lauantai 31. tammikuuta 2015

Kasvamista♥luottamista

Viikon vauhti on ollut kiivas, arjen päivät ojentuneet koskettamaan iltaa. Tapasin oppijoiden perheitä ja ajatustenvaihto otti tilaa kalenterin lehdiltä. Vaan tärkeää on saada jakaa aatoksia pienten taimien kasvusta ja kehityksestä. Jokaiselle muistutin itseäni lausumaan päätteeksi sen, miten ovat kukin ylpeyden aiheita vanhemmilleen, ilontuojia, arvokkaita, aarteita minunkin arjessani. Eilisessä elin hetken todeksi sitä pieneksi kasvamista, joka avaa ymmärtämään , että pelko ja jännitys kutsuvat kummallisia tuntemuksia kehossa esiin. "Muista, että minulla tämä tilanne on täysin hallinnassa, vaikka mitä tapahtuisi", hymyili ja rauhoitteli tuttu hammaslääkäri. Itse ammensin siinä maatessani kestävyyttä pienen oppijapojan rohkaisevista sanoista, jotka juuri töistä lähtiessä sain poimia hymyn täyttämiltä poskilta. "Tiina, kun sä saat ne aurinkolasien tapaiset silmille, niin mieti vaan, että olisitkin aurinkorannalla!" ja niin minä tein:). Luokan ovella toisen poikasen kädet kiertyivät tiukasti ympärilleni:"Nytkö sinä lähdet sinne?" ja halauksessa oli jotain kovin syvästi koskettavaa. Parkkihallin uumenissa painoin pääni, ristin käteni ja pyysin: kulje rinnallani ja hälvennä pelkoani. Puhelimen näytöltä poimin rakkaan laittaman lyhyen viestin: ole vahva. Nyt kokemuksesta muistuttaa enää hetkittäin esiin pyrkivä jomotus ja uudenlaista hymyä pyytävä kolo leukaperässä. Niinkuin sanoin oppijoitteni vanhemmille, ettei ole niin mitätöntä tai pientä asiaa, etteikö sillä minua saisi vaivata, saan iloita tietäessäni, että saan vaivata opastajaani yhtä lailla pikkuisilla seikoilla. Hampaankokoisillakin:)
Älä pelkää. Tuo sanapari löytyy Raamatun lehdiltä 365 kertaa, jokaiselle päivälle oma muistutuksensa! Vaikka aika sai tuulta alleen viikkoni kulussa, ehdin tehdä tuttavuutta hyvän kanssa. Luottamus, se on heilautellut helmojaan. Muistuttanut olemassaolostaan. Kutsunut ottamaan tanssiaskelia kanssaan. Istahtanut korvalehdelleni kuiskuttelemaan , rohkaissut levittämään pienen ihmisen siipeni piilostaan silloinkin, kun toisaalta kantautuu teräviä sanoja, ajatuksia, jotka nipistävät hetken pakkasen lailla poskipäissä. Hyvyytesi suojassa saamme asustaa omanlaisinamme, varmoina siitä, ettet hylkää, et lajittele hyviksi, paremmiksi, parhaiksi. Inhimillisyydessämme siihen itse toisinaan sorrumme ja saatamme satuttaa. "Ei Hän ikinä halua, että suunnitelmansa toteuttamiseksi ihmiset tekisivät ilkeästi toisiaan kohtaan". Tuo oppijapojan ajatus uskontotunnilta välkehtii valoa.  Luottamusta, lapsenkaltaista ja vahvaa.
Tänään maisemaan on hiljalleen leijaillut uutta lunta, kepeästi, tyynesti. Kaipuu ulos on kutitellut leuan alta. Aamusella tyttönen ja rakas läksivät koiran kanssa metsään, mutta reippailuaskeleet ovat kohdallani tänään kiellettyjä. Huomisessa niistä asuu lupaus, toive. Ensin kuitenkin aion istahtaa Isän kasvojen eteen kiittämään, iloitsemaan, murtamaan leivän ja muistamaan, miten suuri onkaan rakkautensa. Hymy kiipeää kasvoilleni. Älä pelkää, luota ainoastaan! Mahdanko ikinä ymmärtää, mitä olen osakseni saanut!

tiistai 20. tammikuuta 2015

Pehmeä sana

Anna metsän opettaa,
miten tuuli rauhan saa,
miten lepää jokainen:
siemen päällä sammalen,
lintu oksistoissa puun,
kettu kiven juuressa
onkalossa suuressa.

Anna kiven opettaa
hiljaisuutta valtavaa.
Ikuisuuden rajalla
onko enää ajalla
merkitystä ollenkaan?
Kaikki kulkee kulkuaan.

