Tässä hetkessä

Pysähdyn kuuntelemaan ajatuksiani. Ilta työntää päivää edeltään. Sama lämpö säilyy iholla. Sen otteessa koen kummaa jaksamattomuutta. Päivänokosten keskelle sain soiton ystävältä. Kävely helteen puristuksessa piristi. Miten rupatellen matka taittuukin niin huomaamatta. Ympärillä olevat viljapellot ovat asteen verran kellervämpiä taas. Elokuu huhuilee. Kutsuu luo. Tänään järjestelin työjuttuja. PAkkasin siistityt mapit laatikkoon. Ja ajatukset työstä vielä niiden mukaan. Nautin kesästä. Vielä.

Kuljetan mukanani pilkahduksia vuoteni varrelta. Hetkien lumo huokaisee rinnallani. TArttua tahdon tuokioihin samalla ahneudella arjenkin astuessa päiviin. Kiitollisuus kipittää kintereillä. Hymyilen sen läsnäololle ja lupaan pitää tiukasti kädestä. Kiireenkin astuessa päiviini. Hyvä hymyää helmoissani. Suljen sen syliini ja sipaisen suukkosen otsalleen. Säilytän sen päivieni kulussa. Murhe murjottaa ja tietää paikkansa.  Saa tulla ja tulee, saa mennä ja menee. Ylimääräisen lastin saan viskata jaksaville harteille. Aika ihmettelee paikkaansa. Ettei se vilahtaisi ohitse huomaamatta. Lupaan tarkkailla sen kulkua arjen askeleissa. Mutta nyt vielä nautin kesäiltojen kuulaudesta. Enkä kiukuttele helteellekään. En enää. Pysähdyn vain. TArjoan kasvot tuulenvireen kutiteltaviksi ja hörppään ties monennenko lasillisen vettä. 

Tässä päivässä olen kantanut mukanani ajatusten virrassa useaa. Ystäviä läheltä ja kaukaa. Myös niitä tuntemattomia, joiden kesään tunkeutui tuska ja ahdistus. TApahtunutta on mahdoton käsittää. Voi vain toivoa jaksamista toivottomuuden keskelle. Lohtua lohduttomuuteen. Rukous saa lastenlaulussa siivet. Tänään lähetän monta pientä livertäjää korkeuksiin...

Tänään täytyn kiitosmielen pisaroista

 Sinun puoleesi olen saanut kääntää katseeni ja sisimpäni huokaukset. Sinun kasvojesi edessä. Tuntien läsnäolosi lämpimän lempeyden. Saanut riemuita vastauksistasi, jotka saapuvat ajallaan tahtoosi ja tietämykseesi, ymmärrykseesi ja rakkauteesi käärittyinä. Kuin postina, joka tullessaan jakaa toiselle ilon, toiselle huojennuksen. Joskus on vaikeaa jaksaa odottaa. Silloinhan aika kasvattaa itsensä tuntumaan niin pitkältä. Kuin matkalta, jota ei jaksaisi kulkea. Silloinkin sinä kannat. Jaat juoman janoiselle kulkijalle. En halua askeltaa sivuun tieltäsi.

 HAluan kasvaa valossasi. Virkistyä sateesi alla. Puhjeta kukkaan rakkautesi lämmössä. Erityinen vuoteni kulkee kohti arjen tuovaa elokuuta. Se avaa käsivartensa ottamaan vastaan levänneen ja virkistyneen mieleni. Kuljettaakseen jälleen tuttuihin, silti uudenlaisiin päiviin. Jokainen sinun antamasi. Kiitoksen arvoinen. Se vaikeakin. Kesätuulen kosketuksessa on ripaus hyvästijättöä. Helteenkin otteessa tunnen viilenevän illan vireen. Vieressä kasvavan vehnäpellon kellervissä laineissa kuin kutsu. Apilapolkua kuljen pellon pieleen ja hymyilen jäähyväiseni kohta käsistä pois kulkevalle kesälleni. Olen saanut niin paljon. Oppinut enemmän. Ammentanut kuin ensi kertaa. Jokaisesta hetkestä tallentanut pienen muistijäljen itseeni. TAvallisten tuokioiden tuomaa turvaa.

