tiistai 23. huhtikuuta 2013

-♥-


Tänään tutustuin yhä tiiviimmin ajatukseen ,mitä on olla hyvin pieni. Ihan huomaamaton ,melkein kuin turha oksanalku, jolle ei lasketa mahdollisuutta uuteen kasvuun. Koko päivä livahti näissä ajatuksensäikeissä, joista ympärilleni tiivistyi vyyhti, jonka pään taisin kadottaa. Omaa päätä särki ja keho sanoutui irti kaikesta jaksamisestaan. Olen kuin metsuri ilman sahaa, äänetön puhetyöläinen. Kaiken keskeltä esiin työntyy ajatuksen sinnikäs taimi, uudenlainen, heiveröinen alku jollekin uudelle, jonka oli tarkoituskin nousta esiin silmieni edessä. Hyvin pieni ja hento. Kaukana kaikkivoipaisuudesta, pakosta ja suorittamisesta. Siinä se hiljaa helähtäen avautui katseeni tavoitettavaksi, sydämeni ymmärrettäväksi. Kuin hellin kuiskaus, joka juuri ylettää korvalehden reunamalle, kunnes sammuu. Ehti kertoa, mitä halusi.
Mieleeni muistuu tuttu kertomus jalanjäljistä. Miten rinnallakulkemisen lupaus saa ymmälle, kun jälkiä vaikean maaperässä näkyykin vain yhden astujan verran. Minä kannoin sinut vaikean yli, sanot. Rakastat minua huomaamattani. Et tuuppaa nurin, et lähde toisaalle, et arvostele, väheksy. Otat syliin ja avaat silmät näkemään juuri sen pienen kevätperhosen lennon, joka jakaa ilon riittämään ja täyttämään kokonaisen joukon tuokioiden kulkua! Vahvistat ja eheytät ottamalla kämmenellesi hetkeksi seisahtamaan. Nostat ja täytät lempeimmällä hymylläsi, josta huokuu suunnaton hyvyys ja huolenpito. Sinä tiedät, minä en. Osoitit suunnan ja kun suostuin katsomaan, näin.
Tänään riitin tämän verran. Se on tarpeeksi. Tyttösen ollessa vasta hyvin pieni, sanoi kuumana kesäpäivänä posket hehkuen, nyt taisi mua Jumala koskettaa valollaan. Tänään minä sanon lapsen lailla, kurkku käheänä, keho kolotuksesta kiukutellen, taisi Isä koskettaa kaiken harmaan läpi rakkaudellaan. Opeta yhä, pyydän. Näkemään pimeässä hehkuva pikkuinen valojuova, löytämään kestävä oksa, huomaamaan tärkeän taimi täytymisen niityltä.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Sateen jälkeen paistaa♥

Kevätsade vieraili pesemässä pellot, sulattamassa kumisaapaslasten ojapadot. Se herätti harmaan ylle kaikki alkavan vihreyden uinuneet sävyt. Virkisti ilman, pyyhki pölyt. Kosketti minua viileydellään, halusi napata helmasta kiinni. Aurinkoviikonloppua ihmettelin ikkunan lävitse aivastukset ja vilunväreet seuranani. Kymmenen astetta, hihkui tyttönen, kun aamutuimaan siskonsa kanssa aloitteli ulkopuuhiaan eilen . Kokosivat trampoliinin ilokseen! Oma mittarini käväisi kainalossa ja kehoitti painamaan pään takaisin tyynylle, jossa unilämpö vielä tuntui poskea vasten. Pettymys kuoriutui piilostaan. Haaveet haravatahdeista haihtuivat oven raosta sunnuntaituuliin.Tämä päivä oli paremmin tiedossa sen antajalla kuin minulla. Olin ääneen pelännyt, että nyt ei ehdi sairastua ja pyydellyt terveenäpysymistä. Ja miten kävi? Viisaudessaan tiesi itseäni paremmin, että olisi oiva hetki seisahtamiselle. Halusi minun huomaavan, mikä on tärkeintä. Ravisteli lempein ottein ja kuiskasi: lepää lapseni, anna kiireen juosta yksikseen karkuun. Kaikki hyvä pysyy yhä lähelläsi.



