Uudelleen ajateltu♥

Olisihan se paljon helpompaa, jos aina kaikki sujuisi oman ajatuskartan ennakoituja polkuja. Vaan olisiko sittenkään? Eihän aurinkokaan käskien paista ja jos paistaisi, ei säteissään ehkä tuntuisi sitä taikaa, mikä silloin valtaa alaa olemuksesta, kun saa huokaista valon säikeille ,jotka ilmoittamatta kurkistavat ja vilkuttavat. Kun ei kumminkaan tarvitse olla ajopuuna elämän koskessa. Hän, jolla suunnitelma on käsissään kykenisi sanallaan laannuttamaan niin elämän kuin merienkin myrskyävät laineet. Mutta tyrskeitä tarvitaan, jotta tyven taas asettuessaan olisi ja tuntuisi, sykäyttäisi. Jos aina saisi kaiken, ei mikään tuntuisi olevan tarpeeksi.

Huomaan omien ilon lähteitteni pienenneen. Ei vähenneen, vaan muuttaneen muotoaan. Kun kipu on aikansa valvottanut ja sitten herää hetkeen, jossa saa tarttua aamua kädestä ja toivotella huomenensa, huomaa saaneensa kuin pienen lahjan. Nukuttu yö on lakannut olemasta jotain, joka suodaan ohimennen, ilman kiitosta. Siitä on tullut alkavan päivän ensimmäinen helmi! Sanoitan itseäni uudelleen. Jaan pienempiä kynnyksiä ylitettäviksi, jotta kiitettävälle löytyisi laajemmin tilaa. Unelmillekin kasvaa pienemmät siivet, hennommat ja herkemmin värähteleväiset. Särkyisinkö siitä, ettei se ollutkaan oma karttani, joka johtaa eteenpäin juuri tässä mäessä, näissä mutkissa, näissä viikoissa? TAskussani on kuitenkin kompassi, jonka neula osoittaa herkän tarkoin suuntani. Sen ainoan oikean, jota luottamukseksikin voisin kutsua.

Niinhän pieni lapsi ensin tekee, että kiukuttelee, laskee olkapäitään kuin ravistelisi pyykkejä tuuleen kuivumaan. VAin siksi, että pettyy, kun olisi niin halunnut tai tarvinnut. HAnki hohtaa samaa kauneuttaan silmieni säteilyksi, vaikken hiihtämään pääsekään. Saanhan kuitenkin ammentaa ilon rakkaitteni ulkoilun punaamista poskista, joiden kaariin piirtyy riemu kotona odottavasta takkatulesta. Ja juuri nyt päätti aurinkokin kurkistaa. Siellä se ojentaa minulle samaa valoa, vaikken viiletäkään helmitaivaan alla. Minulle riittäisi nyt ne muutamat pienet luottaen astellut askeleet, joista kipu pitää itsensä hetken loitolla. Niiden aika tulee. Milloin, sitä en voi itse päättää. Siihen asti olen kuin se tarinan lampunsytyttäjä. JA viskaan illan tummuvassa sylissä takkaan uuden upean puun. Ehkä jo huomenna saan kiittää saappaan alla narskahtavasta lumesta!

LAuantain ja maanantain valoa

 Lauantai-ilta piirsi kauniin kuvan sydämeen, sinne missä kultareunaisille muistoille on ikioma aarrerasiansa. Meistä ihan lähelläolevista jokaisen kasvoilta sai illan kulussa lukea iloa ja valoa. Rakkaan puolivuosisataa täyttyi nuotion liekkien loimottaessa lempeyttä. Kotatulen rauhaisa ritinä ihan rallatti pieniä rakkaussanojaan. Piti pienen puheenkin, laittoi ensimmäiset askeliaan kannatelleet nykyisten rinnalle ja sanoi, tähän on tultu elämässä. Jakoi ohjeensa meillekin, että pidä itsestäsi huolta, niin jaksat rakastaa niitä tärkeimpiä siinä lähelläsi. Oiva ohje! Sanoi,ja kertoi  että sai ympärilleen ne, jotka ovat tärkeitä.

