Hetki vapaata taudin kourista

 

VAnha valkea ikkunanpoka roikkui toisen samanmoisen keralla puuvajan seinustalla. Siinä ne olivat viihtyneet ja vaihtaneet turinan jos toisenkin jo parin vuoden ajan.Saaneet seurailla Riihipirttiläisten touhuja ja vuodenaikojen vaihtumista.  Nyt nappasin toisen sisälle. Se näytti silmääni veikeältä ihan vain sellaisenaan, mutta sujautin kuitenkin kranssin ja ristin pokalle seuraksi. Kranssiin jätin vielä pienet valotkin. Jouluvaloiksi en niitä enää tituleeraa, olkoon talvituikuttajat! Pikkumies on jo saanut voimansa vatsataudin jäljiltä takaisin, nyt on sitten iskän vuoro. Kelju visiteeraaja tuo tautimokoma. Pitikin saapua seuraksi hiihtolomalla. Mokoma rontti! Vaan kun sille hyvästiksi heilautan kättäni, niin osaanpahan taas kiittää terveydestä ja tarmokkaista läheisistäni. Voisihan paljon pahemminkin olla. Yksi vatsatauti ei saa painaa mieliä matalaksi. Ei.

  

 Pysähdyn välillä aattelemaan lumen alla nukkuvaa luontoa. Mikä voima onkaan kevätauringolla, kun se oikein pääsee mittoihinsa. Sulattaa valkean kauneuden ja kutittelee hereille kaiken vihreän. Suljen silmäni ja tunnen leppeän tuulen kasvoilla keveänä hyväilynä. Miten kokonaisvaltaista onkaan Luojan luoma suuruus ympärillämme! Miten tarkkaan harkittu yksityiskohtia myöten. Sen kaiken keskellä saamme askeltaa! Ja nauttia! Jokainen päivä on oman kiitoksensa ansainnut. Kiitän eilisen annista, luottaen kuljen huomiseen. Tästä päivästä iloitsen ja ammennan.

  

 "Jokaiseen metsän puuhun, kiitos on kätkeytynyt.

Se on vain piilossa vielä.

Se on vain unessa nyt."

Palanen lempirunoilijani Anna-MAri KAskisen runosta......

  

 Eilen pääsimme lyhyelle istahdukselle kotaan. VAtsatauti antoi kuin vapaapäivän itsestään. Ei taida tautiturjake ihan itsekäs ollakaan. Vaikka tänään väänsikin isukin petin pohjalle. Iltapäivällä laitoimme kotanuotioon tulen ja lämmitimme kuumaa kaakaota. Miten rakastankaan nuotion ritinää ja lämmön loimotusta kasvoillani.

  

 Liekkeihin imeytyy katseeni ja ajatukseni. Nuotion laulu saa sanattomat sanat. Koen hyvänolon ja annan sen virrata hymyksi huulilleni. Elämän mukavissa pienissä toveissa on niin valtavasti voimaa.

  

 Minäkin nautin olostani....

  

 ...ja minä :)

Ajatusten kukkasia.........

 

Toisinaan sitä saa kiinni ajatuksesta. Ohikiitävästä hetkestä. Kuin tuulenvireen kuljettamana se hyväilee poskea ja jatkaa sitten kulkuaan kohti määränpäätään. Kosketus jättää iholle lämmön, ajatuksen. Siihen on tartuttava, ettei se veisi mukanaan kaikkea itsestään, vaan luovuttaisi jotakin pientä, kutkuttavaa, ajattelemisen verran suloista tunnettaan. Tajunnanvirtana se saa pontta matkaansa vain sipaistakseen sinunkin poskesi nukkaa! Ota kiinni sen lempeästä helmasta!

  

Eilen kuuntelin töihin ajellessani radiota. Aamuni täytti sydämeeni asettunut hetki. Tuo laulu oli sanoiltaan niin kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ajatus oli minulle tuttu, mutta tuossa sävelten tahdittamana se antoi enemmän. "Sydämen hiljaisuudessa kuulen kuinka Jumala puhuu...." Hänen sanansa sydämellemme voivat olla kuin tuollainen ohikiitävä hetki, joka jättää kulkiessaan itsestään pienen lämpimän läikähdyksen. Turvallisen tunteen siitä, ettemme ole ikinä yksin.