Olet jakanut paljon. Auringon kepeät kesäaskeleet. Sateen uuttakasvattavaa kosketusta. Hellää kesätuulen laulua, joka saa sulkemaan silmät ja unelmoimaan. Jylhää ukkosnäytelmää tummanpuhuvien pilvien revetessä kuin esirippu kauan sitten. JA taas uudelleen tyynnyttänyt ympärilläolevan lempeiksi käsivarsiksi ympärillemme. Sinä olet lähellä. Kosketat ja kuuntelet. Hyvyytesi ja huolenpitosi näen niin kastepisaran herkässä helmessä kuin rankkasateessa ,joka pyyhkii mennessään kyyneleitä. Ilon ja kiitoksen. Ja auringossa, joka kuivaa poskeni ja antaa niille tilan uusiin kiitoksen kyyneliin.

Elämän helmat hulmahtelevat askeliemme tahtiin

 Tavallinen päivä toisen samanmoisen jatkona. Täynnä hetkiä, joissa on ollut mukava viipyä. Niiden lomaan elämän salamointeja, joiden ymmärrän tähän kuuluvan, vaikka hetkittäin voimille ottavatkin. Öinen sateen konsertti läpi unikuvien. Sen rumpusooloa ihastelin yön hiljaisina tunteina. Uljas hetki. Koitanpa kääntää nämä päivän elosalamat isomman tyttösen kanssakin. Ovat tahdonvoiman konserttoja, nuoruuden soolosoitantoja. Huokaisen. Puolipilvinen taivas. Siinäkin voi nähdä poutasään puutteen tai pilvettömyyden jo melkein läsnä. Miten katson ja näen, siten elämä antaa ja ottaa.  Helmat heilahtavat asleleitteni tahtiin.

 Viime päivinä olen iloinnut ystävyydestä. Olen ehtinyt istahtaa useamman tärkeän lähellä. Jokainen omanlaisensa ja minulle niin läheisiä kaikki. Ilojen ja huolien polkuja pitkin askellamme. Jaamme ajatuksia astutuista askeleista. Tasaisen tienkin varrelle ilmaantuu kuoppia, sateen synnyttämiä. Niihin sataneet pisarat kuin kyyneleitä. Jotkut riemunpisaroita, toiset murtuneen mielen vuodattamia. "Jatkuva auringonpaiste synnyttää erämaan." Tästä ajatuksesta voimaannuin. KAsvu kaipaa pilvipäiviä sadetta antamaan. Elämän rankkasadekuuroja ja salamoita avaamaan jälkeensä sinen, jonka syleilyyn on hyvä uinahtaa. Kepeitä kesäsateita, joiden tahtiin voi tanssia ja laulaa.

 Kesäkin on ottanut askeleitaan. Kulkenut ja kuljettanut kerallaan. Antanut ja ottanut. Vienyt ihmeiden äärelle ja jakanut tavallisuuden turvaa. Riihipirtin väki on nauttinut suven suloisuudesta ilman kommervenkkejä. Uimametrejä rakkaalla ja lapsosilla takanaan jo hirmuiset määrät. Minulla muutama:) Luonnon helmassa heilahdettuja hetkiä mittaamattomasti. Erityisiä tuokioita kiitollisuuteen kiedottu. Tärkeitä ihmisiä, istuttuja iltoja, kuljettuja polkuja. PAljon pikkuruista hyvää taskuihin taputeltu. Poimittu. Mustikkalitroja. Lastenteatteria. Kirpputoreja. Kanttarelleja. Ilta-auringon iloja. Riemua. KAipuutakin. VAihtuvia tuulien teitä.

En saa kylläkseni pihapiirin kauneudesta. Pysähdyn ihmettelemään hentoa heinänvartta. Sen sinnikkyyttä rivakan kesätuulen otteessa. Sen herkkyyttä aamuauringon kehrässä. Koen suurta kiitollisuutta Luojaani kohtaan. Sen jakama kauneus puhuu ympärilläni. KAtselen taivaan kattoon. Öinen tummuus on kutsunut luokseen pilvilampaat. NE muistuttavat kaitsijasta, joka laskee jokaisen. Olen onnellinen. Tästä kaikesta. Sateesta ja paisteesta.

