maanantai 31. lokakuuta 2011

Valoko maalasi sanani näkymättömiksi?


Aamulla laitoin kuvien keralle valon minussa esiin kutsumia ajatuksia. PAinoin :julkaise. Sitten sen koommin sanojani ei enää näkynytkään, minne lie tämän upean auringonkajastuksen siltaa pitkin kulkeneet.....Muistelen tuntemuksiani uudelleen:)

Yritin varpistaa koskettamaan aamuun auenneen kirkkaaksi asti kasvaneen syystaivaan kantta. Kaamosmieli joka oli vaivihkaa hiipimässä minuun, hälveni ja kutsui iloa luo. Valolla on ihmeitätekevä voima! Ääneti askelsin pihapiirin aamussa muutamat askeleeni. Useampi sisällävietetty vuorokausi oli asettunut harmaudeksi mielialaan. Kurkistelin puiden tummien silhuettien välissä leikkivien valonsäikeiden ilakointia. Ottivat kohta jo koko metsän omakseen! Niiden jakama tarttui. Eihän siinä voinut muuta kuin antaa hymyn ottaa tilansa verran ja asettua kasvoille.
Viime ajat olen ollut vailla sanoja, ääneenlausuttuja. Sisimmässäni niiden määrä tulvii! Kaikilla mietteillä ei ole valkeita siipiä, joiden turvin jaksaisivat kohota taivaan syyssineen. Olen kantanut huolta muutamasta. Kohtaloillamme on kulkunsa ja taipaleet ovat toisinaan raskaita astua. Joskus pitää osata kasvaa aivan pieneksi ymmärtääkseen isommin. Huomatakseen. Luottaakseen. Kun omakin polku kulkee välillä tunneleissa, osaa paremmin astua tarvitsevan vierellä ymmärtäen. Jokaisen tunnelin päässä siintää valo. Kuin tämä päivä, jota valo ihan kylvetti aamusta asti!
Joskus Luoja puhuu pienten ihmeitten kautta. VAstaa kysymyksiin, joita emme edes kysyneet.  En usko ihmeisiin, sanoo joku. Ehkei vain näe niitä kiireensä keskeltä. Ohittaa liikaa kulkiessaan omaa itseänsä tarkaten. Nauttia ja iloita pitäisi. Ammentaa ja hengittää! JA kiittää. Mikään ei tapahdu turhaan. Ohikiitäviä hetkiä elämämme verran. Meille jaettuja kaikki. Itkettyjen kyynelten tarkoitus löytyy usein vasta niiden jo sulettua kuin routa kevään auringossa. Haluan nähdä tämän päivän paisteessa paljon hyvää. Monta lupausta ja lohdun silitystä. Monta on, jotka niitä kaipaavat. Toisinaan kysymystemme myrsky pauhaa eikä vastausten valo kajasta edes horisontin kapeassa aavassa. Silloinkin on jaksettava luottaa. KAikella on aikansa.
Levollinen lokakuu on lopuillaan. Sen laineet talttuneet. Kuljetti, antoi, jakoi ja otti. Sen mitä piti, mihin oli määrä. Marrasaskeleet asettuvat jalkojemme alle. Maa henkäilee vielä lämpöä yönkin jäljiltä. Kylmä ja routa pysyvät piilossaan. Saapuvat, kun aika on. Pikkuisen huomaan odottavani ensimmäisiä ohueen pitsiin peittyneitä oksia. Niistä tiedän lumoutuvani. Ja onhan tämä minun kuukauteni. Taas vuoden verran viisaampiko? Mene ja tiedä. Luottavainen ja avoin ainakin.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Valon kosketus

Tänä hetkenä tässä harmaaksi avautuneessa talven aikaan siirtyneessä aamussani muistutin itseäni valosta. Sydämelleni laskettua puen äänettömiin huokauksiin. On lohdullista tietää, että ne poimitaan. Kulkiessaan luotani ne kasvavat, vahvistuvat ja asettuvat suurelle kämmenelle. Pian saa oman kämmenen kääntää ottamaan vastaan ensimmäiset hennot valkeat pitsihiutaleet. Väriloisto antaa hiljalleen tilan valkoiselle maisemalle. Väsymys viihtyy ihan lähellä. Olen sen kanssa sylikkäin. Annan valolle tilaa tulla ja koskettaa.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Tyyntynyt harmaus

