Valoksi ♥ toisillemme

Ajatukset piirtävät kehää, laajenevat jo. Ikkunan takana valot vaihtavat paikkaa, sävyt syvenevät. Yön tunteina herättänyt sateen rummutus on laantunut, tehnyt tehtävänsä ja jättänyt jälkeensä hiljaisuuden. Pala harmaata taivasta leikkii kalliolammen aamu-unisella pinnalla. Heijastuu uusia kuvia, uusia alkuja. Oksistoissa viimeisten jäähyväisten herkkyys. "Katso, äiti, ihan kuin ulkona sataisi, vaikka ei sada!", hihkaisi illan syvetessä  pienin ja nakkasi otsalampun ylleen, kutsui koiran ja hävisi pihapiirin tummaan hämyyn, sukelsi sumuun ja lauloi. Usvahunnun läpi riisuttujen puiden silhuetit lauloivat kanssaan. Jaksaisin kuunnella tuon laulavaisen ääntä loppumattomiin. Laulaa valoa ympärilleen sanoina, joiden jäljiltä sisimmässä sykkii hyvä. Pala taivaallista rakkautta.

Aika on laulaa

vihreällä oksalla,

aika on antaa

lehtien punertua,

varista maahan hiljaa.

- Anna-Mari Kaskinen -

Pysähtymisen keskeltä kuulen sen, mikä herkästi katoaa arjen ääniin. Tässä olen, haluan lausua. Ja tarjota omat väsyneet käteni käyttöön. Tässä kuihtunut ääneni, himmenneet sanani. Kaikki, mitä minussa on. Voisiko siitä riittää valoksi ohi laahustavalle, toiselle väsyneelle. Kajahtaisiko pieni valonjuova siellä, mihin pimeys on kaivanut itselleen pesän. Niin kuin oma äidinsydän värähtää lapsen sävelten äärellä, voisiko jossain sana tai ajatuksen alku työntää pois harmaan reunan ja avata valolle tilan. Voisiko? Yksi pieni hauras ja hento liekki ja niin paljon valoa.

Uupunut

 On vierähtänyt viikko. Viereeni juuttunut voimani ja ääneni vienyt tauti viipyy yhä tiukasti kiinni, ihoni alle kaivautuneena. Haaveilen hiljaisuudessani syystuulen viileästä hyväilystä. Ikkunat ovat ovi maailmaan päivissäni. Jaksan katsahtaa ja kerätä ajatuksiini sen, miten rivakkaotteinen sadetuuli pesi maisemasta värejä, himmensi kaikkialle loppusyksyn valot. Viimeisten lehdyköiden ote heltiää ja vaimein tanssiaskelin ne pudottavat itsensä tuulen tuuditeltaviksi matkalla mullan tuoksuun. Jättävät jälkeensä tärkeän. Silmut valmiiksi uutta kevättä varten. Luopuessa aina jotain jää , saadaan tilalle tyhjään. Huomiseksi luotu on jo minuunkin silmu, versoamaan se, mitä siihen hetkeen tarvitsen.

Kun on pakko pysähtyä ja hyväksyä, ettei se, mitä piti, ikinä löydä perille, huomaa vähemmässä olevan kyllin. Murhe oppijoista raivaa pienen polun minuun, kunnes tarvitsen kaiken voimani siihen, että jaksan tämän hetken. Oman polkuni. Eiliseen sain valonsäikeitä, pieniä tuikahduksia, joista syttyi sydämen lyhty! Rakas toi töistä tullessaan kirjan verran uusia Anna-Mari Kaskisen rivejä. Annoin itselleni luvan lukaista yhden kerrallaan, jokaiselle tilan hyväillä ja helliä hetken. Ystävän viestistä poimin auringonsäteen, joka kimmeltää yli kipupimeän, jonka sisällä istun. Iltarukouksessaan pyytää kaikkein pikkuisin, että äiti jo paranisi, ettei muut sairastuisi. Osaa jututtaa Kuuntelijaa lapsen lailla.

