Lunta ja lupaus joulusta♥

 Viikon keskellä kiireeni kourista livahdin illan tummuuteen kävelylle. Viima kuljetti lumen tuoksua. Sormia palelsi, vaikka äidin kutomat punaraitaiset lämmittivät parhaansa mukaan. Oppijoiden maalaamia joulukuvaelman kohtauksia seinään laittaessani sain sormeen  haavan. Neulan värikäs nuppi halkesi ja neula upposi syvälle sormeen. Yhtä lailla hauraita olemme, alttiita naarmuille, säröille, haavoille. Omiini sain balsamia, kun hemmottelukasvohoito tyynnytti mielen, sielun sekä kehon. Kuin pikkuinen siivu taivasta oli lämmin huopa ylläni. Kuin enkelsiiven kosketus olivat kädet kasvojen uurteissa. Kuin joulutähden tuiketta silmissä, jotka kaiken jälkeen toivottivat rauhaisaa joulun odottelua.

Tänään lumiviitta laskeutui tumman maan ylle.  Puhtaus piirtyi kaikkialle. Lasten riemulla ei tuntunut olevan rajaa! Oppijoiden kanssa sytytimme ensimmäisen kynttilän. Joulu hipaisi jo. Viikkoni on jakanut ajateltavaa. Eilisessäni  istahdin hiljaa ja poimin ajatuksistani säikeen: tasan vuosi enää puoleen vuosisataan. Tyttönen ja poikanen olivat järjestäneet yllätyksen, josta poimin iloa pitkäksi aikaa. Astuin tyhjältä tuntuvaan pimeään kotiin. Huhuilin ihmeissäni lapsia. Ei ketään, ei missään. Sitten jostain kuului vaimea joulutiukusen helähdys. Nousin raput ylös ja löysin pienen kynttilän jakamassa valonkajoa ruusukimpun vierellä. "Yllätys!", hypähtivät tahoiltaan! Arjen kiire haihtui siihen hetkeen ja nauroimme yhdessä kaikki itsemme hyväntuulen sykkyrälle.

Luin töissä sadun, joka tuntui lumoavan lapset ja herkisti oman mielen liikutukseen. Pieni varpunen pääsi seuraamaan hetkeä, jossa Maria sai kuulla enkeliltä uskomattomalta tuntuvan uutisen. Varpunen sirkutteli innoissaan kuulemaansa ympärilleen. Vaan eipä tuota varpuressua kukaan ymmärtänyt. Torimuijat hätistelivät sen tiehensä, kuninkaan palatsissa vartijat ajoivat sen matkoihinsa, lapsetkaan keskellä leikkejään eivät sen liverrystä ymmärtäneet. Onnekseen löysi varpusparven, jolle sai sirkutella viestiään. Lopulta kaikki tienoon eläimet tiesivät, mitä pienen tallin kätkössä pian tulisi tapahtumaan. Sitä saamme käydä odottelemaan. Joulun ihmettä. 

HArmaan läpi valoa kohti

 Harmaata äärtä halkaisevat itsensä riisuneet oksat. Kurottelevat koskettamaan vaienneena yllämme lepäävää taivaankaarta. Toivovat jo ylleen valkeaa viittaa, pikkuisista lumihahtuvista taiten kudottua. Taipuvat tuulen  tuudittamassa keinussa. Vaan eivät taitu, kestävät ja jaksavat, malttavat.  Seison paljaaksi itsensä antaneen puun juurella ja katseellani yhdyn tyyneyden tuovan valkeuden odotteluun. Kaksi kaipaavaa meitä siinä paikallaan. Itse marrasmietteiden täyttämänä. Ja puu, jota jo paleltaa jatkuva tummuus. Jokin karu ja hiljainen  värähtää jättäen jälkeensä haaveuntuvan. Suljen sen kämmeneni lämpöön ja astun marrastuulen syleilystä kodin hiljaiseen syliin. Rakensin sadun siivet selkääni. Niin jaksaa harmaassa helpommin.

Viikonlopussani sain nauttia ja levähtää laulun laineilla. Acapellana laulut soljuivat sisimpääni ja valelivat  minuun uutta vahvuutta, lujaa uskoa. Syvä hyvyys helli ja hoiti. Taivasharmaa haihtui hetkeksi ja sanoissa siintävä valo tuntui työntävän pois pimeän häivän. Katseen olemuksesta kuuntelin viisaita sanoja. Ylenkatsonko vai hellinkö hyväilevin silmin, kaipaanko kaiho katseessani vai syöksevätkö silmät salamaa? Hyväksynkö varauksetta vai tarkkaanko , torjunko? Säälinkö? Annanko valon loistaa esteettä vai poiminko kohteekseni valikoiden? Kunpa aina osaisin antaa sen kirkkaimman valon hehkua poskiltani. Jospa jossain joskus olisikin joku, jota silmillään pehmeästi koskettaa sydämeen saakka. Miksei sammuteta kaikkia valoja, kysyy pienin, kun lähden kyytimään ystävän syntymäpäiville. Jotta olisi mukavampi palata kotiin, kuiskaan. KAsvoillani haluaisin palavan ikivalosi tuikahduksen silloinkin, kun tyhjyys ja harmaa täyttävät olemusta. Väsymyksenkin keskeltä toivoisin jonkun voivan noukkia kajastuksen, jossa siintäisi hiven lohtuvaloa. Sinulta saamaani.