 Siinä ne ovat. Vierelläni. Silloinkin kun en näe.

Sisimpäni laulaa ja kiittää

 Oman tietokoneen ollessa edelleen korjauksessa, en saa siirrettyä kuvia kamerasta näkösälle. En osaa. Viikonloppumme järvimaisemissa piirtyi sydämeni filmille ikiajoiksi, uskon. Kuviksi, joiden katseluun ei tarvita sähköisiä laitteita. Suljen silmäni ja kuulen järven laineiden lempeän laulun. Muistini kuvissa näen ilta-auringon kimaltelevan sillan, jota pitkin uin pehmein liikkein. Tunnen tuulen huminan, jossa kuuluu kuiskaus taivaallista rakkautta. Iloitsen pilvilampaiden valkoisista silhueteista. Ojennan käteni kohti ja voin silittää niiden valkeaa nukkaa. Nenäni tavoittaa iltanuotion kutkuttavan tuoksun. Herään taas aamuvarhaisten lintujen liverrykseen. Saimme olla kauneuden keskellä. Virkistyä järven aaltojen sylissä. JAnoisina ammentaa virkeyttä. VAhvistua.

 Ylleni satoi jotakin, jonka voimin astun arkisia askeleitani jaksavammin kuin ikinä. Kiitollisuuden siemenistä sai kasvaa kukkaketo ympärilleni. Olen iloisesti ihmeissäni. Sain kiivetä suuren sylin lämpöön. Olla kosketettuna tavalla, josta en kyennyt aiemmin edes unelmoimaan. Sain seistä taivaan alla sen avatessa itseään sateeseen ja paisteeseen. Näiden pisaroiden alla en halunnut avata varjoani. Ne huuhtoivat kipua minusta. Ne vierittivät taakkaani kasteeksi nurmen vihreään mattoon. KAikellani virvoituin. Pääni päällä kirkkaisiin väreihin pukeutunut sateenkaari. Lupaus. Kuin jaetussa sanassa.

Tänään kuuntelen sisintäni. Se hymisee. Huulillani viipyy tyytyväinen hymy. On hyvä olla. Voiko muusta unelmoida! Tässä on kaikki. Avaan mustikkasuuni kiitokseen. Uudelleen ja aina vain. LAkkaamatta. Väsymättä. Äiti, mitä itkit?", kysyi tyttönen. "Voi, sain olla niin lähellä Jumalaa, että taivaan pisarat koskettivat poskeni pintaa". KAikki on hyvin. Metsän kosteassa aamupäivässä poimiessa mustikoita tunsin sen. Se jäi luokseni. Se kuuluu tutun palokärjen nakutuksessa. Se maistuu mustikkaisessa pirtelössä, jonka poikanen pöräytti ihan itse. Se tuntuu rakkaan katseessa. Se loistaa ystävän hymyssä ja hyvässä uutisessaan. Se kietoo kätensä vyötäisilleni ja lupaa viipyä vierellä.



Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä,

eivät enkelit, eivät henkivallat,

ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva

eivätkä mitkään voimat,

ei korkeus eikä syvyys,

ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta,

joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa,

meidän Herrassamme.

Room.8:38-39

Heilautan kättäni, huomenna lähden........

 

Kesän lämmössä on saanut levähtää. Olen keinunut sen kehdossa ja antanut sen lohduttaa. Ystävän yllätysvisiitti eilisiltaan loihti kasvoilleni isomman hymyn. Istuimme vastakkain pihakeinun heilunnassa ja rupattelimme elämää sanoiksi toisillemme.

Tässä päivässä on puuhailtu pakkailemisen parissa. OSa Riihipirtin väkeä matkaa huomisaamuna järvimaisemiin. Kutsussa on kepeä sointi. Saamme lähteä tuttuun kesäviikonloppuun. TYttönen on laskenut öitä kuin joulua odotellessa:)

Tähän maisemaan.....