 Tänään maisemassa viipyillyt harmaus. Syystuuli tyynnytetty. Aamu ei eroa illastaan, vaan kulkee tasaisen turvaisasti. Harmaa pehmeys ja tekemättömyyden turvallinen lasti on helppo kantaa. Asetun itsessäni samaan levollisuuteen. Tohtori vahvisti sanattomuuteni. Vielä pitää sinnitellä ja puhua ääneti sisäänpäin. Kuin huokauksin, joissa hentous ja hauraus ottavat vuorotahtiin paikkaansa. Jakavat tilaa toisilleen. Vaimea yskähdys kertoo, olen hereillä. En vaivu talviuneen, vaikka siltä tänään on tuntunut.
 Isomman tyttösen tulisieluisuus särkee lumon. Tyhjentää minua. En voi ryhtyä kanssaan sanaharkkaan. Kirjoitettuina eivät tehoa. Nyt hyppäsi pyöränsä selkään ja kulkee jo etäämmäs. Toivon tyyntyvän kunnes illan painuessa palaa. Ystävänsä syliin lähti. Hymyilyttää. Tuon tytön tähden olen niin monasti kohottanut korkealle tahtoja, toiveita. Pyydellyt ylleen tuulten tyyntymistä ja oikeiden polkujen löytymistä askeltensa alle. Luottaen. Hiljalleen jalkansa tapailevat parhaita mahdollisia. Voin vain luottaa ja avata sylini vapaaksi.
 Tänäänkin koti tyhjenee jo toistamiseen. Yksi toisensa perään kääntyvät. Kulkevat hetkissään ja sitten palaavat. Minä vain viivyn. Olen ymmälläni tässä hyvän sylissä. Harmaa onkin tila, jossa pehmeät kädet kiertyvät kiireettömästi lähelleni ja osaan olla läsnä itsessäni. Poika kyselee. Huhuilee tuolla ja hoksaa, muistaa, etten huhuile takaisin. Löytää etsimänsä ja pian lähtee liikkumiseensa. Kuiskii jo itsekin ja puhuu kädet huitoen ilmaan ympyröitä. Suloinen niin kuin taannoin kummitätinsä hämmästeli. Miten voikin olla. Ovat ne kaikki omalla tavallaan. Pikkuisimman perjantait vaihtelevat jalkapallon ja seurakunnan lastenillan tahtiin. Tänään palloillaan. Eikä tihkusade ,joka leikkaa harmaata, haittaa. RAkas kiertää kyläreittejä sillä välin polkien itsensä hikeen. Minä istun ja annan ajatusten kulkea. Olen kiitollinen tästäkin päivästä.
 
Asettelen eilisillan palaneiden tilalle uudet. Nautin liekkien jakamasta kapeasta valosta. Arjen keskellä kaikuu kauniita säveliä. Kun malttaa kuunnella.
"Syvässä elämässä on seikkailu.
siihen pääsee osalliseksi vain, jos
opettelee olemaan hiljaa."
Tommy Hellsten

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Pienin kosketuksin kulki tämä päivä

 Aamu kylpi vielä hämärässä, kun koti lähetti luotaan muut. Minä jäin. Ja koira. Ihmetteli, miksei saanut minusta ulkoiluseuraa. Kuljetin villasukkiani hitain askelin. Olin päättänyt kääntää tämän seisahduksen hyväksi. Kaipuu oppijoiden luo kolkutteli koko aamupäivän. Hiljalleen tyyntyi, vaimenivat koputukset. Onnistuin jossain, jossa olen ollut taitamaton. Sanattomuudessa on jotakin hämmentävän hankalaa. Kuuntelen itseäni äänettömyydessäni.
 