En saanut syyslomaa. En päässyt metsän pehmeisiin sammalhuoneisiin kuuntelemaan puiden puhetta. En kyennyt mihinkään , mitä suunnitelmiini ehdin piirtää. Eivät riitä voimat askeliin pihapiirin turvassakaan, eivät kahlaamaan viimeisten lehtien lammikoissa. Mutta tämä, että olen ja ajattelen, kiitän ja kummastelen, se riittää nyt. Kipu hellittää ja kasvan pienuudesta kohti arjen juhlaa. Nyt on lupa olla uupunut.

Rikas elämä.

Erilaiset yhdessä,

vieri vieressä,

juurissa mullan tuoksu,

oksilla tuulen laulu.

-Anna-Mari Kaskinen-

Ikkunan takaa lähelleni

 Yön tunneissa oli loputon tuntu. Unen turvaisa utu karkasi kauas. Kuuntelin yön hiljaista pimeää.  Kuutamo valvoi kanssani, valaisi väsyneet ajatukseni, joissa arjenkaipuu asusti. Lomapäivät lipuivat ohitseni enkä päässyt niiden syliin. Syyspöpö pitelee tiukin ottein kiinni väsyneisyydestäni, kiipeää takaisin oitis, kun hetkeksikään herpaantuu. Kupin sisin höyryää avaten tukkoisuuden tilalle hengitykselle tietä. Hengitykselle, jonka tahtiin tuli uusi rytmi. Arkeen asti vielä jaksamaton.

 Rakas vilkutti aamun vihdoin kurotellessa kohti uutta päivää. Lepää, sanoi ja sulki oven. Villasukkien lämpö tuntui hyvältä ja eilisen illan pikkuisten puhelu, jossa sanoivat leiponeensa pullaa äitini kanssa. Ja saunoneensa pihasaunan lämmössä pimenevän illan perällä , missä metsän syys ylti kuvittamaan mielenmaailmaan tarinoita. Juuri sellaisia ainutkertaisia, joista mummolan yökylä muistetaan pitkään. Itse kiersin maisemaa lähelleni linssin ja ikkunan läpi, jotta tuntisin ja näkisin sen pysähtyneen kauniin, joka aamutuntien ajan säilöi kuuraviittansa alle kaiken. Kuin Sinä minut.

 Tänään olen pysähtynyt ikkunamaisemani kanssa. Kuunnellut väsymättömän palokärjen naputusta. Ihmetellyt viimeisten lehtien jäähyväisiä. Miettinyt, miten kaikelle on tarkka suunnitelma ja tarkoitus. Voipunut väsymys viipyy ja kaivautuu ytimiin. Sytytin kynttilät . Pimeä peittelee päiväni mailleen. Neitonen tankkaa itseensä englannin kieliopin kiemuroita ja kertoo rukoilleensa, että saisi ymmärrykseen ja muistiin riittävän määrän vieraalta ja vaikealta tuntuvaa. Huomaan hymyileväni ajatukselle, jossa värähtää hiven hullunkurisuutta ja heti päälle rakkaasti ajatellen pyydän onnistumistaan itsekin. Rakas vei poikasen palloilemaan ja tyttösen laulamaan. Kohta avaavat kotioven ja täyttävät tyhjää äänin, joissa pulppuaa ilo ja huoleton huominen.

Tuuli kävi ylitseni. 

Jätti jälkeensä tyhjän, johon täyttyy hiljalleen pientä hyvää.

Yhden päivän kokoista kerrallaan.

Voimat takaisintuovaa.

Syysseisahduksen verran

Eilisessä, juuri ennen arjesta pieneen vapaaseen  vilkuttavaa hetkeä, avasin metsän oven. Astuin sammalkynnyksen yli pehmeään iloon. Aamun kirpeys kutitteli  poskipäitä. Oppijoiden metsäriemua riitti, vaikka viileys nipisteli sormenpäitä ja saapasvarpaita. Kallioiden korkeissa saleissa, lähipeltojen yllä, kuulaan kannen alla tuoksui vapaus ja tuntui rauha. Lasten äänet mahtuivat tuulen huminaan. Kukin ehti löytää omat pienet ihmeensä. Minäkin sain omani, kuin pikkupalasen taivasta vastauksena pyyntöön, jossa etsin väylää vaikean yli pääsyyn, ihmisen lähelle löytämiseen. Uusiin sävyihin puet , vaatetat ympärillä viipyvää. Myös sydämen ajatuksiini sävytit jotakin eteenpäin vievää hellin siveltimen vedoin. Ehdin nähdä ja ymmärsin. Oman ruskani.

