perjantai 27. kesäkuuta 2014

Aamuvalossa onnen pesä

 Kasteen vaalentamaan nurmeen on aamuaurinko piirtänyt itselleen polun. Valo saapui. Pienet valkoiset apilalammet kuin helmiäishohdetta vihreän pinnassa. Avaavat uniset silmänsä nuo pienet ja vaatimattomuudessaan suloiset kukkijat, heräävät uuteen päivään. Varhaisaamun tyyneys saa huokaamaan hiljaa, ettei mikään särkyisi, ei menisi ohi eikä jäisi huomaamatta. Kodin huoneissa viipyy hiljaisuuden ääni nukkuvien lasten hengittäessä vielä tuokion unen maassa. Ikkunan takana pihakoivujen ryhmä katselee kohti ja hymyilee. Oksillaan vihreys on pysähtynyt nauttimaan poutataivaan alle mahtuvasta kirkkaudesta. Tuuli on sammuttanut vauhtinsa, sade sulkenut hanansa. Koira katselee aamua kanssani. Kuulee lupaavat heräämisen äänet ja tietää neitosen kohta saapuvan kanssaan nuuhkimaan hetkeksi aamuun mahtuvaa raikkautta. Tästä on hyvä aloittaa uusi päivä, johon mahtuu juuri se, mikä tarpeen on. Eilisen ilo pulpahtaa sisimmässä, huojentuneena sain riemuita esikon opiskelemaan pääsystä. Kiitos äitirakas, sanoi, kun kerroin kantaneeni lukuisin rukouksin. Juuri nyt tuntuu, että elämä hemmottelee.
Minua naurattaa. Nyt se tapahtui, koti heräsi. Keittiön puurokulhoissa kilahtavat lusikat. Poikasen nilkka saa hetkeksi huomion, sai kolhun eilisen peleissä. Tämä viikko kulkee osaltaan palloiluturnauksen tiimellyksessä. Tyttönen antaa koiralle ruuan, rapsuttaa ja rakastaa. Kohta vilahtaa heittämään kärrynpyöriä nurmen pehmeyteen. Tänään pakataan. Kesäleiri kutsuu ensin tyttöstä, heti perään joukkoon liittyy myös neitonen, joka saa tarjota auttavat kätensä. Kesän tuntu ja vapauden huuma, hemmottelulle ei tunnu tulevan loppua! Poskella tuntuu rakkaan aamusuudelma. 
 Lasken valon ajatuksiini ja annan sen muovata sinne pesän.






keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Tämän aamun kokoinen onni

Kerään aamuun mahtuneet ajatukseni. Uni haihtui jo varhain. Aamuvalo laveerasi sateen pesemää maisemaa. Olen huolista hiljaa huuhtoutuneena kuin kesäsateen kastelemat koivujen oksistot. Raukea hyvänolon tunne tekee pesää kehoon ja mieleen. Havahdun huomaamaan, että vaikea väistyy, jättää jälkeensä enää utuisen muistovanan, pienen säikeen, josta tiedän, ettei mikään ollut vain unta. Eilinen ukkonen, joka jylläsi yllämme nostattaa ymmärryksen hymyä poskilleni. Pimeydestä piirtyy esiin valo, raskaan jäljiltä löytyy keveys, kivusta hioutuu uuden jaksamisen helmi. Sateen jälkeinen paiste on tänään uuden alun sateenkaari, lupaus.
En etsinyt mitään, silti löysin enemmän kuin mistä osasin haaveilla. Haikeus silitti olkapäätä, kun vilkutin taakseni, suljin oven ja huokaisin kiitokseni kuljetusta. Hengitän kesäilman puhtautta, jossa viileys viipyy yhä. Huolenpitosi on kesälämpönä päivissäni. Elokuun ehtiessä vierelle, levitän siipeni ja annan tuulen kuljettaa osalleni suunniteltuun, varalleni valmistamaasi. Tarvittava voima ja viisaus on pala rakkauttasi, jonka päästän päiviini.
Mummolapäiviin on lapsille mahtunut hemmottelua ja huoletonta hyvää. Itse muistan lapsuuden kesistä isovanhempien luona vietettyjen tuokioiden tärkeyden. Erityisyys piirtyy pieniin hetkiin. Joutilaisuus tekee juhlan, jossa huolettomuus heilahtaa helmoissa. Tavallisuus on parasta rakkautta. Tänään ajelen hakemaan tyttösen ja neitosen. Poikanen palasi jo. Vaikka kesäkuu etsii lämpöään, löysin omani tähän aamuun mahtuneesta onnesta. Poimulehden pieneen mutkaan tekee sadepisara lammen, sen lähteestä minua katsovat tänään kiitolliset kasvot.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Loman tuulissa tyyneys