 Tyttösen ensimmäinen vuosikymmen saa täyttyä iskän puolivuosisadan vuonna, ihan pian. Kutsui laulullaan lauantai-illassa esiin liikutuksen kyyneleitä. Lauloi tuulesta, jonka tulemisia ja menemisiä emme tiedä. Tuulesta ,jonka huminan kuulemme, näemme sen taivuttamat puiden latvukset, tunnemme sen raikkaan viileyden, puuskansa päillä poskien. Se saa meret kuohumaan, suuret laivat liikkumaan, tai vain pienen korkin kiikkumaan. Sanojen sylit olivat lämpöä täynnä, niin lausutut kuin lauletut. Muistojen tulvassa kuohui kiintymyksen koski. Iltaan mahtui vähässään hurjan paljon.

 Helmikuun aurinko työnsi harmaan verhon syrjään ja kurkisti hennoilla säikeillään ikkunasta sisään. Heitteli varjoja leikkimään seinille ja tanssimaan pinnoille. Poimin niitä ilokseni, voimakseni. RAkkaan tuomissa ystäväntulppaaneissakin ne kujeilivat ja keimailivat. VAlossa piilee hurjasti voimaa! Se asettui lepäämään maisemaan ja sai kaiken ympärillään olevan rauhoittumaan, asettumaan, tyyntymään. Yön jakaessa unikuviaan nukkuville, oli pilvipyykkärit olleet ahkerina. Kuin olisivat luutunneet maiseman kutsumaan valoa luokseen. Puhtaus hohtaa tasaisena vaippana taivaankannen reunamille saakka.

 

 Ojentaudun lyhyen varteni mittaan asti ja kohotan katseen jatkamaan siitä, mihin itse en enää yllä. Aivan kaikellani käännyn kertomaan sen, mikä riittää: Kaikki on jo tässä. Tämä on elämässä juuri se hetki, joka pitää elää nyt. Tätä ei kannata haaskata siihen, että pyristelisi vastaan taikka tahtoisi jotakin, mitä tämä ,tässä ja nyt ei tarjoile. Tämä riittää, minä riitän ja se kaikki on tarpeeksi tärkeää vietettäväksi pystypäin. Sipaisen hennon hiuskiehkuran iän piirtämien juonteiden yltä ja rakastan ensin itseäni, jotta jaksan vielä enemmän riittää rakastamaan niitä, jotka pian palaavat luistelupuna poskipäissään kanakeittolautasten ääreen. Ja häntä, joka lauantaissaan oli kaikkea sitä, mihin muistan rakastuneeni joka päivä uudestaan.

 Eletään ensin nämä kauniit valkoiset päivät. Kuunnellaan, miten tintit virittävät viserryksiään lumihuntuisten puiden oksistoissa. Otetaan vastaan kaikki se, mikä kätkeytyy olemaan aarteena löydettäväksemme juuri siinä hienossa tuokiossa, joka piirtyy eteemme tässä, nyt. Luotetaan, että siihen on eteemme annettu, se mitä tarvitsemme. Se on ojennettu meille rakkaudesta meitä kohtaan. Uudet hennot hiutaleet leijaavat alas ja taidan kuulla ilman värähtävän. Päätän olla liikaa kaipaamatta pois, lähelle kevättä. Annan ensin tälle valolle aikansa.

Luojako puillaan puhuu?!!

Toiveikkuus laski olkapäitään ja antoi alakulolle paikkansa. Ahnaasti olen ymmärrystäni pyytänyt avartumaan, käsitystä kääntämään kasvoilleni sen onnellisuuden, josta pelko hiipuisi hiljalleen kokonaan pois. Luin jostain, että 92 prosenttia huolistamme on turhia. Kun vielä lisään laskelmaan yrittämäni : etten ole mistään huolissani, vaan saatan aina sen, mitä tarvitsen, tietoosi, rukoillen, anoen ja kiittäen, luulisin prosentin muuttuvan suuremmaksi. Vaan mihin kaikkosi se turvallisuuden tunne tänään, kun uusi kipu kaivautui kiinni, vaikkei vanhakaan vielä väistyä viitsinyt. 