Ripustin paperitähden ikkunaan. Poikanen hengähti syvään astuessaan kotirappuja: äiti on laittanut jo joulun kotiin. En ihan vielä, mutta valontuojan tahdoin jo paikalleen. Muistuttamaan siitä, mitä kohti kuljemme. Annan katseeni kulkea sakarasta sakaraan. Kiireettä. Jostain kumpuaa ajatus työn paljoudesta, mutta tekijöiden vähyydestä. Haluan keretä kaiken keskellä olemaan käytössäsi Isä! Valoasi jakamassa vaikka vain katseen verran kerrallaan!

Hetkien hemmottelemana

Tänään väistyi hetkeksi väsymys, joka on jakanut läsnäolollaan päivieni kulkuun liikaa kuormaa. Työpäivääni siirryin läpi kuuran koskettaman aamutienoon. Hymysin radioäänelle, joka jakoi samaa Sanaa, jolla aamuni olin laittanut käyntiin. "Älä pelkää, älä arkana pälyile, minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni. " Sovittuna oli aamujuttuhetki  oppijan äidin kanssa. Ystävällinen hymynsä avasi päiväni täyttymään mahdollisuuksista vaikka mihin. Sanoilla voi hyväillä ja kun ne sydämestä lausuttuina silittävät poskea, jää niiden lämpö läikähtelemään hyvää pitkäksi aikaa. Oppijoiden into repesi riemuksi saakka, kun aamu-usvan väistyessä luokkahuoneen ikkunan takana tilhet keimailivat toisilleen pihlajan oksistoissa. Annoin luvan seurailla siivekkäiden puuhia. Hetki oli helmi itsellekin. Kiirekin mahdutti itseään askeliin, mutta jokin kepeä keinahteli kaiken yllä. Pääsin hemmottelemaan oloani kauneushoitolaan. Hämärän huoneen täytti jopa pyhältä tuntuva levollisuus. Kasvojeni ohella koko kehoni sai jotakin, minkä voimaa yhä pohdin. Taustalla soivien rauhallisten sointujen sisälle kätketyt sanat tuntuivat tutuilta ja turvallisilta. Ne imeytyivät sisimpääni samalla kun pehmeät voiteet jakoivat turvallisten käsien kosketuksessa hipiälleni hyvää. 

Viikossani sain levähtää ystävien seurassa tummuvan illan jakaessa taustaa laulettujen ja puhuttujen ajatusten ympärille. Itse emme aina yletä ymmärtämään, mitä elämäämme on annettu. On yksi, joka tietää. Haluaa jakaa yllemme kirkkaita tähtiä tuikkimaan turvaa ja valaisemaan polkuja kenkiemme alla. Suuri sylinsä riittää, ksivartensa yltävät. PAinan pääni huokaamaan : tässä olen, laita minut paikalle, jossa voin jollekin joskus kuiskaten kertoa, mitä Sinä olet! Tässä käteni, joskus väsymyksestä maahan painuneet. Ojennan ne käyttöösi. Jos jossain olisi joku, jonka harteille laskea lempeä kosketus. Tahdissaan hiljenneet jalkanikin annan täyttämään tarkoitustaan. Jos jossain kulkisin ohi jonkun, jolle hymyillä valoasi kasvoiltani. Joskus.

Sydän soittaa pehmyttä säveltä. Saattelee väsymyksen viimeisiäkin säikeitä loitommas. Koti on kanssani. Tyttönen vielä jalkapalloilemassa, tuo kitarastaan rakkautta soittava suloinen lettipää, jonka sisin sykkii kultanuotein. Poikanen yötä ystävän luona. Pieni suuri miehenalku, jossa saan yhä nähdä lapsenmielen. Ensimmäinen lemmenviestinsä piippasi puhelimeen sanat: olet söpö:) Ja niinhän tuo poika on. Paras omalla paikallaan, omanlaisenaan. Neitonen yökyläilee myös. Silmänsä tuikkivat uutta intoa elämässään, joka joskus kopautteli kovin ottein. Huoli kuultiin taivaan kannen takana ja tuli aika, jossa jokainen pala siirtyi oikealle paikalleen. Ja sitten esikko. Oppii siellä kaukana jakamaan käskyjä niille, joiden taival armeijan harmaassa on alkumatkassaan. Mieheksi kasvanut omani, jota kaipaan usein niin, että ihon alta nipistää:) Rakkaan saan viikonlopussani pitää vierelläni myös, mutten ihan vielä. Ensin jakaa neuvojaan niille, jotka koittavat kovasti voittaa vastustajansa. 