Vaikka ulkosalla tänäänkin tervehtii koivujen oksia tuulettava viileys, on lomatuulosten otteissa viipynyt lempeys ja lämpö. Ovat keinutelleet lomailijoita aamujen rantamilla kuin äiti sylilastaan, hyräilleet rauhaisat säkeet, muistuttaneet pysähtymään, jotta ehtii nähdä. Vuoroin kuljetelleet kalenterin lehdille sovittuun, väliin  kutitelleet joutenolosta raukeina lepääviä kämmenkuoppia. Käsissäni on uutta. Löydän itsestäni kumman levollisuuden pesän. Eteeni osoitettiin uusi horisontti, johon tähyän. Harmaana sadepäivän yllä kaartuva taivas seurasi eilisen askeliani. Sain viettää tuokion minulle tärkeän lähellä. Rupattelumme sai siivet ja aika riensi huomaamatta. Silta sydämeltä toiseen oli taas avoin, mutkaton. Hiljaa kiitin. Polkumme kulkevat arjen tullen toisistamme etäämmäs, mutta tärkein säilyy. Ystävyys. Runokirjan lehdeltä nousevat ajatuksiini rivit, jotka muistuttavat lahjasta, jonka arvoa ei voi mitata rahassa. Raskaan taakan alla tarjottu olkapää. Unelmien, ilojen jakamiseen avatut silmät , korvat ja ammentava sydän. Ja vielä uskollisuus. Ystävyyden lahja.
 
 Vehreyteen pukeutuneen  metsän uumenissa, aitan suojassa ovat pikkuiset päästäneet suviunen lähelleen. "Äiti, toi meiän metsä on vähän kuin sademetsä, jos vaan ei havupuita olis ollenkaan. Sateen jäljiltä kaikki on tosi rehevää." Yösateen ropistessa rumputahtejaan aitan kattoon, ovat yhdessä kuunnelleet sen rytmiä peittojensa alla. Aamutuimaan juoksevat polkua uuteen alkavaan aamuun, huikkaavat huomenensa ja keittävät kahvin. Oli aamu, jossa hihkuivat ihmetystä. Sinitiainen suunnitteli vierailua koristeena oksalla riippuvaan pikkupönttöön. Ahnaasti nakutti reiän reunamaa kunnes pääsi pujahtamaan visiitille uteliaisuuttaan sammuttamaan. Antoi lasten seurata puuhiaan vain askeleen päässä. Tavallisuuden keskelle on päiviin piirtynyt pieniä ihmeitä. Yhdessä istutetut mansikantaimet. Keinussa vastakkain istuen syöty jäätelö. Siivekkäiden seurailu. Hyväntuulen hymyin nautittu kesäkeitto. Ja iltapäivissä hihkaistu huomio:isi tulee! Itse iloitsen myös. Elämässä on uusi raikas vihreys. Vaikean maaperään satoi siunaava sade, nostatti esiin kesän kauneimmat kukinnot. Tyttösen laulusta nappaan säkeen ja kiitän sen sanoin kaiken antajaa kesästä! Huolenpitonsa on ehtymätön.
Helmoissani hulmahtaa hiven haikeaakin. Kun katse käännetään uuteen, jää aina jotakin taa. Luottamukseni on luja. Kun saa olla mukana Jumalan suunnitelmassa, ei pelolle löydy liialti sijaa. Se, mitä tarvitaan, annetaan. Toisinaan on tarpeen myrskyn nostattaa ulappaan asti kurkottavat tyrskeet, jotta sen jälkeinen tyyneys saa huokaisemaan  koskettavan kauneutensa äärellä. Kompastuessa huomaa näkevänsä sen, minkä yli niin usein on kiirehtinyt varmoin askelin. Pysähdyn nyt tähän hetkeen. Hengitän kesäkodin hiljaisuutta. Rakas ja tyttönen touhuavat jo pihamaalla, poikanen pakkasi reppunsa ja loikkasi bussiin, joka kuljettaa palloilun pariin toiseen kaupunkiin. Neitonen mökkeilee. Esikko omillaan, rakkaasti ajatuksissani. Elän kesän, jonka laiturista näen monta pehmeää aamu-usvaa, monta mailleen painuvaa ilta-auringon kajoa. Hetket ja retket, jotka iloksemme jaetaan. Sydämelläni asuu kiitos uudesta.
Tyttösen vatsan pohjalla leikkivät perhoset. Pala unelmaa kasvoi todeksi. Ensi viikolla suuntaamme etäälle ja liikutumme oman laululintusen liverryksestä ensi kertaa hurjan suurelle yleisölle. Nostan peukut onnistumiselleen ja kuiskaan ties monennenko kerran, että kävi, miten kävi, on jo yltänyt meidän silmissämme voittajaksi saakka! Katselen omiani. Lujasti luottakaa kantaviin käsivarsiin. Tähytkää taivaanrannan taakse saakka, unelmilla on pienet, mutta vahvat siivet. Joskus lento on loppumattoman tuntuinen, mutta juuri silloin on lähimpänä se hetki, jossa asuu suurin onni. Iloitkaa vähästä, sen alle kätkeytyy aarteista arvokkain, kiitollisuuden siemen. Sen rinnalle pyydän kasvua siemenistä hennoimmalle, sinapinsiemenen kokoiselle. Ja kiitän. Tämän päivän tuuliin tarttuu paljon hyvää. Tarjoan kasvot sadekuuron suukoteltaviksi ja kietaisen ylle lämmintä. Puutarha kutsuu ja mullassa tuoksuu uuden kasvu.

