. Jokainen astuttu askel nostatti kiitosmielen kutittamaan harsopilven harmaantuneita reunamia.   Lähellemme ojennetaan kaiken aikaa suloisia muruja, ilonhippuja, ihmeitä. Joskus arkisin asia voi saada siivet selkäänsä ja lennähtää enkeliksi olkapäälle istumaan. Minä kävelen, reippailen ja olen vihdoin ulkosalla- ajattelin matkaa taittaessani ja kerroin kaiken sydämeltäni Hänelle, joka itkee ja iloitsee kanssani elämän jokaisessa hetkessä. Hänelle, jonka kuuleva korva ei väsy vähäisimmänkään huokauksen edessä. Syliinsä nostin ystävän läheltä ja kaukaa. Silittelin suojiinsa omieni, tärkeitteni  päivien kulun. Kiitin ja hymysin hyvää mieltä viikkooni mahtuneesta. Jätin oman huolikiven hiertämästä. Ja kuuntelin kuinka hiekan sointi tossujen alla muuttui musiikiksi korvissani. Katselin talvea luokseen kutsuvaa maisemaa ja koin olevani erityisen onnekas. Kiitos, kun olen löytänyt lähellesi, kuiskasin. Jaksoin kotiin asti.

"Tämä on kivaa!", hihkaisi eilisessä oppijapoika, kun esittivät aapisen pieniä esityksiä . Luokan eteen käännetty lipasto riitti olemaan näyttämönä, jonka takaa aapishahmoja oli helppo heilutella vuorosanojen tahtiin. Hetkeen toi tunnelmansa himmennetty valaistus ja tärkeys, jolla puuhaan paneuduttiin. Minä iloitsin jokaisesta oppijasta, mutta tuon yhden hihkaisu teki kiitospesän lähelleni. Niin monesti olin kasvoiltaan poiminut vallan muuta kuin oppimisen riemua. Päivän päätteeksi kehuin vielä ja sain pyöreiden poskien välistä ilosilmien tuikkeen palkakseni puristaessani nihkeää kättä viikonlopun toivotukseksi. Arjen risukkoon paistaa valo jokaisen oksan mutkasta. Synkimmällekin päivälle riittää omat säteensä. Joskus ne jäävät näkemättä, kätkeytyvät . Tänään en tarvitse poutataivasta, auringonkultaamaa sineä. Tänään riittävät ne juovat, jotka löydän seistessäni suuren puun suojassa. Ne hennot, jotka säteillään koskettavat poskea riisuttujen oksien välistä.

"MAry, did you know", laulaa pikkuisin huoneessaan. Kuin kirkas tähti loistaa tuo lapsi valoa  lähelleen. Miten rakastankaan tapaa, jolla luottaa kaiken hyvyyteen. Lapsenkaltaisuudessaan tartuttaa pehmeyttä vierellään oleviin. Odottelee illan tummuvaa taivasta, jonka peitellessä tienoon saa kyykistyä sytyttämään kynttilän tuikkimaan kauniita muistoja. Löydän itsestäni hipun odotusta minäkin. Palan taikataivaan tähtikaarta. Joskus on kuljettava sysipimeään saakka nähdäkseen. Annettava huolimuurin reunustaa ympärille luja seinä. Ja kuitenkin aina löytyy se oviaukko, josta valo pääsee lähelle. Odotus palkitaan, sanotaan. Siispä jatkan tähyämistä marrasharmauden taa.

Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa,

 kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut, 

niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat 

tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen? 

Ja kuitenkin sinä teit hänestä melkein jumalolennon, 

sinä seppelöitsit hänet kunnialla ja kirkkaudella. 

PAnit hänet hallitsemaan kättesi tekoja, asetit kaikki hänen jalkainsa alle. 

Ps.8: 4-7

Annan ilon kasvaa. Se saakoon lujittua kipujen kalliolla. Se raikukoon kiitollisuuden kasvumailla. Kaikki, mikä osaksemme annetaan, on tarkasti harkittu. Ei ymmärrykseni yllä, miksi siis murehtisin! Katson viimeisten lintujen lähteviä parvia ja muistelen kilometrejä, joita siipensä taittavat yli merten ja äärien, perille tänäkin talveen taittuvana syksynä. Ja se varmuus, jolla palaavat valon vallatessa alaa, se piirtää lohdun kasvoilleni. Vaikkeivat väisty vaikeuksien vuoret käskemällä, uskomalla, siirtyvät ne aikanaan sille paikalle, jonka edessä huomaan taas jaksaneeni juuri sen, mitä pitikin.