Astelen lähelle saakka vain arkeni illoissa ja vapaissa. Oman pihapiirin pienten ihmeiden luo. Ja se riittää nyt tuokion, kunnes voimaannun olemaan taas itseni, kunnes ehdin enemmän. Ajatukset saavat luvan virrata loitommas. Niissä helähtää yhä ihmetys siitä, minkä keskelle minut asetettiin. En malttaisi kulkea hetkestä toiseen, ettei mikään hauras särkyisi, ettei kaunis katoaisi, ettei usva peittäisi alleen sitä, minkä edessä sydän huokaa hiljaista kiitosta.
Syksyn sylikaipuu on täyttynyt. Maisema hellii ja saa huokaisemaan. Oli myös ilta, johon sain tärkeitä lähelleni, tulen loimotuksen ääreen. Hiljaisuuteen syttyi syvä rauha. Piipusta nouseva savuvana kiipesi tummuvan taivaan korkeaan kaareen, laulumme lainehti hiljaisin rivein samaa polkua. Sydämiin asettui vaimea hyvä. Rukous sulki yhteisen illan kannen.
Oppijat ahmivat syyslehtien ihanuutta. Jokaisen vapaan tuokion jaksoivat tänään yhteistuumin kasata, kantaa, haravoida. Välillä mittailivat, tuumivat ja suunnittelivat. "Tää on monella lailla hyväksi, totesi tyttö, poskillaan syyspuuhan nostama puna, syli pullollaan keltaista. Tulee kuntoilua, tulee hyötyä ja tää on niin kivaa!" "Kun tää kasa on tosi iso, me hypätään siihen!!" Viisautta huokaisin minä ja huomasin, miten kaipaankaan haravan vartta heiluttamaan. Ensin pitää antaa aikaa kylkiluulle. Arjesta löytyvien aarteiden voima on valtava!
Hengitän keltaista. Viivyn itseään riisuvien puiden alla. Se hetki, joka kutsuu lähelle hämärän, koskettaa ja lumoaa. Kun keltainen painaa päänsä , nukahtaa, vetää hiljaa yöusvan ylleen. Vielä näen lehtien alas laskeutuvat tanssiaskeleet, pienten keltamekkojen lepattavat helmat, kunnes kaikki hiipuu, hiljenee.
On aika luovuttaa. Ja luottaa.