Sateen jälkeen paistaa♥

Kevätsade vieraili pesemässä pellot, sulattamassa kumisaapaslasten ojapadot. Se herätti harmaan ylle kaikki alkavan vihreyden uinuneet sävyt. Virkisti ilman, pyyhki pölyt. Kosketti minua viileydellään, halusi napata helmasta kiinni. Aurinkoviikonloppua ihmettelin ikkunan lävitse aivastukset ja vilunväreet seuranani. Kymmenen astetta, hihkui tyttönen, kun aamutuimaan siskonsa kanssa aloitteli ulkopuuhiaan eilen . Kokosivat trampoliinin ilokseen! Oma mittarini käväisi kainalossa ja kehoitti painamaan pään takaisin tyynylle, jossa unilämpö vielä tuntui poskea vasten. Pettymys kuoriutui piilostaan. Haaveet haravatahdeista haihtuivat oven raosta sunnuntaituuliin.Tämä päivä oli paremmin tiedossa sen antajalla kuin minulla. Olin ääneen pelännyt, että nyt ei ehdi sairastua ja pyydellyt terveenäpysymistä. Ja miten kävi? Viisaudessaan tiesi itseäni paremmin, että olisi oiva hetki seisahtamiselle. Halusi minun huomaavan, mikä on tärkeintä. Ravisteli lempein ottein ja kuiskasi: lepää lapseni, anna kiireen juosta yksikseen karkuun. Kaikki hyvä pysyy yhä lähelläsi.

Kuuntelen, miten raukeassa aamussani vierelleni kantautuu livertäjien ylistyslaulu. Luulen, että kiitollisuuttaan kajauttavat ja suojaa siipiinsä sirkuttavat. Niiden tahdeissa on keväinen kepeys. Tyhjä koti jakoi ajatuksilleni tilaa. Kupissa höyryää tee ja hunaja. Viitoitan aatoksiani astumaan pois oppijoiden luota. Hyvissä käsissä siellä ovat. Kurkun käheys saa pikkuiset pelonsäikeet olemukseeni. Yritän nähdä tässä hetkessä sen, mitä siihen kätkeytyy. Se ei ole pelkoa, huolta, ehtimättömyyttä. Siinä on enemmän. Sade annettiin ajallaan ja se hoiti tehtävänsä, puhdisti. Kevätmyrsky kehossani tyyntyy kyllä pyyhittyään pois turhaa ja saan laulaa omaa kiitostani taas minäkin.

Hymyilen hölmöläiskertomukselle, jota oppijoiden kanssa luimme. Ukko etsi hiekasta kuuman aurinkotaivaan alla avaintaan. Kokonaisen karavaanin verran avuksensa sai kaivajia. Kysäisi yksi apukäsien tarjoaja ukolta monen tunnin urakan kohdalla , että varmastiko sen tähän juuri hukkasit? En, tuumasi ukko. Sisälle tupaan sen kadotin, mutta siellä on niin pimeää. Tässä valoisassa on mukavampi etsiskellä. Päivän viimeisen oppitunnin päätteeksi huokaisin ääneen, että oho, taisin jättää avaimeni opehuoneeseen. Pieni tyhjä ajatuksille altis välähdys ja yksi oppija huikkaa muille: mennään pihalle etsimään niitä avaimia! Minä nauroin oivallukselleen ja ilo ylsi jokaisen suupieliin. Tänään mietin, on hölmöläisen puuhaa etsiä itseensä tyyneyden tunnetta arjen pyörittäessä rattaitaan rajua vauhtia eteenpäin. Nyt se pitää löytää tämän flunssan mainingeista, omasta sisimmästään. Siellä se on  silmuna odottamassa ollut kaiken aikaa.

En osaisi ajatella askeleitani omassa voimassani. Kuin lintu omalla oksallani tunnen tuulen ja ymmärrän, etten voi tietää sen tuloa taikka menoa, en ennustaa suuntia tai puuskia. On päiviä, jolloin saa hypähtää lempeän tuulen pyörteeseen ja antaa arkensa hyväillä. Mutta tulee aamuja, joiden taivaanrannassa siintävät myrskytummat pilvet valmiina nousuun. Silloin tekee mieli kiertyä tiukasti piiloon kaikelta pahalta. Joskus pitää vain pysähtyä näkemään ympärilleen, ettei ohita niitä pieniä ihmeitä, joiden äärellä kasvaa suuruus. Ei yksikään oksa heilahtele ellei anna tuulen hyväilylle lupaa. Taas kerran päätän nähdä itseäni pidemmälle. Kunhan ensin olen löytänyt voiman siihen sisältäni.
Piti asettua olemaan se takkuisin varpunen, jotta näkisi siipiensä suloisimmat sulat!