 Eilisen illan lämpö liikkui luonani pitkälle päivään. Kuljetti vaimeita ajtuksiani ympäri kodin hiljaisuutta. Sytytin usvan vielä viipyessä pellon yllä lämpimän keskelle kynttilänliekin. Hymyilin hyvyyttä lähelleni. Sanomattomuus kuin kääntäisi jollekin selkänsä. Lueskelin sanoja, joista pidän. Niiden voima tuntui vahvemmalta, kun itse oli sanoja vailla. Tomaattimozarellaleipäni sai minulta hyväksyvän hymyn nyökkäyksineen. Tein vielä toisenkin. Vedenkeittimen vaimea kohina on säestänyt päivääni. Äänimaisemalle herkistyneenä äänettömyydessäni tunsin jopa viihtyväni. Odottelin murtumista, mutta säästyin.
 Luvattoman useasti suli suklaa suussani. Muutama löytyi rakkaan piilottamana. Minua varten silti. Osa purkissaan muistuttamassa lauantain läheiseksitulleista, joiden vierailu jättää aina lämmön läikähtelemään lähellemme pitkäksi aikaa. Tuon illan sanat saattelivat meitä syksyssä eteenpäin. Lujittivat luottamustamme huolenpitäjään. Tyttösen laulu soi korvissani. Nyt tuolla touhuaa. Taisin tartuttaa sanattomuuttani huomaamattani. Poikanenkin vilkutti sanoina paperille. Jätti sanomatta ja silti sanoi niin paljon. Nyt jo joukkueensa kanssa saunan lämmössä.
 
 Muistan tunteen erityiseltä vuodeltani. Sen kun huomaa jonkin aina siinä olleen kuin ensi kertaa. Tässä päivässäni tuo tunne on ollut kanssani. Seisahtumiseni on  jakanut satoaan. Huokaisussani on toivo. Kun tämä on ohi, laulan sanani syyspilviin saakka! Nyt poimin päivistäni sen, mitä niillä on annettavanaan. Hyvää se on kaikki, luotan.
Ikkunan läpi katselen syysvärien viimeisiä hengähdyksiä. Tänään en ollut oppijoilleni läsnä. Olin itselleni. Tänään en jakanut. Ammensin. Pieni ja hento ote, lauletaan.....Hento ja silti niin väkevä.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Hiljaisuus laskeutui äänettömyydekseni

 Tänään se saapui niin yllättäin. En ehtinyt kuin kuiskata ihmetykseni, avata itseni hauraaksi. Syysyskää on oppijoilla ollut ja nyt se hyppäsi itseeni ja vei ääneni tuuleen. Olen yhtäkkiä hiljaa, vailla sanoja. Avaan sydämeni sanat eteeni kuin mieluisan kirjan. Nyt niille on aikaa nämä äänettömät vuorokaudet, joiden puristuksessa aion kääntää ahdingon levoksi ja lempeydeksi. Käsiksi ympärilleni.
 Isompi tyttönen hymyili ja sanoi: kuulostat suloiselta. Hetkeä ennen kuin kokonaan hiljenin. Vanha heikko kohtani minussa. Äänettömyyden viipyminen vierelläni, vaikken tahtoisi. Lämmöksi lähelleni sytytän valoisat ajatukseni. Ahmin sanojen sointia ja kuuntelen, mitä kertovat. Joskus hiljaisuus puhuu suuremmin. Seisahtumisen syy on jossain, sen tiedän. Oli kai vain aika.
 Pihapuun riisutut raajat odottavat hiljaa kanssani.Niiden rujoudessa on haurasta kauneutta. Miten usein nämä oksat ovatkaan minulle kuiskanneet viisautensa. Tyttönen pulputtaa hymyyni. Kertoilee kuin vuoripuro innoissaan. Nyökyttelen ymmärtäen ja iloitsen kanssaan. Pienistä hyvyyden helmistä päivänsä kulussa. Pojan poskien punassa tuoksuu syystuuli. Juoksivat, potkivat ja herkuttelivat kotatulen lämmössä. Pienempi neito saapuili taholtaan reippailemasta. Posket kuin omenat. Nyt saavat jakaa kuulumisensa sanojen laineiksi toinen toistensa lomaan. Itse kellun äänetönnä ja toivon hymyni kertovan juuri sen, mitä sanoa haluan. Hiljaisuudessani poimin sanoja, jotka kulkevat ohitseni, saavuttavat. Osa kulkee kulkuaan toinen toistensa lomasta. Kuin niitä olisi muilla nyt enemmän kun itse olen ilman.
Hunajateen makeus sulaa suussa. Maiseman väreissäkin hunajaa. Odotan jo aamun äänetöntä ja tyhjenevää kotia. Saan olla sanattomuudessa ilman yhtään nyökytystä. Omille sismpäni sanoille vuoron antaen. K u r k u n p ä ä n t u l e h d u k s e n tähtihetkeen. Tervehtymistä silti odotan. Kovasti. KAipuu oppijoiden pariin tuntuu kouraisuna rinnassa. Ystävän kanssa sovittu perjantaihetki olisi ollut niin suloinen päätös työviikolle. Nyt jään kaipaamaan.

