Mustaa ja valkeaa

Kuin unesta heränneenä silmät poimivat taas tutun tummuuden kaikkialta. Talventuntu piipahti poskea sipaisten ja levitti kaipuun kylmään puhtauteen. Hämärän turvin levittyi valkeus  keskelle syksyn keskeneräisyyttä. Maalasi kaiken valkoisellaan. Antoi uuden puhtaan alun jollekin, mikä piirtyi hetkeksi hohtamaan kauneutta ympärilleen. Viikonlopussani vielä seurailin siivekkäiden talvi-ilakointia kuuran kukittamilla oksilla. Nekin tuntuivat laulavan lumi-ilosta aivan kuten lapsetkin. Osaisipa itsekin loikata uusiin puitteisiin yhtä mutkattomasti kuin pikkuväki, joka oitis otti kaiken irti mäenlaskusta ja muista lumipuuhista posket intoa hehkuen. Livertäjille hymyillessä asettui ajatuksiin tuttuja sanoja: Katsokaa taivaan lintuja.....

 Pihapiirin suuri tammi piti vielä tiukasti kiinni viimeisistä lehdistään. Yllättäen saapuneen kylmän otteessa se luovutti kaiken itsestään. Seurailin tuota näytelmää ihmeissäni. Kuin olisi sadellut kultalehtiä valkean syliin. Hetkessä oli jotakin koskettavaa. Joskus olisi paikallaan osata luovuttaa. Uudet sanat ottavat paikkansa: Älkää siis mistään murehtiko....Elämänkin ylle levittyy uusi puhdas huntu, ehkä juuri kun sitä vähiten osaa odottaa. Ja uusi asettuu uomiinsa, kun ei pyristele vastaan. Jospa osan murheistaan jo tohtisi laskea kantavalle hangelle. 

 Karvainen ystävämme nautti ja nuuski. Sen valkoinen turkki värittyi kellerväksi vitilunta vasten. Jaksoi jolkottaa mäkeä ees ja taas pikkuisten kanssa kuin olisi ollut yksi heistä. Ja onhan se:) Huomasin lumimaiseman äärellä nuuhkaisevani kohti lähestyvää juhlaa. Siitä aisti pikkuruisen, hennon säikeen, johon tartuin.  Viime vuonna myrsky kaatoi kaiken. Koti kylmeni ja juhla pyyhkiytyi pois liian varhain. Vaan nyt saa syys vielä viipyillä. Talvi käväisi visiitillä levittämässä tuoksuaan. Tartutti suloisen kaipauksen.

Väsymys on kaivanut pesäkolon minuun. Kävelin  utusumun läpi pehmeäksi piirtyvään talvimaisemaan. Viileä hyväili hiljaa. Hengitin puhtautta huokuvaa usvailmaa. Sama polku on tänään syvän synkeä, mustassa uiva. Kuroitan katsetta ja ajatuksia valoon, joka jakoi toiveikkuuden, pois kaikesta raskaasta.

Hiljaisuuden sykkeessä

 Hiljaisuus sai sykkiä viikonlopussani. Poikanen nappasi virvelin kainaloonsa ja pääsi kauan kaipaamalleen merikyläilylle. Suuret ruskeat silmänsä kuin syyslätäköt, iloa piri pinnassa! Kalastusaalloilta jatkoi lomaoloaan mummolaan yhdessä pikkuisimman neidon kanssa. Neidon, jonka käsissä kitara soi Hepokattia maantiellä poikittain.  Isompi neito sai viettää leirielämää, josta palasi tänään monen kauniin ajatuksen sekä ison univajauksen kanssa. Rakas lomaili kiekkokaukalon laidalla omiaan opastaen ja voitoista riemuiten. Kuljin eilisessä tuttuja polkujani pitkäksi venyneen kiputauon jälkeen . Maisema tuntui pidättävän hengitystään kuin olisi varonut satuttamasta minua. Lempein askelin ja paljon pysähtyen, niin kuljin puhtaan harmaan alla. Näin kallion kupeessa nukkuvat jäkäläpilvet, puron pohjalle laskeutuneet keltaiset haavanlehtiauringot. Annoin kaiken huomaamattoman kasvaa mittaansa. Ympärilleni nousi kaunis pieni näytelmä. KAtselin sitä kyynelhymyn läpi. Kotona sain soiton ystävältä. Haikean kauniita sanoja, jotka lausuttiin ystävänrakkaudella. 

 Annoit vaimean tuulenvireen tuudittaa viimeistä syyslehteä lähelläni. Lähetit tuulen suutelemaan poskipäätä. Hetken ajan  kaikkeus ympärilläni  kertoi pehmeäksi puettua kaunista tarinaa. Punoit päivästäni runon. Nyt jo hämärä painunut mailleen omaa untaan kutsumaan. Ikkunan takana syvä musta pitää sylissään hehkuvaa syyspäivää. Päivää, jossa sain ystävä vierelläni kuulla kuinka elämän tunneleissa matka Jumalan luo on lyhyempi. Kun arjen reunat repeytyvät ja tila ahtautuu, kun taivaan kaari on liian etäällä ja oma hengitys on vain syvä huokaus. Ei Hän hylkää, ei kulje ohi. Viipyy jokaisen tarvitsevan, kaipaavan vierellä.

Lapset lomailevat vielä huomisen. Jäävät aamu-utuun keskenään. Pieni harmi limittäin osuneista lomapäivistä tuntuu illassa, jossa suukotan poskiinsa kutsun levollisista unikuvista. Takkatuli soittaa vielä vaimeaa melodiaansa. Kynttilän kajastukset heittävät seiniin varjojaan. Jaksan kaivautua tuokioksi rakkaan kainaloon. Uniini odotan lupausta hyvästä huomisesta.