Hemmotellaan isiä. 

Eletään hetkessä.

Siunattua viikonloppua juuri Sinulle, joka siinä olet nyt.

Usvan läpi lähelle rakkaita

Usvan kuorruttaman maiseman läpi kuljin. Pehmeiden muistojen tuntu värähti hautausmaan hiljaisuudessa. Meitä oli siinä viisi sukupolvea. Hämärtyvässä usvaillassa taivas laskeutui tuokioksi hyvin lähelle. Hetkessä oli pyhää, sydämen ytimiä sipaisi lapsuus jostain hyvin kaukaa. Muistin ryppyiset kädet, jotka tiukasti ja tarkoin, mutta rakkaudella letittivät hiuksiani. Isoisoäidin kynttilää laskiessani muistutin itseäni karjalaismummun vahvuudesta, lujuudeksi muuttuneesta hauraudesta. Isovanhempien haudan ääreen kyykistyin ja annoin itselleni luvan viipyä pitkään. Kyynelhelmien puro lämmitti poskien kaarta. Ja rakkaan käsi, joka hiljaa sipaisi kyyneleen ja kosketti olemustani. Pikkuisimmalle sanoin, tässä ovat Taivaan kotiin muuttaneet mumma ja ukka. Enempään en kykene nytkään. Nuo minun lapsuuteeni rakkauttaan jakaneet isovanhemmat elävät ainutkertaisina muistoina minussa. Lempeiden silmien valo, turvallinen syli ja aika, jota aina riitti. Siinä itkimme    minä ja äiti , jonka kuulin kuiskaavan: olkaa rauhassa äiti ja isä. 

Sankka sumu saatteli meitä takaisin synnyinkaupunkini rauhasta kotia kohti. Kävimme vielä rakkaan isän ja siskon haudalla. Tummaksi painunut ilta piirsi taustan sadoille tuikkiville muistokynttilöille. Tartuin pikkuisinta kädestä ja lausuin, tätä on Pyhäinpäivä. Niin, kuiskasi pieni tyttö, joka urheasti halusi olla laittamatta kammotusvaatteita ylleen luokkansa juhlintahumuun. Rohkea ja sydämeltään suuri on tuo pieni, jonka sormissa kitara soittaa säveliään, jonka laulut raikuvat kaunista sanomaa ja jolla pallokin liikkuu niin, että tänään saa kaulalleen taas yhden mitalin:)

Kunpa tarpeeksi usein muistaisi kertoa rakastavansa, välittävänsä. Rakkaan ystävän kanssa olimme viikolla kuulemassa sykähdyttäviä sanoja , joita Tommy Hellsten jakoi. Kaikessa vähäeleisyydessään sanansa kasvoivat kuin uudeksi ihoksi omani alle sykkimään jotakin huikaisevaa, viisaudellaan koskettavaa. Tunteiden aallokko löi sydämen satamaan hurjin tyrskein. Liikutuksen ja jonkin valtavan voiman viitta kietoutui  tiukasti harteille. Huomasin noukkivani menneisyydestä, jo eletystä, ehditystä ja kuljetusta uusin silmin palasia kokonaisuuteen, jota saan kutsua omaksi itsekseni, minuksi. Täksi naiseksi, äidiksi, vaimoksi, opettajaksi, ystäväksi, joka riittää juuri sellaisenaan. Juuri tarpeeksi vahvaksi asti särkyneenä. Tänään tahdon sulkea syleilyyn ja lämpimiin sanoihin yhden erityisen läheltäni. Äidin, joka eilen hautuumaan viileydessä, siinä ihan vieressäni huokui oikeaa rakkautta. Lämmin syke, joka tuokioksi oli unohtunut, piiloutunut, verhoutunut ja jättänyt kipeän ikävän, on löytynyt takaisin. 

Sumu on pidellyt sunnuntaitakin pehmeydessään. Näen siinä suruharson, ilon viitan ja uuden  untuvaisen. Kaikelle on tilansa. Tänään täytyn kiitollisuudesta. Pienten hippujen joukko kihelmöi ja kutittaa suloisesti sisintäni. Hengittelen hyvää ja annan pyhän painaa päänsä rintaani vasten. Rakkauden usvaa. Ohikiitävistä hetkistä saa uskomattoman paljon kun ei anna niiden lipua ohi huomaamatta♥