torstai 20. lokakuuta 2011

Tuulien tanssi

 
 Huokaisin aamulleni. Sen sylistä lähtivät omat oppijat vielä viimeiseen päiväänsä. Lomailumme osuivat osin eri kohtiin. Ystävän vapaapäivä antoi mahdollisuuden aamupäivän kävelyyn. Nautin riisuutuvien puiden muodoista ohi kulkiessamme. Viimeisten lehtien ilmatanssissa on jotakin minua juuri nyt kovin syvältä koskettavaa. Olen kuin yksi niistä. Haurauteen on syynsä. Hyväksyttävää ja opittavaa jaettiin osalleni. Kyyneliäkin. Kannettavaa entisten ohelle. Ystävyyden eteenpäinkantava henkäisy ihan viereltäni siivitti syyslomalle lähtöäni. Tuolle olkapäälle olen niin monesti saanut pääni painaa. Pehmeä lohtu ja välittämisen voimaannuttava kosketus. Ihan siinä lähelläni. Se on aarre♥.
 
 Helmien jonossa tummaa ja vaaleaa. Niin päivien kulussakin. Eilen ihastelin taivaan pilvileikkiä. Kaukana tummanharmaa kaari. Toisaalla hennon punerva. Kuin niittynä valkolampaille. Lumouduin taivaan maalauksesta. Se puhutteli. Laskeutui hetkeksi lähemmäs kuin kuiskaten osan pehmeydestään luokseni. Tänäänkin tuo on maalattu kuin suurin siveltimenvedoin. Yhtäällä lempein, pehmein sävyin. Toisaalla synkemmin, painavammin tummanpuhuvaksi. Löydän uusia sanoja taivaankannen tarinasta.
 
 
 Valo houkuttelee varjoa kanssaan tanssiin. Vuoroin astuvat esiin taas toistensa taakse kätkeytyäkseen. Molempia tarvitaan. Ilman toista toinenkaan ei mitään olisi. Kun olen väsynyt, lupaa ystävä kantaa. Hän on minulle sateenkaarenpää. Käännän katseeni taaksepäin ja ymmärrän uudelleen jo tutuksi tulleen. Koettelemukset pehmentävät, muovaavat hauraudestamme väkevyyttä. Sitä vahvuutta, johon emme tarvitse todellista voimaa. Vain lujuutta, joka kumpuaa luottamuksesta.
 Tartun kiinni pieniin säikeisiin, jotka jakavat valoaan. Asetun niiden keinuun ja antaudun tuulen tuuditeltavaksi. Ei syystuulikaan lehtiä rikki revi. Tanssittaa niitä tuokion ja saattelee perille. Vaikeiden asioiden edessä luottamus on tuo tuuli. Vastoinkäymisten pyörteissäkin keinahdellen pääsen portilleni. Lempeästi jalat maassa ja tuulen kuiske poskellani. Sen kosketuksessa on sitä vahvuutta, jonka voimin selviydyn nauttimaan huomisen tuulista.
 Nyt lepään pienen lomani sylissä. Annan sen hemmotella itseäni. Se jakakoon hetkiään ja tunnelmiaan. Minä olen tässä ja otan vastaan kiitos äänessäni ja läheisyyden lämpö sanoissani.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Lahjoja ja haasteita piipahtaneilta♥

