-♥-

Tänään tutustuin yhä tiiviimmin ajatukseen ,mitä on olla hyvin pieni. Ihan huomaamaton ,melkein kuin turha oksanalku, jolle ei lasketa mahdollisuutta uuteen kasvuun. Koko päivä livahti näissä ajatuksensäikeissä, joista ympärilleni tiivistyi vyyhti, jonka pään taisin kadottaa. Omaa päätä särki ja keho sanoutui irti kaikesta jaksamisestaan. Olen kuin metsuri ilman sahaa, äänetön puhetyöläinen. Kaiken keskeltä esiin työntyy ajatuksen sinnikäs taimi, uudenlainen, heiveröinen alku jollekin uudelle, jonka oli tarkoituskin nousta esiin silmieni edessä. Hyvin pieni ja hento. Kaukana kaikkivoipaisuudesta, pakosta ja suorittamisesta. Siinä se hiljaa helähtäen avautui katseeni tavoitettavaksi, sydämeni ymmärrettäväksi. Kuin hellin kuiskaus, joka juuri ylettää korvalehden reunamalle, kunnes sammuu. Ehti kertoa, mitä halusi.

Mieleeni muistuu tuttu kertomus jalanjäljistä. Miten rinnallakulkemisen lupaus saa ymmälle, kun jälkiä vaikean maaperässä näkyykin vain yhden astujan verran. Minä kannoin sinut vaikean yli, sanot. Rakastat minua huomaamattani. Et tuuppaa nurin, et lähde toisaalle, et arvostele, väheksy. Otat syliin ja avaat silmät näkemään juuri sen pienen kevätperhosen lennon, joka jakaa ilon riittämään ja täyttämään kokonaisen joukon tuokioiden kulkua! Vahvistat ja eheytät ottamalla kämmenellesi hetkeksi seisahtamaan. Nostat ja täytät lempeimmällä hymylläsi, josta huokuu suunnaton hyvyys ja huolenpito. Sinä tiedät, minä en. Osoitit suunnan ja kun suostuin katsomaan, näin.

Tänään riitin tämän verran. Se on tarpeeksi. Tyttösen ollessa vasta hyvin pieni, sanoi kuumana kesäpäivänä posket hehkuen, nyt taisi mua Jumala koskettaa valollaan. Tänään minä sanon lapsen lailla, kurkku käheänä, keho kolotuksesta kiukutellen, taisi Isä koskettaa kaiken harmaan läpi rakkaudellaan. Opeta yhä, pyydän. Näkemään pimeässä hehkuva pikkuinen valojuova, löytämään kestävä oksa, huomaamaan tärkeän taimi täytymisen niityltä.