 KAtson ikkunan takana  minulle niin rakasta jylhää riippakoivua. Puhuvaksi puuksi voisin sen nimetä! Ei tuo komea tuohikuori ylpeile vahvoilla oksillaan,  ei  surkuttele hentoja riippojaan. KAiken se kestää. Tanssittaa kasvustoaan tuulissa, lekottelee kevätlämmössä, kantaa valkeaa taakkaansa nurkumatta, väsymystä valittamatta. Ei itke myrskyn riipimien oksiensa perään. Hyväksyy nöyränä ja luottaen. Ja kasvaa kaiken keskellä pala palalta, ajallaan avaa uudet kellanvihreät korvansa kasvamaan vehreydeksi ,joka pian pukee oksien rujon alastomuuden. Taitaa tänään kuiskia Luojansa sanoja, opettaa.  Syvällä sisälläni hyräilee jo lohtu lempeää tuutulauluaan. Koivu ja nainen. Vilkutan ikkunan taa! TAidan kirjailla runoksi meidät! Lauluksi, joka nostattaa toiveikkuuden takaisin paikalleen! Hyväksyvä hymy kiipeää nostamaan posken kaarta.

 Aurinko on paikallaan ja läsnä, vaikkei juuri nyt jaksakaan paistaa. Se kerää säteisiinsä kaiken sen vahvuuden, jolla kevään kutsuessa maalaa uutta kasvua esiin iloksemme. On kai yhä seisahdettava, pysyteltävä hiljaa pilven pehmeyden piilopesässä. Kiitollisena kivustaan. Odoteltava lujasti luottaen niitä lämmön säteiden leikkejä, joihin kutsuttiin, mutta joiden aika ei ollut juuri nyt. Valkoisen aavan alla lepää vihreä, tyhjiksi riisutuissa oksistoissa hiljaa pesäänsä pitää pieni vihreys. Kaiken aika on suunniteltu tarkoin ja vaalien. Ei kesä kasva keskelle talvea. Ei kipu kiirehdi pois ennenkuin on jakanut jonkin pienen viisauden, jota eteenpäin kulkiessani tarvitsen. Luokoon jotain uutta lähelläni.

Vaikka taivun, en taitu, sanot ja saat minut ymmärtämään, ettei alakulolle tarvitse antaa tilaa. Sinä ravistelet tuulillasi, muttet pyyhkäise pois. Huoli hämärtyy ja hymy saa paikkansa. Pientä kasvua ei aina huomaa, ellei pysähdy.

Lapsen sanojen suuruutta

Tyttönen , jonka ensimmäinen vuosikymmen täyttyy ensi kuulla kirjoitti paperiin: rakkaus on ruusunpunainen, lämmin ja ihana. Rakkaus on katettu sinua varten, se on tarkoitettu sinulle. Ja jatkoi :ystävyys on kuin puu ja lehti ihanan kesän keskellä. Ystävyys tuo lämpöä elämään ja vaikeisiin tilanteisiin. Oman lapsen sanat olivat kuin keidas, jonka reunalle istahdin virvoittumaan. Rakkaus katettu meitä varten! Miten valoisaa luottamusta voi pienen sydämen sisimmästä kummuta! Pirskottelin näiden sanojen raikasta vettä kasvoilleni ja heti havahduin virkeämmin huomaamaan, miten aamutaivaan reuna punastui, oli nostattanut hennon ruusunpunan poskilleen. Rakkaustaivas, hymyilin ja huomasin, että piti tuokion verran pidätellä yksinäistä kikatusta. Samassa ajatuksiin kipaisi pieni valo, joka heijasti sitä valtavaa rakkautta, joka totisesti on tarkoitettu meitä varten.

Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi. Kol.3:14.  VAikka arjen rattaani ovat juuttuneet hiljaisuuteen, jonka sylissä päiväni pehmeinä pyörähtävät aina uuteen alkavaan, on niihin kivunnut ilovalon säikeitä. Nyt on aikaa jakaa niille huomionsa. Poikasella on tänään koulussa koe. "Ope jättää aina jonkun sanan välistä ja sit sille viivalle pitää se muistaa kirjoittaa", selitti tohkeissaan. Eilen palasi rakkaan kanssa tiistaiavannostaan terve puna poskipäissä hehkuen (oli taas pulahtanut järveen lukuisia kertoja, hrrrr.) ja ilmoitti pipoa kiskoessaan: "Äiti, nyt mä osaan sen kokonaan, kuuntele vaikka." Ja minä kuuntelin, kun poikanen tärkeänä lausui uskontunnustuksen. Toivon, että sydämensä nyökytteli sanoja ulkoa lausuessaan. Omani teki niin. JA rakkaus kietoi käsivarsiaan tiukasti ympärille.

Kannan taskuissani monia henkäyksiä rakkauden jakajan luo lähetettäviksi. Niissä kimmeltää kiitosta ja istuu iloa. Niissä kaikellani kyselen ja ihmettelen. Niiden joukossa lukuisia  arjen arvaamattomuuksia. Postimerkkejä ei tarvita, vain hiven uskoa ja ripaus luottamusta. Jokaisen postinsa avaa Isä kuin ystävänpäiväkirjeen taikka kortin. Tärkeitä ovat ystävät huokauksien takana , ei vain minulle,vaan myös Hänelle. Huomiseen päivään otsikoitu on ystävyys, mutta sen lämpö saa läikkyä jokaisessa. Pullollaan ovat taskut, ystäviä vierellä ihan, lähellä kulkemassa. Toisia etäämmällä, näkymättömissäkin, silti vahvasti läsnä. Monet ovat vuosien vaihtaessa lukujaan suuremmiksi jääneet, muuttuneet ihmisiksi, joiden kanssa oma menneisyys aikanaan hipaisi, jatkoi sitten omaan suuntaansa ja silti jätti jonkin muistijäljen , ystävyyden hileen. JA uusia, joiden polut saapuivat samaan risteykseen omieni kanssa. Reittejä, jotka eivät sattumalta syntyneet. Rakkauden tienviitta seisoo niin monien mutkien ja mäkien luona!

Uskollinen on tämäkin ystävä, joka koko koiransydämellään nauttii tyttösen kitaran ja laulun sävelistä. Koko karvaisen kehonsa mitalla iloitsee rapsutuksista. On valppaana läsnä kaiken aikaa kuin ymmärtäisi joskus enemmän kuin itse kykeneekään. Jokainen ystävyys ympärilläni on siemen johonkin sellaiseen kasvuun, jota kastelevat välittämisen ja vaalimisen pisarat. Monta lahjana lähelle annettua, jokaisessa erityisyytensä. Kiitän ja riemuitsen jokaisesta!

♥Kyynelten läpi sydämiä poimien♥

Katse lipuu yhä kauas ulottuvaan valkoiseen, joka helmeilee kevyttä levollisuutta. Pehmeän lumivaipan aallot kuljettavat ajatuksiani, joissa on nyt hidas rytmi, paljon hiljaisuutta ja hiven haikeutta. Tavoitan havupuiden piirtämän horisontin ja hymyilen itsekseni uljaille puille. Siellä ne kohoavat lumitaakkojensa alla pystypäin koskettamaan taivasta. Miksen siis minäkin? Pienen pumpulipilven verran hellää hyvää laskeutui aivan lähelleni. Annoin sille luvan jäädä kiinni minuun, aivan liki. Nyt ei ole kiire, on aikaa leikitellä tuntien kulun kanssa. Kuunnella , mitä hiljaisuudella on kerrottavanaan. Ääneni ei kanna, mutta siipeni nostavat minua varoen kohti valoa, jota helmikuu jakaa. Ne värähtelevät kuin vastaten tuulen hennolle vireelle, muistaen laulussa kaikuvat sanat: sinä kannat, sinä viet. Tänään oli aikani luottaa.