 Elämän kerroksia on joskus lohdullista purkaa. Sanoiksi. LAuseiksi. Ajatuksisksi toisten lomaan. Nyt jo tunnen ,miten saan heittää kaiken yltäni. Pulahdan järviveden viileyteen ja nostan kasvoni ilta-auringon kosketukseen. Toisenlaiseen lämpöön. Jätän laineiden leikkiin kipuni, murheeni. Virvoitun.

Evästä matkalle.

Evästä talven varalle poimimme tyttösten kanssa Riihipirtin metsiköstä. Miksi tuoreet marjat laitetaan pakasteeseen, kysyi pieni poikanen jääkiekkoleiriltä palaillessaan. TAlven varalle. KEsää säilöön pitkiin pimeisiin iltoihin. NAuroimme suut mustikansinisinä. Metsä on mustikkaa pullollaan........

Siipirikko huokailee

 Jokainen meistä tietää, miten säröllä oleva astia särkyy herkemmin palasiksi kuin ehyt. Saviastiana tiedän ainutlaatuisuuteni. Tällaiseksi minut on muovattu. KAikkineni. Säröteoria kohdallani toistui. Menin rikki. Muovaajamme käsissä palasetkin ovat arvokkaita. Nyt voin vain olla ja odotella. Siipirikkona. Tiettyyn rajaan saakka on kulku vaivaton, mutta kun pelko tarttuu kädestä, huomaan palasten hetkeksi menevän itseltäni tyystin hukkaan. TArtun ajatukseen, johon luotan. Heikkona olen vahva. Kuitenkin. PAlasista muovautuu uutta.

Kepeistä askelista on helppo iloita. Tämä kesä on antanut niin paljon lempeitä tuokioita, joissa on saanut liihottaa jalat irti maasta. Kivikon kohdalla askel muuttuu hataraksi ja ilo piiloutuu. Silti se on siellä.Tiedän, että on. TArkoituksen näkemiseen ei nyt ymmärrys yllä, mutta ajan myötä selkeytyy sekin. Eilinen ukonilma nousi keskelle kirkkautta. Nopeasti ja vaivihkaa. Salamanisku särki sähkömuuntajan ja sitä kautta poksautti rikki sähkölaitteita. Tuli pimeys. Tuli toimimattomuus. Koen samankaltaista osallani. Kipu salamoi.

 

 Ihmisen oma suunnitelma ei koskaan ole vedenpitävä. Hetkessä kaikki muuttuu ja kääntyy ympäri. Tämä on itselleni oppimisen kohta. On niin paljon mukavampi soutaa myötätuuleen. Poutapilvien alla. Näinä hetkinä elämässä tunnen, miten vahvasti kantava pinta on siinä ,miten lujasti luotan Hänen hyvyyteensä. Suunnitelmaan, jossa en itse kuljeta kynää. Rennon kehon on helpompi kellua. VAan aina ei ole helppo heittäytyä kannateltavaksi. Luulee tietävänsä ja taitavansa. Selviytyvänsä.

 Kipu kiertyy verhoksi ympärilleni. Tuikkii ja vaatii. Tivaa ja kiskoo. Kuljettaa ajatuksiani. Ystävä löysi pilkahduksen hyvää tässäkin. Siitä tarrasin kiinni ja sain pienen aiheen hymyyn. Ihminen on kovin pieni. Siitäkin ukkosen tekoset muistuttivat. Ilman sähköä sitä on aika avuton. Pitää katsoa uusin silmin ja asettaa ajatukset uusille urille. LÖytää toisenlaisia ratkaisuja.

 

Tänään päätän listata hyvyyttä ympäriltäni. Työnnän sivuun sen mitä keho tuntee ja kuuntelen sydämen ääntä. Lepään lempeiden käsien suojassa. Opetan askeleitani ohittamaan kivikot. Ulkona jyrisee ukkonen jälleen. Nyt laitan pisteen ajatuksilleni ja suljen tietokoneen. Särkynyt modeemi pöydän syrjällä. Uusi jakamassa yhteyttä ympärilleni. Sen sai ostaa kaupasta. KAikkea ei voi. Huokaan särkyneenä ja käännän katseen sinne, mistä apu tulee. Aikanaan.