maanantai 2. kesäkuuta 2014

♥Lahjoja lähellämme♥

Lauantain kesähalaukset jättivät lähelle kaipuun. Kesälaitumille lähettämisessä oli tällä kertaa mukana hiven haikeaa. Uudet tuulet kuljettavat eteenpäin. Avaavat oven, johon osasin tarttua vasta kun sen edestä itseni löysin. Täällä on iloittu onnistumisista, ahkeroinnin saavutuksista. Todistukset kertovat erinomaisuudesta, hyvyydestä ja stipendit kumpaisellekin pikkuisimmalle esimerkillisyydestä. Rasteista ja numeroista riippumatta ovat arvossaan mittaamattomia. Oppijoiden kevätkirjeeseenkin kirjasin rivin kertomaan, että jokaisessa lomapäivässään muistaisivat olevansa arvokkaita ja tärkeitä, ainutkertaisia. Uniikki ihme on joka kesä myös ympärillemme levittyvä huikea kauneus, joka saa huokaisemaan ja hymyilemään sanatonna. Omenapuista toinen luovutti jo kukkansa. Puuvanhuksen oksiston alla lepää pieniä valkohameisia enkeleitä, uinumassa tuokion. Itse suljen silmäni niiden vierellä ja lausun hiljaisen kiitokseni. Nostan itseni näkemään sinisen taivasaavan, huolenpidon lupauksen. Kesäkuu hyräilee kanssani. Astun lempein askelin lomaan. On tullut lupa olla vain. Nauttia , ottaa vastaan uusi päivä anteineen.
Taivas raotti eilisessä pilviverhoaan, antoi auringon säteille luvan kurkistaa puuhiamme. Pihapiirissä soi lintujen kesälaulu. Ilmassa vaelsi vastaleikatun nurmen tuoksu. Serkkuni käväisi. Halatessa tunsin liikutuksen kyynelhelmen silmieni ikkunoissa. Muutettuaan toiselle paikkakunnalle on kaipuu ollut läsnä. Tuntui hyvältä saada puhua pulputtaa, jakaa ilot ja ihmetykset, antaa naurun kiiriä kutittamaan kesätaivaan pilvilampaitten leukaa! Ystävyys on versonnut välillemme. Vaikka ikäeromme on pienen mäennyppylän kokoinen, on luottamus kuin vuori, jonka rinteellä kiemurtelevat yhteisten kokemusten polut. Osa kivikkoisia, joita kulkiessa toinen on ojentanut toiselle kätensä tukemaan. Osa kukkaloistolla reunustettuja, joilta niitä on kilvan kimpuiksi, iloksi elämään noukittu. On lahjaa saada pitää elämässään monta ystävää. Kesävalo maalautui maisemaan pimeän jälkeen. Ystävyyskin kestää hetkittäisen harmauden, sumun hälvettyä, tallessa se on yhä ja jakaa paisteensa päiviimme.
Muistan vuoden takaa pienen oppijapojan sanat metsäretkeltä palatessa. Rupattelin jonossa kulkijoille kasvun totuuksista, voikukan siemenistä, vastailin kysymyksiin. Tuo yksi opettajan sydämelleni paikkansa piirtänyt hihkaisi valkoiseksi asti kasvaneen voikukan olevan kuin Jeesus! Ihmetellessäni moista, osasi taiten vastailla, että kun sekin kuoli, muttei sitten kuollutkaan ja voikukkasestakin ennen kuolemaa lentää kaikkialle siemeniä ja sitten ensi vuonna tulee uusia keltaisia kukkasia. Miten viisaita lapset joskus ovatkaan! Eilen testailin rakkaan hankkimaa voikukkarautaa. Nypin perennapenkin reunukselta sitkeiden keltaisten aurinkojen vanaa irti juurineen. Muistoista nousi pintaan oppijapoika ajatuksineen. Luonto on lahja, jonka avaaminen ei koskaan lopu. Rauhaisa tuuli tanssittaa pihakoivujen vihreää. Pysähdyn löytämään leppäkertun hennon lennon. Näkemään kielojen valkoiset lammet pihapiirin reunamilla. Ja sadat vihreän sävyt!
Tänään aion astella hitain askelin. Tuoksuttelen, koskettelen, ihmettelen. Tutustun kesään, jonka sylissä on tullut aika levähtää, virkistyä ja voimaantua. Rakas polkaisi lintujen viritellessä aamuaariaansa töihin. Itselleni annoin luvan olla unipesässä tuokion, kunnes poikasen keittämän kahvin tuoksu kutsui tähän päivään. Tyttösen kanssa yhdessä hakivat tien varren postilaatikosta lehden. Ottivat koiran kaverikseen. Nyt jakavat tehtäviä neitosen kanssa. Ruohonleikkuri soittaa jo musiikkiaan. Lapion varteen tarttuu pian poikanen. Sulkapallokenttä pääsee eroon rikkakasveistaan. Riihipirtin pihapiirissä työt tehdään kiitosta laulellen! On kesä! Avaan lomalahjan♥ josta riittää riemua päiviin, uusiin ja ihmeellisiin.