Kuuntelen, miten raukeassa aamussani vierelleni kantautuu livertäjien ylistyslaulu. Luulen, että kiitollisuuttaan kajauttavat ja suojaa siipiinsä sirkuttavat. Niiden tahdeissa on keväinen kepeys. Tyhjä koti jakoi ajatuksilleni tilaa. Kupissa höyryää tee ja hunaja. Viitoitan aatoksiani astumaan pois oppijoiden luota. Hyvissä käsissä siellä ovat. Kurkun käheys saa pikkuiset pelonsäikeet olemukseeni. Yritän nähdä tässä hetkessä sen, mitä siihen kätkeytyy. Se ei ole pelkoa, huolta, ehtimättömyyttä. Siinä on enemmän. Sade annettiin ajallaan ja se hoiti tehtävänsä, puhdisti. Kevätmyrsky kehossani tyyntyy kyllä pyyhittyään pois turhaa ja saan laulaa omaa kiitostani taas minäkin.

Hymyilen hölmöläiskertomukselle, jota oppijoiden kanssa luimme. Ukko etsi hiekasta kuuman aurinkotaivaan alla avaintaan. Kokonaisen karavaanin verran avuksensa sai kaivajia. Kysäisi yksi apukäsien tarjoaja ukolta monen tunnin urakan kohdalla , että varmastiko sen tähän juuri hukkasit? En, tuumasi ukko. Sisälle tupaan sen kadotin, mutta siellä on niin pimeää. Tässä valoisassa on mukavampi etsiskellä. Päivän viimeisen oppitunnin päätteeksi huokaisin ääneen, että oho, taisin jättää avaimeni opehuoneeseen. Pieni tyhjä ajatuksille altis välähdys ja yksi oppija huikkaa muille: mennään pihalle etsimään niitä avaimia! Minä nauroin oivallukselleen ja ilo ylsi jokaisen suupieliin. Tänään mietin, on hölmöläisen puuhaa etsiä itseensä tyyneyden tunnetta arjen pyörittäessä rattaitaan rajua vauhtia eteenpäin. Nyt se pitää löytää tämän flunssan mainingeista, omasta sisimmästään. Siellä se on  silmuna odottamassa ollut kaiken aikaa.
En osaisi ajatella askeleitani omassa voimassani. Kuin lintu omalla oksallani tunnen tuulen ja ymmärrän, etten voi tietää sen tuloa taikka menoa, en ennustaa suuntia tai puuskia. On päiviä, jolloin saa hypähtää lempeän tuulen pyörteeseen ja antaa arkensa hyväillä. Mutta tulee aamuja, joiden taivaanrannassa siintävät myrskytummat pilvet valmiina nousuun. Silloin tekee mieli kiertyä tiukasti piiloon kaikelta pahalta. Joskus pitää vain pysähtyä näkemään ympärilleen, ettei ohita niitä pieniä ihmeitä, joiden äärellä kasvaa suuruus. Ei yksikään oksa heilahtele ellei anna tuulen hyväilylle lupaa. Taas kerran päätän nähdä itseäni pidemmälle. Kunhan ensin olen löytänyt voiman siihen sisältäni.
Piti asettua olemaan se takkuisin varpunen, jotta näkisi siipiensä suloisimmat sulat!