Tänään saapui kyynelsade. Kastelemaan erämaataniko saapuivat, ihmettelin. Kuin vuolas vuoripuro ne virtasivat ja kuljettivat pois sen reippauden, jota olin ylleni sovittanut. Kuin kutistunutta villapaitaa, pieneksi vahingossa vanuttunutta. Olen kaivannut niin päästä läheisyyteen, jota kukaan muu ei voi tarjota. Läsnäoloon, jossa voi kaikellaan jättäytyä niiden käsivarsien kehtoon, jotka eivät uuvu keinuttamaan. Tänään osasin kasvaa tarpeeksi pieneksi. Kohotin tarvitsevat käteni. Sipaisit itkettyjen kyynelten kuivunutta vanaa poskellani ja annoit sydämeni sykähtää yli huolen. Tässä on kaikki se, ihan tässä, mitä tarvitaan matkalle huomiseen.

Ellei elämä ikinä kuljettaisi varjoihin, ei valo saisi huokaisemaan ihastuksesta. Huolten ovi sulkeutuu vain avatakseen riemulle isomman salin. Eilen liikutuin TÄMÄN NAISEN sanoista ja sävelistä TV:ssä. Jos kaikkeudesta joku valitsee paikaksi, jossa haluaisi olla, jotain hyvin vaatimatonta ja kuulee siinä Jumalan kuiskauksen, on jokin hyvin hauras juurtunut sydämen maastossa vahvimmaksi puuksi. "Haluaisin paikkaan, jossa olisi edes yksi mänty, jonka kaarnapinnan kauneuteen ilta-auringon säde maalautuisi punaisena hehkuna. Silloin kuulisin Hänen kuiskivan: Hei, sinä, olen tässä!"

Oma kaarnapintani heijastaa nyt uudenlaista valoa. Jättäydyn lepäämään ja annan itselleni luvan olla siinä pehmeässä pesässä, johon minua varten kolo raivattiin. Kun on tarpeeksi pieni, voi lentää untuvalla. Kun on tarpeeksi hiljaa, kuulee sen, minkä oli tarkoitettukin helähtää lähellä ja nostattaa hymy väreilemään vailla pelkoa tai epäröintiä. Minä riitän. Lumiuntuvia koko maisema täynnä!

Rakas paiski puuhommia aamupäivän verran isoimman pojan kanssa. Pienin poikanen yökyläilee mummolassa. Siellä, missä nyt  on rakkautta riittämiin. Ylpeä isoäiti ilmoittelee väliaikatuloksia voitokkaista otteluista, eilen jääkiekkoa ,tänään futsalia ja huomenna jalkapalloa. Olen viime aikoina katsellut tuota pientä, kohta ison iän täyttävää poikasta liikutuksen läpi. Osaa olla vielä tarpeeksi pieni, katsoo tarkasti silmiin kun ristii kätensä iltahuokauksiin. Kertoilee innoissaan viikonlopuistaan mummolassa, jossa kaivattu rakkaus on syttynyt lämmöksi, josta lausun kiitokseni sen sytyttäjälle! Tyttöset taiteilivat kynsiinsä hempeää pinkkiä ja valkeita pilkkuja. Minulla oli tilaa itkulleni, joka kuin liika lumi löysi kinoksensa.

 Rakas saavuttaa puolivuosisadan rajapyykin viikon päästä. Haluaakin vierelleen vain kaikkein lähimmät. Haluaa kotatulen hiljaisuutta säestävän hennon rätinän. Haluaa aamuunsa yhtä monta hiihtokilometriä kuin ikävuosiaan. Joskus vähään kätkeytyy enemmän kuin ymmärtää pyytää.

Sydämiä olivat jättäneet poimittavakseni HÄN sekä HÄN. Olen hurjan iloinen! Kiitos. Ehkäpä tähän seisahtumiseeni tarvitsin nämä suloiset lahjat kertomaan, että se pieni, mitä Riihipirttiin kirjaantuu, on tarpeeksi.