Toinen nukkuu. Toinen jää.
Kaikilla on määränpää.
Tehtävänsä täyttänyt
kotiin pääsee juuri nyt.
Kiitos kasvaa korkeuksiin.
Elämä on kaunis niin.

- Anna-Mari Kaskinen-
Päivien kulussa olen puhellut puille, huokaillut kiitollisuuttani kohti latvuksissa humisevia, taivasta vasten piirtyviä viivoja. Olen kuunnellut, miten hiljaisuuden keskellä jokin koskettaa, pysäyttää, kertoo: pysy minussa, niin pysyn sinussa. On ollut hetkiä, joissa tuntuu kuin olisi kämmenellä. Sylipesän syvyyksissä, hyvän hyväilyssä. Niin paljon rakastat! Hemmottelet suorastaan! Hymähdänkin yksikseni: luulkoon, uskokoon, väittäköön kuka vain, ettei sinua ole ollenkaan! Minä näen, koen, kuulen, tunnen sinut vierelläni, lähelläni, ulottuvillani. Alkaneeseen viikkoon on mahtunut onnentunnetta, iloista ihmettelyä, hellää hämmästelyä. Voi, miten riemuitsen saadessani olla lapsesi, Isä!
Etsiskelen pehmoista sanaa, joka selittäisi sen tunteen, kun vatsassa leijaa perhosia, kepeitä hyvänolon siivekkäitä. Kun poskiperissä kutittaa hymynhäiväksi pyrkivä väreily. Kun tyhjä täyttyy tärkeästä. Kun silmät löytävät kauneutta kaikkialta! Kun hyvä mieli hyrisee ja näkymättömät käsivarret kietovat lämpöönsä. Ja kaiken sen keskelle tupsahtaa tekstiviesti: rakastan sinua♥

tiistai 6. tammikuuta 2015

Pidän kiinni tuokion vielä♥

Aamun ikkunoissa kajasti kaihoisa kosketus menneistä vapaista. Vielä viimeiset joutenolon tunnot ja hitaammin virtaavat ajatukset. Ruutuun kiinnittynyt tähdenlento, hento lumikide, takertunut ikkunan kylmään pintaan kuin minä tähän päivään. Luminen aava tuikutti tuhansin hankitimantein valoa hallan kuorruttamaan viimeiseen vapaaseen. Nyt juuri huomaan niiden säihkeen sammuneen , hämärtyvä pehmeys syleilee ja kuiskaa: astu arkeen ja tee siitäkin juhla!
Hyvän hippuja hyppysissäni pidellen päätän pitää ihmeitteni listaa voimanani. Taittuvien valonsäteiden risteys, juuri se ohut säie, siinä se on! Siihen tartun enkä irrota. Olen tuumaillut osalleni suunnitellun polun kulkua. Mitä häämöttää sen varrella, kun arjen ratas taas pyörähtää. Tiedän, ettet hylkää, et jätä avuttomana ihmettelemään suuntia tai matkoja, määränpäitä, pysäkkejä. Edessä on vielä taival, josta nauttia vailla vaatimusta ratkaisuista, pisteistä, päätöksistä. Silti mieli hapuilee, tapailee. Vaan tänään en murehdi huomisen murheita!
Lumiriemua on riittänyt. On tehty enkeleitä hangen pintaan ja naurettu vatsat kippurassa! On pujahdettu saunasta hangen uumeniin! Lapset eivät malta aamusella nukkua, vaan vipeltävät koira kaverinaan ulkosalle , kun puoli valtakuntaa yhä uinuu. Lomaa hämärtänyt oma sairastelu loittoni viime metreillä. Retki lumoavan kauniiseen talvimetsään täytti toiveeni ja kaipuuni. Reppuihin pakattiin kuumat mehutermokset. Voi, miten nautinkaan reippaiden lumiaskelten kulusta. Neitonenkin nautti, vaikka ensin tuumasikin, ettei tää oikeen oo enää mun juttu:) Sunnuntaissa täytti 18 ikävuotta, säteilee, leijailee, haaveilee. Ja luottaa Taivaalliseen huolenpitoon ja rakkauteen.
Tänään istuivat kaikki tärkeäni saman ravintolapöydän ympärillä. Esikko ja poikanen toisiansa vastapäätä. Molemmilla ruskeissa silmissään suloinen tuike. Iso ja pieni. Toisilleen erityiset. Isompi opasti tyttöstä, auttoi omalle lautaselleen annoksesta katkaravut. Huolenpitoa ja hellyyttä. Neitosen hymy löysi poikakaverin posket. Suloista rakkautta, lapsenkengissä askeltavaa, turvallista. Minä katselen rakkaasti jokaista. Kotona suukotan rakasta. Tähän päivään mahtunut hyvä on resepti arjen muuttamiseksi juhlan tuntuun!