Riihipirtin elämä kulkee arkeaan täällä metsän siimeksessä, peltojen keskellä, kallioiden suojissa. Päivät kiertyvät iltoihinsa ja rakentavat muistoiksi tuokioita ja tuntemuksia. Tämä toinen Riihipirtti kulkee omia askeliaan, vauhtiaan ja tarinaansa vailla kiirettä mihinkään. Monasti sydämelleni rantautuu ajatus laittaa portit kiinni, ovet säppeen. Juuri silloin joku piipahtavainen jättää jälkeensä niin koskettavat sanat, että tunnen sanojeni saaneen joitakin pieniä väreitä matkaan. Ne ovatkin saavuttaneet jonkun etäisen rannan ja jakaneet sinne jotakin, josta tarttua kiinni. Ja jatkan. Kuulostellen, mitä sydämelle jaetaan, jotta jakaisin eteenpäin. Joku on jättänyt luokseni lahjojakin, haastaen samalla jotakin kertomaan tai muuten vain ilahduttamaan. Kiittelen niistä lämpöisesti!♥

Sukkasillaan-blogin Mari, Ruususuun äiti, ALppihovin MAri ja Anna. KIITOS♥
Kuka minä olen?Olen äiti neljälle, opettaja kahdellekymmenelle tänä vuonna, ystävä monelle, vaimo yhdelle. Pienessä minussa asuu suuri sydän. RAkastan vanhaa ja rosoista. Runoja ja mietelmiä. Toinen koti seurakunnassa. USko Jumalan rakkauteen ja huolenpitoon on maaperänä juurilleni. Ikuinen lapsi. Haaveita ja unelmia taskussani pieniä ja suuria. Itselleni armollisena olemisen oppipolulla. Nautin sanoista. Niiden jakamasta lempeydestä. Ikävistä itken. Elämä on jakanut kohdalleni paljon. Monenlaista. Hyvääkään ei aina. Kasvoni näkyvät vain todellisessa elämässäni. Niiltä on helppo lukea minusta tärkein. Oma itseni. Jumalan muovaama.
Lempiasioitani? Lautaseltani löytyy kalaa,  mozarellaa, aurinkokuivattua tomaattia, salaattia....kesällä rakkaan tekemää pinaattikeittoa. MAkeiseni nyt kun viikon mittaiseksi kutistunut juhlallisesti joululle asti lupaamani namilakko tuli tiensä päähän on tumma suklaa, laku ja salmiakki. Lukemiseni Anna-MAri Kaskisen sanat, Raamatun sanat, Pia Perkiön sanat. Käsityöni äidin puikottelemat villaiset. Elokuvani romanttisia komedioita.
PAljastuksia? MEtsä on toinen kirkkoni. Enkeleitä ei luonani ole koskaan niin montaa, etteikö tilaa olisi seuraavalle. Kyynel vierähtää herkästi. Pikkuisena tyttönä suunnittelin meneväni naimisiin intiaanin kanssa, kertoo äiti. En tykkää silittää vaatteita, mieluummin pehmeää posken nukkaa. Haravointi tuo mielenrauhan. Kohta lähden kyytimään tyttöä seurakuntaan. Ajelen keltaisella Beetlellä:) Tuliko 8? Niin niitä piti paljastaa.
Eilen yksi sydämen lämmössä asusteleva ystävä pyysi kävelylle. Viilenevän ja hiljalleen hämärtyvän illan kulussa reippailimme ja rupattelimme. Ajatuksissamme tuikki valo. Hihoissa heilui heijastin. Sisimmässä välkehti kirkkaus. Kotiin saapuessa hymyilin hiljaa tyytyväisyyttä. Jokin pieni kasvaa toisinaan suuruuteensa kuin huomaamatta. Kiitoksen kokoiseksi saakka. Olen saanut paljon.
Jokaiseen aamuuni laskeutuu usvan tieltään pois pyyhkäisevä hetki. Kupponen höyryää. Kun lasken sen huuliltani, käännän katseen poimimaan ikkunan takana siintävää kauneutta. Vuodenkierron vaihtuessa se piirtyy uusiin väreihinsä. En kylläänny sen edessä. JOkaista päivääni saan aloittaa sen sylissä. Tuuppaan silmälasit nenälleni ja tartun kirjaan, jonka alkulehdiltä luen rakkaani kynän jäljissä viestin. Rakkaalle vaimolleni. Kirjan lukuisilta sivuilta ammennan elämääni tienviittoja, opasteita, lohdutuksia ja kannustuksia. Vahvistun, oivallan, ymmärrän ja ihmettelen. Lujasti luottaen.
Erityisen vuoteni jäljiltä olin epävarma. Olenko oikealla reitillä kulkemassa tarkoiteetuja polkuja. Ensi kertaa ammattini suhteen mietiskelevä. Rukoillen käännyin Jumalani puoleen. Kerro! VAhvista! Avaa ja näytä! Järjestä ja valaise! Ja nyt ensi viikon syyslomapäiviini askellan hymyillen ja ihmeissäni. Opettaja minussa riemuitsee. Oppijoitteni edessä olen täynnä vilpitöntä ihastusta. Tämä on se, mitä haluan. Tähän riitän ja tämän taidan. Olen täynnä uutta ja viisasta vanhaa. Kuulen kiitoksen vanhemman sanoissa, kun ymmärrän. Se soi korvissani kuin kaunis laulu. Näen suuren innon oppijani silmissä. Se heijastaa jotakin suurta, joka kuljettaa eteenpäin vahvistaen. Olen tyytyväinen ja ymmärrän kenelle kiitos kuuluu.
Ruosteen rinnalla valkeus kasvaa. Pienuudessa suuruus. Vähässä paljon. Pienessä isosti viisasta. Olen aina lapsi. SYdämessäni. LApsenkaltaiseksi toivon osaavani kiivetä. Suureen syliin, joka kutsuu luokseen jokaisen. Ilta tummuu. TAkkaan syttyy tuli ja taas on yksi kaunis elämän hetki ehtinyt ja riittänyt, antanut ja jakanut. Ei mitään ihmeitä ja silti niin valtavan paljon.
Poikanen vielä jalkapalloilemassa. Pieni tyttönen pyyhkinyt jo kasvojensa suloisuudesta kissanviiksensä, jotka venyivät synttärijuhlissa hymyyn. Isompi neito odottaa, että se keltainen kärry kuljettaa kohti nuorteniltaa seurakuntaan. Suurin lopettelee työpäivää ja jatkaa elokuviin valittunsa kanssa. Tähän päivään mahtui niin mahdottoman paljon.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Tyyneen tuulee