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Tänään tunsin kosketuksen♥

Eilinen sade on sulattanut yhä ympärillä viipynyttä talventuntua. Valkoisella peiteltyyn peltoon on  piirtynyt sateen suukottamia vihertyviä poskia. Kuin ikkunoita kevääseen! Vihreän kaipuu minussa on valtava. Huomaan viime päivissäni paljon eilispäivän säätä. Valkean hohteesta on jo voima ehtynyt, tasainen harmaa kuljettaa verkkaisin askelin eteenpäin, kuin läpi tunnelin, jonne valo ei vielä yllä, missä uusi ei ihan vielä jaksa kasvaa. Kiihkeän odotuksen alla kasvu soittaa alkusäveliään, herkin , mutta vahvoin sävyin. Sateen pehmeys tuntuu haikeuden esiin kutsumissa pienissä kyynelhelmissä. Kuin kastepisarat, ne ovat täynnä uuteen aamuun avautuvaa armon lahjaa. Niissä liikahtaa toivo ja luottamus. Kaikki asettuu ajallaan. Vanha väistyy ja uusi saa ottaa paikkansa. Silti mikään ei häviä. Tärkeä työntyy esiin pienten ihmeiden ketjussa, kuin uudet nuput valmiina avautumaan kevätvalon kosketuksessa. Tarkan suunnitelman muuntuessa todeksi ympärillämme.
Ja tänään se saapui, kevääntuntu ja valon voimakas syleily, jossa lämpö ja lintujen liverrys olivat intensiivisesti läsnä. Aamuumme sain vahvaa rukiista sanaa ystäväni isän jakamana. Rakas istui vierelläni. Ja rakkaus kulki kuin silta välillämme, vankkana ja vakaana. En osaa kuvata tavallisin sanoin tunnetta, jonka koin. Ihon alle hiipi jokin syvä ja pyhä. Kaikkeen minussa kasvoi uusi vahvuus, luottamus siihen, että myrskyt tyyntyvät, vuoret kuljetaan yli ja vastatuulet tyyntyvät. Kaiken kasvun antaja puhuu ,jos vain jaksan vaieta ääntään kuulemaan. Hän vuodattaa pienen ihmisen sisimpään jotakin niin suurta, ettei sen jälkeen mikään tunnu ylipääsemättömältä. Omin voimin en jaksaisi, mutta kuullessani kutsun, kuljen askel vahvana kohti osalleni tarkoitettua kevätpolkua. Kesään, jossa kaikki kukkii.
Ahersimme Riihipirtin pihapiirissä yhdessä kaikki. Aurinko nauroi kanssamme. Rakas kaatoi puita, lapset raivasivat metsän pohjaa esiin ja suuri rovio ritisi omaa säveltään. Savuvanan nousu kohti kevättaivaan sineä kohotti hyväntuulen hymyä talveen väsyneille kasvoilleni. Puuvajan seinämässä ruosteen pukema naula. Avaan kämmeneni. Kiitän ehyiden uurteiden jakamasta voimasta. Olen vaiti iltaan painuneen sunnuntain tyyneydessä. Kauan sitten se täyttyi, suunnitelma, jonka suojassa saan astua arkeeni, uuteen aamuun ja kuiskata: tänäänkin se kantaa!

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Ihan täysi kymppi♥

Sinä olet aarre. Ainutkertainen ihme. Uniikki ja paras juuri sellaisena kuin olet. Et sattumalta, vaan rakastettavaksi tarkoitettuna, taiten suunniteltuna, punottuna kultaista sydäntäsi myöten. Olet arvokas. Kelpaat omana itsenäsi, riität. Edessäni säteili parikymmentä täyskymppiä vanhempineen. Kultaisen rasian sisältä löytyi pieniä punaisia sydämiä. Rakkaudesta, huokaisi poika, ja siitähän ne kertovat, sydämet! Tunsin ihmeellistä tyyntä innokkuutta puhellessani tälle tänä vuonna ensimmäisen täyden vuosikymmenensä täyttävien tainten tarhalle! Kastelukannuni virkistävä rakkaudensade taisi herättää muutaman uinuvan nupun. Niin toivon. Ehkäpä onnistuin nyppimään jokusen kuivuneen lehdykän ja avaamaan sijan kasvunpyrähdykselle hauraassa varressa. Niin uskon. Kukaties tuttu ravinne tärkeän kirjan lehdiltä löysi paikkansa hennon taimen juurten mutkasta. Niin luotan. Aivan kuin olisin voinut kuulla hiljaisen kasvun.
Sateenantajan silmissä olet täyskymppi jokaisena elämäsi päivänä. Meitä rakastetaan ehtymättömällä ruusunpunaisella rakkaudella, jonka ansaitsemiseksi ei tarvitse yltää, osata tai ehtiä. Kun väsynyt pää painuu tummuvan iltataivaan alla uneen, valvoo valona yössä yksi. Aamuruskon nousussa taivaanrantaan hehkuu sama rakkaus. Se hohti huhtilumen hiljaisessa valkeassakin tänään. Tuon rakkauden multavassa maaperässä kasvaessa saa ojentautua kukoistukseen koko vartensa mittaan asti. Tietoisena turvasta, suojasta suurimpienkin myrskyjen alla. Kymmenen kynttilää puhallettiin sammuksiin, vaan tämä rakkaus , se ei sammu milloinkaan!♥