Harmaaseen taivaanrantaan kiipesi valo

Eilinen vahva harmaa on revennyt taivaanrannassa. Horisontissa hymyilee valkeus, jota vasten kuusirivistöt ojentautuvat ryhtiinsä. Lasken katseeni tarpeeksi alas aistiakseni vain valon, jonka hoivassa kuusten latvukset seisovat vahvoina ja päättäväisinä. On ihmisiä, joiden astia on aina puoliksi tyhjä, on toisia, jotka näkevät sen aina puoliksi täynnä. Oma mittani on muuttanut suuntaa kuin varkain. Säikähdän ajatuksiini hiipinyttä harmautta. Rajaamisen ristiriita. Huomaamisen harmillinen holtittomuus. KAtsomisesta kadonnut näkeminen. Kuulen laulun kertovan toivosta toivottomille ja hymähdän. Olet Sinä huolenpidossasi mahtava, ylivertainen! Lokakuisen taivaan kansi avaa itseään yhä lisää. Aurinko kiipesi jakamaan säikeitään , joiden koskettaessa huomaan väkisinkin irvistäväni suupielet poskiin. Valo leikkii ajatusteni kanssa! Annoin vanhoille kuville uudet raamit. Piilotin tummiksi kasvaneet varjot. Tänään teen niin omille ajatuksillenikin, voimassasi. 

RAvistan harteiltani sinne kiivenneet tunnot riittämättömyydestä. Luovun harmaantuneista sävyistä aatoksissani. Kuin pihapiirin puusto, joka jakaa lehtensä lempeästi kahisevaksi syysmatoksi kaikkialle  pehmentämään askelia. Miten vahvasti Luoja puhuukaan. Jokainen koetus kasvaa siunaukseksi ajallaan. Aina kun luovut, saat tilalle uutta. Se mikä nyt satuttaa, piirtyy uudeksi kuvaksi, jossa kauneus on katsojan omissa silmissä. Lokatuuli on tänään otteissaan hellä. Kutittelee keveästi ja nappaa mennessään muutaman irtaantumista odottavaisen keltaisen. Itsekin nyt valmis avaamaan kiinni riippuvat sormet. Mitäpä sitä enää harmaan viitan helmoista kiinni pitelemään, kun vierellä soi kutsu luottamaan! 

Tyttönen on oiva esimerkki niistä ryhdissään pysyvistä puista. Päätti oppia uuden taidon. Haluan soittaa kitaraa kun laulan, kertoi. Toiveen täyttymisen aika saapui hiljalleen luo. Ensimmäinen oppitunti takana ja tuolla nyt säestää Popsi, popsi porkkanaa-lauluaan. Sisukas ja lujasti luottava lapsi. LAsken katseeni näkemään jakamansa valoisuuden ja paistattelen säteilyssään. Yhdyn hyräilemään elefanttimarssin tahteja ja huomaan oppineeni tänään näkemään astiaani taas lähempänä puoliksi täyteyttä. 

Syysyksinäisin aatoksin

Pysähdyin syksyn seuraksi . Oli aikaa kuunnella hiljaisuuden ääntä. Näin kurkiaurat pääni yllä. Miten ne voivat löytää perille niin kauas, ihmetteli tyttönen. Kuuntelen maisemaa keltaiseksi pukevaa kahinaa. Näen ,miten kauneudella lähellämme on jo lupa käydä hiljalleen lepoon, riisua ruskaviitat, luopua kasvusta ja painaa pää hiljaisuuteen. Kohti saapuvaa valkeutta, joka nousee heti, kun kaikki on hetken jaksanut ollut pimeää. Viisaasti ja vaalien on Mestari teoksensa rakentanut. Kaiken tarkoituksellisuus asettuu ajatusteni aavaan , jonka pinnalla väreilee hitunen surumielisyyden syysusvaa. Sen takaa kajastaa rakkaus.

Aurinko levittää hetkittäin hentoja säikeitään. Leikittelee tuokion ja kätkeytyy harmaantuneiden taivasvillojen  taa. Vilu värähtää ytimissä. On sateen vuoro tanssia, tuulen valittaa ikäväänsä. Paleltaa, kuin jokin hento muistuttaisi kaipuusta, joka viipyy tiukin ottein liki. Kurotan valoosi. Se saa häätää hämärää, jonka huomaan täyttävän tilaa lähelläni. Oppija ojensi hymyillen suuret vaahteranlehdet. Asettelin ne kellerväksi kehäksi lyhdyn ympärille ja kysyin, ovatko siinä hyvät. Nyökkäyksensä nostattaa ilojuovan silmäkulmaani. Vähästä syntyy pilkahdus päivään! Tummunut syys taittuu. 

Hengitän hiljaisuutta, jonka seuraan jäin. Koti vilkutti lähtijöille. Tyhjyys hyräilee kuin äiti lapselleen. Tuudittaa turvaisaan lepoon. Tuttu pihakoivu luopuu keltaisestaan.  Rakentaa tilkkutäkkiä yli pihamaan. Riisutun oksan ryhdittömyydessä on ripaus lohduttomuutta. Hymyän sille ymmärtäen. Joskus on luovuttava. Annettava kaikkensa, jotta jokin uusi asettuu uomiinsa.

"Tässä oon..." hyräilen tutuksi käynyttä melodiaa ja annan kyynelhelmelle luvan. Kuulen kuiskauksen tummuneen taivaan takaa: tässä ihan lähelläsi jokaisessa hetkessäsi. Mitä voin muuta kuin ristiä väsyneet kädet ja hymyillä läpi kyynelten. Yksi on ja pysyy.