Tänään tunsin kosketuksen♥

Eilinen sade on sulattanut yhä ympärillä viipynyttä talventuntua. Valkoisella peiteltyyn peltoon on  piirtynyt sateen suukottamia vihertyviä poskia. Kuin ikkunoita kevääseen! Vihreän kaipuu minussa on valtava. Huomaan viime päivissäni paljon eilispäivän säätä. Valkean hohteesta on jo voima ehtynyt, tasainen harmaa kuljettaa verkkaisin askelin eteenpäin, kuin läpi tunnelin, jonne valo ei vielä yllä, missä uusi ei ihan vielä jaksa kasvaa. Kiihkeän odotuksen alla kasvu soittaa alkusäveliään, herkin , mutta vahvoin sävyin. Sateen pehmeys tuntuu haikeuden esiin kutsumissa pienissä kyynelhelmissä. Kuin kastepisarat, ne ovat täynnä uuteen aamuun avautuvaa armon lahjaa. Niissä liikahtaa toivo ja luottamus. Kaikki asettuu ajallaan. Vanha väistyy ja uusi saa ottaa paikkansa. Silti mikään ei häviä. Tärkeä työntyy esiin pienten ihmeiden ketjussa, kuin uudet nuput valmiina avautumaan kevätvalon kosketuksessa. Tarkan suunnitelman muuntuessa todeksi ympärillämme.

Ja tänään se saapui, kevääntuntu ja valon voimakas syleily, jossa lämpö ja lintujen liverrys olivat intensiivisesti läsnä. Aamuumme sain vahvaa rukiista sanaa ystäväni isän jakamana. Rakas istui vierelläni. Ja rakkaus kulki kuin silta välillämme, vankkana ja vakaana. En osaa kuvata tavallisin sanoin tunnetta, jonka koin. Ihon alle hiipi jokin syvä ja pyhä. Kaikkeen minussa kasvoi uusi vahvuus, luottamus siihen, että myrskyt tyyntyvät, vuoret kuljetaan yli ja vastatuulet tyyntyvät. Kaiken kasvun antaja puhuu ,jos vain jaksan vaieta ääntään kuulemaan. Hän vuodattaa pienen ihmisen sisimpään jotakin niin suurta, ettei sen jälkeen mikään tunnu ylipääsemättömältä. Omin voimin en jaksaisi, mutta kuullessani kutsun, kuljen askel vahvana kohti osalleni tarkoitettua kevätpolkua. Kesään, jossa kaikki kukkii.

Ahersimme Riihipirtin pihapiirissä yhdessä kaikki. Aurinko nauroi kanssamme. Rakas kaatoi puita, lapset raivasivat metsän pohjaa esiin ja suuri rovio ritisi omaa säveltään. Savuvanan nousu kohti kevättaivaan sineä kohotti hyväntuulen hymyä talveen väsyneille kasvoilleni. Puuvajan seinämässä ruosteen pukema naula. Avaan kämmeneni. Kiitän ehyiden uurteiden jakamasta voimasta. Olen vaiti iltaan painuneen sunnuntain tyyneydessä. Kauan sitten se täyttyi, suunnitelma, jonka suojassa saan astua arkeeni, uuteen aamuun ja kuiskata: tänäänkin se kantaa!