Loman kainaloisena on viikko ottanut rauhallisia askeliaan. Kuljetellut pikkuisten ihmeiden äärelle, pysäytellyt ystävien lähelle, huhuillut hiihtoladuille. Kiire on saanut pysyä piilossaan! Olen ajatellut taivaita! Poiminut kaartuvasta aavasta sen jakamia sävyjä, elämän värejä. Ihmetellyt, miten aamussa pehmyt pastelli suuren puuterihuiskun jäljiltä levittyy hetkeksi värittämään taivaan rantaan persikkaisen polun. Kunnes kirkas sini maalautuu valkeiden pilvilampaiden laitumeksi. Houkuttelee esiin tuhannet timantit säihkymään hangen hohtavaan pintaan. Ja miten toisena hetkenä onkin äkkiä hyvin hiljaista. Tasaista turvallista harmaata, joka sulkee maiseman sisäänsä kuin lapsen uinumaan tuokioksi untaan pehmeän peitteen suojiin. Illassa juuri ennen pimeää oranssi hehkuu kuin takkatulen liekkien leikki metsän rajan yllä. Ja sama taivas kaartuu omiin sävyihinsä toisaalla, mistä ystävän viesti minut tavoitti. Sama taivas, sama maa. Vain me kulkijat omilla poluillamme. Päivissämme juuri niihin kuuluvat sävyt.
"Varjele minua niin kuin silmäterää, kätke minut siipiesi suojaan."(Ps.17:8) Maistelen Raamattuni lehdiltä esiin työntyvää huokausta. Huomaan nostavani katseeni kevätvaloa lupaavan taivaan tyyneen äärettömyyteen. Etsin kasvoja, joiden edessä olen tottunut olemaan paljas ja pieni, omankokoiseni, vain minä. Saan laskea omat siipeni lepoon, lakata yrittämästä. Pysäyttää pyristelyn ja vain luottaa. Joskus vain käy niin, että ympärille laskeutuneen puhtaan varmuuden keskelle tipahtaa tilkka likaista vettä. Eikä pinnasta hetkeen näy muuta kuin sameus, joka haihduttuaan jättää kylmän tyhjyyden. Kysymysten vyyhdin vailla vastauksiaan. Rakas kietoo käsivartensa harteitteni ympärille ja kuiskaa, miten paljon rakastaa: älä pelkää, älä murehdi, luota ja usko, hyvä voittaa aina. Niin. Jos Hän on puolellamme, kuka voisi olla vastaan! Totuuden tuulissa on toisinaan tiukka ote.
Turvallisten käsien suoja viipyy lomapäivien yllä. Koti täyttyy suloisista tuoksuista. Tyttönen ja poikanen leipoivat muffinsseja ikiomalla reseptillään. Kirjasivat tyytyväisinä talteen sen, miten ripaus raesokeria kaunisti mustikkaisten suklaaherkkujen pintaa. Loraus siirappia, inaus kardemummaa:) Sanojen leikki sai hyvänmielen hymyn leipureiden suupieliin. Pikkuisia määriä hyvää jakaa Isä lapsilleenkin, jotakin jokaiseen päivään. Tänään tallennan muistiin tuttujen käsien levolliset liikkeet kasvoillani, ylellisen voiteen tuoksun, lasten leivonnaisten pehmeän maun, rakkaan kotiintullessa sujauttaman suudelman, neitosen onnen kertoessani ystävän kirjoittaman kehun tanssiaispäivän kauneudestaan, rukoukseen suljetun ystävyyden.....
Eilisen hiihtolenkin varrella seisoivat vahvoina pienet talviset törröttäjät. Rujoudessaan hurjan kauniit, ainutkertaiset, tuulten kosketuksessa pystypäin. Muistuttivat mieleeni ajatuksen siitä, miten usko saa olla vahvimmillaan juuri silloin, kun usko omiin voimiin on ehtynyt. Miten pieni onkaan ihminen! Katson omiani ja pakahdun rakkaudesta. Poikasen suurissa ruskeissa silmissä näen tarmokkuutta, levollista pilkettä, haurasta herkkyyttä. Tyttösen sinisissä siintää hiljainen rauha, tahdonlujuus, avara avomielisyys. Neitosen katseesta poimin tyyntyneen myrskyn, syvästi ajattelevan aikuisuuden kynnykselle ehtineen. Esikko lämminhenkisyydessään ajattelee muut ohi itsensä, lempeydellään viljelee lähelleen alati hyvää. Ja miten paljon enemmän Isämme meitä jokaista katsookaan rakkaudella, huolenpidolla ja viisaudella. Tahtonsa lapsiaan kohtaan on hyvä. Hempeän sävyinen♥