  

 Ystävänpäivää vietettiin sunnuntaina. Tarvitsemme ystävän. Jonkun joka ymmärtää , vaikkemme sanoisi sanoja laisinkaan. Jonkun, joka asettaa sinut joskus omien tarpeidensa edelle. Jonkun, jolle hymymme piirtyy päivän iloksi, vaikka kasvojamme ei näkisikään. Jonkun, jolle paikka sydämessä on aina pyytämättä, anelematta. "Minun ystäväni on kuin villasukka, joka talvella lämmittää, minun ystäväni on kuin niitynkukka, joka saa minut hymyilemään....." lauloivat lapset kirkkain silmin. Niinhän se on! Vaalitaan ystävyyttä!

 

 Tänään olen saanut osalleni monta hetkeä, joista rakennan hetkien helminauhan kaulalleni . Töissä kerroin lapsille kertomusta siitä, miten kerran kauan sitten pieni vene kuljetti matkalaisiaan Gennesaretin järven aalloilla kohti vastarantaa. Myrsky yltyi huimaksi ja nuo 12 pelkäsivät. Sininen silkkikangas, rantakivet, pienet nuket ja maitotölkistä laittamani vene pulleine purjeineen siivittivät kerrontaani.Lapset kuuntelivat hämärässä luokassa jokaista sanaani aivan ääneti. Tuo hetki oli minulle sellainen kultareunainen. Sen talletin sisimpääni. Hän tyynnyttää myrskyn sisällämmekin. Laannuttaa aallokon, kun se loimottaa liian voimakkaana ja on kaataa meidät. Kuljetaan luottaen hetkestä uuteen.

Yksi lempilauluistani on "Päivä vain ja hetki kerrallansa........" 

Tähän hetkeesi tarjoan sinulle, ystävä

Anna-Mari Kaskisen kauniin runon:

Arkipäivän juhlaan sinut kutsuisin,

keittiööni vanhaan viereen kakluunin.

Ruudullinen liina, leivänviipale,

Kuppi kuumaa teetä, siinä juhla se.

Sanoja vain vähän, tuskin ollenkaan.

Ystävyyden kieltä vaiti kuunnellaan.

Pimeyttä vasten loistaa kynttilä,

Kolmaskin on tässä, aivan vierellä.

 

Läsnäoloa

KAtkelma kirjasta RUKOUSMATKA MINUUTEEN(Salme Blomster):

"Herra, opeta minulle lempeyttä itseäni ja muita kohtaan. Opeta olemaan läsnä. Anna ymmärtää, että minulla on aikaa kaikelle sille, mitä pidän tärkeänä. Toivottavasti siihen aikaan mahtuvat ystävät, tarvitsevat,yksinäiset ja lohduttomat. Että edes pysähtyisin hetkeksi kuuntelemaan tarpeitani ja muita. Ennenkuin jatkan matkaa."

Niin.

Usein kuulee sanottavan, että kun ei millään ehdi. Kiire. Se mokoma veijari, joka köhii ja yskii niskan takana ja koittaa ottaa omansa. Vie mennessään eikä anna mitään. Ottaa vain. Ei tunne sanaa armo. En halua sitä seurakseni. En. Tänään otin aikaa kädestä kiinni. Istutin sen vierelleni ja juttelin sille lempeästi. Otin sen ystäväkseni, keralleni kulkemaan. Kiire koputteli päästä mukaan, mutta hymyilin sille yhdessä ajan kanssa. Pyöritin sille päätäni. En ottanut kulkemaan matkaa kanssani tässä päivässä. enkä luvannut seuraani sille huomisestakaan. Ajan kanssa oli antoisaa. Sen kanssa menin ystävääni tapaamaan sairaalaan. Istuimme ilman kiirettä. Olin siinä vain häntä varten. Kiitollisuus kimmelsi kyyneleinä silmäkulmassa. Molemmilla.

 

Tänään otin aikaa jutella pitkään puhelimessa toisen ystävän kanssa. Ilo pulputti kanssamme kilpaa. Kiireelle emme halunneet antaa roolia tuokiossamme. Liikutuin. Emme luvanneet lähetellä sunnuntain ystävänpäivälle kortteja. Lupasimme ottaa aikaa ja tavata pitkästä aikaa. Totesimme viisaat sanat: poissa silmistä MUTTEI poissa sydämestä. Kiitollisena ystävistä kiitin Isää. Ajasta , ystävistä.

  

KOtiin tultuani, 8-vuotias poikamme tuikkivin silmin kysyi, äiti tuletko mun kanssa hiihtämään? Ulkona on 17 astetta pakkasta. Kellokin jo viisi. Nälkäkin. Paljon tekemätöntä tälle illalle. Intensiivinen päivä on täyttänyt minut kuin taikina, joka turpoaa kulhossaan. Sitten muistan . En anna sijaa kiireelle. Aika on parempi toveri. Tottakai äiti lähtee. Tunnin hiihtolenkin jälkeen saunan lauteilla hymyilen ylöspäin. Kiitos, että tänään olen jaksanut ymmärtää!