Joskus ihan pikkuisen on olo haalea ja heilahtelevat tunteet kuin aallokossa vene. Kohti tuttua rantaa, mutta voimiavieden. Puhaltelee tuuli vaikka juuri oli tyyneys tiukasti vierellä. Heleän vihreä ja vahvasti voimissaan oli olo kun ilo sunnuntaissani oli niin suuri. Ensin kuljetti tyttösen laulu kuoronsa kanssa pehmeästi loitommas kaikesta, minkä paino harteilla tuntuisi liiasti. Hymynsä ja silmiensä tuike kutsui esiin liikutuksen kyyneleitä. Niistä heijastui oma hymyni, jossa istui tyytyväisyys. Illassa anteeksianto pitkien kuukausien jälkeen sinetöityi lämpimään halaukseen. Jotain, mikä joskus särkyi sai uudet kehykset. Uuden alun polulle, jota niin mieluusti lähden taas kulkemaan. VAroen, etten särkyisi, lakastuisi. Nyt silmissä toisenlaiset pehmeät kyyneleet.
Tässä päivässä kulutin  itsestäni.  Hyvällä lailla kuljin voimien rajoille ja huomaan nyt, että näin ei voi arkea kulkea. Itselleni kuiskaan nyt, saan olla hauras. Sunnuntain sanoista poikaseni muisti iltarukouksensa jälkeen,  että kun on heikko, onkin väkevä. Sen on oltava suuri viisaus, kun tuo kymmenvuotias, joka juoksee kilpaa itsensä kanssa, sen poimi sisälleen. Löysin kirppikseltä ruostuneen soikon. Sen elämäänähnyt rosoisuus oli silmissäni kaunista, hauraalla lailla. Asettelen kynttilät sen pohjalle. Saavat loikottaa lämmintä valoaan ja kullata sen  ruosteisen kyljen. Toisen hylkäämä on minulle aarre. Itsekin saan olla arvokas ruttuineni ja säröineni.
Vähän vielä, hetki tai kaksi. Sitten riisuutuu pihakoivu viimeisistäkin lehdistään. VAhvistuu syksyn puhureissa ja ojentautuu ottamaan vastaan lumisen hunnun. Tänään töiden lomassa istahdimme ajattelemaan joulua. HAssu hetki. Lämmin ja hyvän olon jakava tuokio, jonka voimin hymyilin itseni kohti luokkaa, jossa 20 oppijaa odottivat minua. Jaksavat aina yllättää. Ovat tänä vuonna lahja, vastaus pyyntööni saada olla lempeästi arjessani kiinni. Saven muovaamista tänään siilien muotoon, elämässäni itse muovaan omaa arkeani helpommin kuljettavaksi. Vaan aina välillä kompastelen tai väsähdän. Silloin hengitän sydämen huolenpidosta vahvuutta ja taas jaksan.
Iltoihini syttyy takkatuli ja kynttilöitä. Niiden valossa tunnen kiitollisuutta siitäkin, että jokainen myrsky, joka sisimpääni keinuttaa, saa tyyntyä ajallaan. KAunis punainen haavanlehti kortissa pikaisella postireissullani tänään sytytti sydämelleni kiitoksen lähellä päivissäni kulkevasta. Huomiseen aamuunsa asettelen sen häntä varten. Kertomaan, miten iloni hänestä on aallokonkin yli kuljettavan suuri.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Ajatusten aarteita