Loma-aamu aukesikin aivastellen, kipeän käheän kurkun kosketus ensimmäisenä ajatuksiin terävästi työntyen. Nyt on levolle tilaa muutaman hetken verran. Ehdin asetella ajatusten syyslentoa, napata kiinni tärkeintä. Tasainen värejään etsivä tyhjyys pysähtyi maisemaan. Ikkunan takana tiaisen lento. Tottuneesti istahtaa vanhan kehyspuun turvalliseen suojaan, levähtää. Ja sitten häviää, jättää hennon säikeen, kypsyttää ajatuksen tartuttavakseni. On aika harmaan, on aika väriloiston. On aika pyrähtää, yltää korkeimman oksan haaraan. Ja aika asettua paikoilleen, jaksaa vain se, mikä vähimmässäänkin on riittävää. Hengityksessä eukalyptuksen aromi, ympärillä tyhjän kodin hiljaisuus. Kohta saapuilevat omani, joilla tänään vasta päättyy tuokioksi arkinen aherrrus. Taidetaan pitää yhteinen villasukkailta. Sytytellään kynttilät ja tehdään arjesta pieni juhla. Kutsutaan hyvä kylään, lähellemme, liki.

Tämä hetki, ajan säie, rajapinta, siirtymä

siitä, mikä äsken oli siihen mikä on kohta,

pysyy ja katoaa,

murtuu minuun kuin aalto rantaan,

jättää vastuulleni kivet ja simpukat,

löytämisen ilon.

-Pia Perkiö-

Kiitosta ja syyskauneutta♥

Keltamekkoenkelten kepeää tanssahtelua päivä täynnänsä! Tänään haalin niistä haravalla kekoja neitosen kärryteltäväksi. Hetkeksi otin ajan , jossa vain olin ja hymyillen ihmettelin pienten siipien sävyjä syysvaloa vasten. Syyssyli on ollut pehmeä. Horisontti piirtää näyttämöä uskomattoman kauniille tarinalle, jossa sävyt sulautuvat herkäksi tanssiksi, jota tuulen väreet hetkittäin voimistavat. Syksy ravistelee aisteja kunnes hiljenee, riisuutuu, asettuu odottamaan hiljaista valkeutta. Katselen iltaansa painuvaa ruskamaisemaa, joka itsessään on kuin herkin rukous. Iloitsen , että omani sujauttavat sormet sormien lomaan iltasella. Nukahtavat vierellään ikioma keltamekkoinen siivekäs.

Pimeä ehti jo sulkea viittansa alle lokakuisen loiston. Kuu kumottaa tumman taivaan kannessa. Kuin kuulisin sen hiljaisen hyräilyn, tuutulaulun. Tyttönen laulellut soitellessaan viikolla saamaansa kitaraläksyä, vanhaa kaunista sävelmää, jossa lapsuuden uskon voi löytää uudelleen. Toivon niin omillani säilyvän suojanaan, turvanaan, sylinä syksynkin mentyä.

Aamu-usvan aikaan kaupunkiin ajellessa huokaisi poikanen: katso, äiti joelle päin! Ja mitä näinkään?! Pehmyt sumuhuntu tyynen veden yllä. Ahmin aamun kauneutta ja kiitollinen olin siitä, miten lapsi poimi kaiken keskeltä tuon näkymän. Poikanen viiletti pallon perään, rakas pyörälenkilleen. Tyttöjen kanssa jaksoimme etsiä syysuutta ylle. 84 vuoden ikään ehtineen ystävän kahvipöydän äärellä hymyilimme yhdessä elämän kulun kauneudelle. Pienimmän laulu läikäytti vanhaa sydänalaa kyynelsilmiksi saakka.

RAkas käväisi vierellä juuri, sipaisi suukon olkapäälle. Sen tuntu nostattaa hymyn keinahtelemaan suupieliin, sydämelle. Kohta suukotan lapset uinumaan yli yön ja iloitsen päivästä ,joka vähässään jakoi paljon. Kiitollisuuden siemenistä versoaa uudelle päivälle kehykset.