 

LAitoin viestin mieheni iäkkäälle äidille, joka asuu yksin työmatkani varrella. Perjantaina voisin tulla kahville! Sain iloisen vastauksen , josta huokui riemu. Ilo pienestä. Saan läheisen ihmisen onnelliseksi vain antamalla AIKAAni. Uskomattoman hieno juttu, eikös vain?! Ei oteta kiirettä kerallemme arkeen. Napataan pieni aika kulkemaan vierelle jakamaan iloa läheiselle, ystävälle, tarvitsevalle, lapselle. Sen jälkeen itsellemme otettu aika moninkertaistaa onnemme. Minä riitän! Minusta riittää. Läsnäolollani on merkitys. Kiitos, kun silmäni avasit näkemään, sydämeni ymmärtämään. KOhotan katseeni korkealle ja kiitän. Miten pienestä kimpoaakaan isosti iloa.

 

Täällä taas :)

 

Sillä hän antaa enkeleilleen sinusta käskyn varjella sinua kaikilla teilläsi. Ps. 91:11

Tuumailutaukoni aikana sydämelleni annettiin ajateltavaksi suuria aatoksia. Tuon psalmin sanat laitan matkaan ystävälleni erityiselle, rakkaalle, tärkeälle. Elämästä emme koskaan tiedä, miten se meille oviaan avaa taikka portteja sulkee.  Haurautemme nousee syliimme vasta, kun meidät tempaistaan arjen turvalliselta radalta varoittamatta, yllättäin. Sen sai ystäväni kokea. En halua tänne kertoa enempää, enkä voikaan. Pyydän vain Isältä: otathan sanat sydämeltäni silloinkin, kun en niitä suullani puhu. Sydämeni huutaa tukeasi ystävälleni, hänelle sekä pienenpienelle.Anna voimia ja kanna!

  

 Talven lumo on kietonut kätensä ympärilleni yhä vain tiiviimmin. Sen syleilyssä olen vahvempi. En kylläänny ympärillä siintävään kauneuteen, en! Imen siitä valoa ja rauhaa itseeni. Luottamukseni saa siivet, hallan valkeiksi huurruttamat. Niiden kannattelemana on hyvä ottaa jokainen päivä iloiten vastaan vailla pelkoa, ilman ikäviä ajatuksia. Kummallista, minä kun en ole tottunut pukemaan ikinä ennen ylleni talvi-ihmisen viittaa. Ja nyt en malttaisi päästää siitä otettani ollenkaan! Riihipirtin lapsoset ovat ottaneet kaiken riemun irti LUMESTA. Sukset viuhuvat, pulkat ja kelkat kiitävät ja luistimet kirskuttavat kiemuroita kentän pintaan. Ovatpa 8v ja 13v kulkeneet koulumatkaansakin 3,5 km potkukelkkaillen:)

  

Keväiset sävyt saavat vielä vartoilla vuoroaan. Viivyn vielä valkoisen käsivarsilla. Mutta kun kevätaurinko alkaa jakaa säteitään ja lumi paljastaa allaan kasvavan, lumoudun siitä. Minussa on voimallisena uuden kasvun odottamisen riemu. Tänään aamulla kuuntelin ajaessani töihin radiota. Aamun sana antoi pilkahduksen uudesta, kuin kevään puhkeamisesta. Meille annetaan uusi mahdollisuus, kuin uusi tyhjä paperi lapselle, jonka piirros on tärveltynyt, tahriintunut. Kunhan vain anomme. Kunhan vain etsimme. Kunhan vain kolkutamme.

  

Olen kiitollinen. Tästä päivästä. Sen tuomista pienistä riemun roiskeista. Pisaroista, jotka kastoivat kasvoni hymyyn. Kiitän siitä, että silmäni ovat auenneet näkemään sen, millä on merkitystä. Kiitän siitä, että minut on rikottu rakastamaan karsimalla turhia oksia elämäni puusta. Jumalan rakkaus on niin valtava. Miksen siis kiittäisi? Miksen sulkisi sitä sydämeeni? Saan olla siitä osallisena antamatta itsestäni mitään. Huikea juttu!!

  

Ja tämä kuva ei tähän kuulu millään lailla:)

Mutta huivi-ihmiseksi minusta ei ole:)

ILOA PÄIVÄÄSI