 
 Eilen oppijani kuuntelivat lukemaani  suloisen hiljaisuuden laskeutuessa luokkaan levollisten lasten ympärille. Joku painoi päänsä käsiensä pehmeyteen kuin tyynylle. Joku nökötti selkä suorana, aistit valppaana. Kaikki kuuntelivat. Kertomuksen mäyrä ja kettu lähtivät etsimään aarretta taivaalle ilmestyneen kirkkaan sateenkaaren päästä. Matkalla he oppivat, että aarre ei välttämättä olekaan kultaa tai jalokiviä, vaan jotakin sellaista, mikä tekee onnelliseksi. Oravalle se on iso tammenterhokasa, Ankka-emolle untuvainen ankanpoikanen, jänisvaarille elämän varrelta poimitut muistot. Loppujen lopuksi Mäyrä ja Kettu huomaavat olevansa oikeita aarteita toisilleen. Yksi pieni oppija-neitonen sanoo: He löysivät aarteen itsestään! Oi, juuri niin. Innostun jutustelemaan, miten siinä edessäni istuu 20 aarretta, jokainen mahdottoman arvokas. Joku hämmästelee, miksi?! Äidit ja isät rakastavat teitä, teette heidät onnellisiksi. Taivaan Isän aarteitakin olette. Yksi viittaa ja kuiskaa hiljaa: olemmeko me kaikki sinunkin aarteitasi? Voi, olettehan te. Tuo hetki tässä kiireisessä viikossani oli minun aarteeni.
Illalla seisahdan uusien oppijoiden eteen. Seurakunnassa eteeni saapuilevaisten joukossa on monenikäisiä. Suurissa kirjekuorissani on tärkeää postia. Postia Hänelle, jolla ei koskaan ole liian kiireinen viikko, ei hoppu yhdessäkään päivässä. Vaan aina löytyy aika jokaisen sanoille. Sen tiedon varassa on hyvä askeltaa. Syystuuli riepottelee tänään hanakasti. Lämmökseni kietaisen kiitoksen viitan olkapäilleni. Sen lämpö on lempeämpi okrankeltaista liinaani. Kaikessa saan saattaa tarpeeni rukoillen, kiittäen, anoen Hänen tietoonsa. Ja lupaus ylleni ja sismpääni sukeltavasta yli ymmärryksen käyvästä rauhasta riittää minulle. Sen saan tänään kertoa. 
Aamulla havahduin kuulemaani tuttuun ja turvaisaan ajatelmaan. Ahdinko itsessämme voikin olla huolenpitoa. Onhan tuo niin, että jos aina porskuttaisimme eespäin vailla huolen häivähdystäkään, muotoutuisi meistä kovapintaisia. Kun myrskytuuli välillä heilauttelee ja tuuli riipii oksistoissa, pääsee pehmeämpää esiin. Nyt pakkaan kassini ja viiletän läpi ruskakauniin maiseman lasten luo.
Huomenna sukellan lehtimereen........