Usvan läpi lähelle rakkaita

Usvan kuorruttaman maiseman läpi kuljin. Pehmeiden muistojen tuntu värähti hautausmaan hiljaisuudessa. Meitä oli siinä viisi sukupolvea. Hämärtyvässä usvaillassa taivas laskeutui tuokioksi hyvin lähelle. Hetkessä oli pyhää, sydämen ytimiä sipaisi lapsuus jostain hyvin kaukaa. Muistin ryppyiset kädet, jotka tiukasti ja tarkoin, mutta rakkaudella letittivät hiuksiani. Isoisoäidin kynttilää laskiessani muistutin itseäni karjalaismummun vahvuudesta, lujuudeksi muuttuneesta hauraudesta. Isovanhempien haudan ääreen kyykistyin ja annoin itselleni luvan viipyä pitkään. Kyynelhelmien puro lämmitti poskien kaarta. Ja rakkaan käsi, joka hiljaa sipaisi kyyneleen ja kosketti olemustani. Pikkuisimmalle sanoin, tässä ovat Taivaan kotiin muuttaneet mumma ja ukka. Enempään en kykene nytkään. Nuo minun lapsuuteeni rakkauttaan jakaneet isovanhemmat elävät ainutkertaisina muistoina minussa. Lempeiden silmien valo, turvallinen syli ja aika, jota aina riitti. Siinä itkimme    minä ja äiti , jonka kuulin kuiskaavan: olkaa rauhassa äiti ja isä. 

Sankka sumu saatteli meitä takaisin synnyinkaupunkini rauhasta kotia kohti. Kävimme vielä rakkaan isän ja siskon haudalla. Tummaksi painunut ilta piirsi taustan sadoille tuikkiville muistokynttilöille. Tartuin pikkuisinta kädestä ja lausuin, tätä on Pyhäinpäivä. Niin, kuiskasi pieni tyttö, joka urheasti halusi olla laittamatta kammotusvaatteita ylleen luokkansa juhlintahumuun. Rohkea ja sydämeltään suuri on tuo pieni, jonka sormissa kitara soittaa säveliään, jonka laulut raikuvat kaunista sanomaa ja jolla pallokin liikkuu niin, että tänään saa kaulalleen taas yhden mitalin:)

Kunpa tarpeeksi usein muistaisi kertoa rakastavansa, välittävänsä. Rakkaan ystävän kanssa olimme viikolla kuulemassa sykähdyttäviä sanoja , joita Tommy Hellsten jakoi. Kaikessa vähäeleisyydessään sanansa kasvoivat kuin uudeksi ihoksi omani alle sykkimään jotakin huikaisevaa, viisaudellaan koskettavaa. Tunteiden aallokko löi sydämen satamaan hurjin tyrskein. Liikutuksen ja jonkin valtavan voiman viitta kietoutui  tiukasti harteille. Huomasin noukkivani menneisyydestä, jo eletystä, ehditystä ja kuljetusta uusin silmin palasia kokonaisuuteen, jota saan kutsua omaksi itsekseni, minuksi. Täksi naiseksi, äidiksi, vaimoksi, opettajaksi, ystäväksi, joka riittää juuri sellaisenaan. Juuri tarpeeksi vahvaksi asti särkyneenä. Tänään tahdon sulkea syleilyyn ja lämpimiin sanoihin yhden erityisen läheltäni. Äidin, joka eilen hautuumaan viileydessä, siinä ihan vieressäni huokui oikeaa rakkautta. Lämmin syke, joka tuokioksi oli unohtunut, piiloutunut, verhoutunut ja jättänyt kipeän ikävän, on löytynyt takaisin. 

Sumu on pidellyt sunnuntaitakin pehmeydessään. Näen siinä suruharson, ilon viitan ja uuden  untuvaisen. Kaikelle on tilansa. Tänään täytyn kiitollisuudesta. Pienten hippujen joukko kihelmöi ja kutittaa suloisesti sisintäni. Hengittelen hyvää ja annan pyhän painaa päänsä rintaani vasten. Rakkauden usvaa. Ohikiitävistä hetkistä saa uskomattoman paljon kun ei anna niiden lipua ohi huomaamatta♥