HArmaan läpi valoa kohti

 Harmaata äärtä halkaisevat itsensä riisuneet oksat. Kurottelevat koskettamaan vaienneena yllämme lepäävää taivaankaarta. Toivovat jo ylleen valkeaa viittaa, pikkuisista lumihahtuvista taiten kudottua. Taipuvat tuulen  tuudittamassa keinussa. Vaan eivät taitu, kestävät ja jaksavat, malttavat.  Seison paljaaksi itsensä antaneen puun juurella ja katseellani yhdyn tyyneyden tuovan valkeuden odotteluun. Kaksi kaipaavaa meitä siinä paikallaan. Itse marrasmietteiden täyttämänä. Ja puu, jota jo paleltaa jatkuva tummuus. Jokin karu ja hiljainen  värähtää jättäen jälkeensä haaveuntuvan. Suljen sen kämmeneni lämpöön ja astun marrastuulen syleilystä kodin hiljaiseen syliin. Rakensin sadun siivet selkääni. Niin jaksaa harmaassa helpommin.

Viikonlopussani sain nauttia ja levähtää laulun laineilla. Acapellana laulut soljuivat sisimpääni ja valelivat  minuun uutta vahvuutta, lujaa uskoa. Syvä hyvyys helli ja hoiti. Taivasharmaa haihtui hetkeksi ja sanoissa siintävä valo tuntui työntävän pois pimeän häivän. Katseen olemuksesta kuuntelin viisaita sanoja. Ylenkatsonko vai hellinkö hyväilevin silmin, kaipaanko kaiho katseessani vai syöksevätkö silmät salamaa? Hyväksynkö varauksetta vai tarkkaanko , torjunko? Säälinkö? Annanko valon loistaa esteettä vai poiminko kohteekseni valikoiden? Kunpa aina osaisin antaa sen kirkkaimman valon hehkua poskiltani. Jospa jossain joskus olisikin joku, jota silmillään pehmeästi koskettaa sydämeen saakka. Miksei sammuteta kaikkia valoja, kysyy pienin, kun lähden kyytimään ystävän syntymäpäiville. Jotta olisi mukavampi palata kotiin, kuiskaan. KAsvoillani haluaisin palavan ikivalosi tuikahduksen silloinkin, kun tyhjyys ja harmaa täyttävät olemusta. Väsymyksenkin keskeltä toivoisin jonkun voivan noukkia kajastuksen, jossa siintäisi hiven lohtuvaloa. Sinulta saamaani.

Ripustin paperitähden ikkunaan. Poikanen hengähti syvään astuessaan kotirappuja: äiti on laittanut jo joulun kotiin. En ihan vielä, mutta valontuojan tahdoin jo paikalleen. Muistuttamaan siitä, mitä kohti kuljemme. Annan katseeni kulkea sakarasta sakaraan. Kiireettä. Jostain kumpuaa ajatus työn paljoudesta, mutta tekijöiden vähyydestä. Haluan keretä kaiken keskellä olemaan käytössäsi Isä! Valoasi jakamassa vaikka vain katseen verran kerrallaan!