keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Nuppuna



Tuli osalleni aika olla nupussa. Pienenä, silti hauraudessani varmana, että koittaa hetki, jolloin kaikellaan saa avautua auringonvaloon. Kuin aallot, jotka silittelevät rantakallion poskea toisinaan , saapui luokseni kipu. Sen tyrskeet muovaavat hiljalleen pintaani. Ovat olleet luonani aiemminkin ja taas tyyntyneet. Niinhän aalloille käy. Elämää katsellessa pienuudesta käsin, tuntuu hetken kuin taivas laskeutuisi peitoksi ylle. Tuulen kosketus kuin lohduttaisi. Eilen annoin kyyneleille luvan. Löysivät poskilleni  ja antoivat minun olla ihan pieni. Pehmensivät pikkuisilla laineillaan.


 
Isompi tyttönen tutkaili illansuussa uutta kalenteriaan. Löysi hauskan kyselyn: jos olisin väri...jos olisin vaate...jos olisin....jos. Olisin. Vuorotellen vastailimme. Minun osalleni helppo oli jos olisin puu...Vuodenkierron verran kanssani maailmaa kiireettä katsellut pihakoivu nyökäytti oksallaan. Vilkutti lehdillään läpi ilta-auringon. Ja ymmärsi. Hetki sitten olin kuin oksistaan vankin. Nyt hentoisin, joka jaksaa vain muutamaa vihreää lehteä kesätuulessa heilautella. Kunnes kestän taas vaikka ukkoskuuron. Sillä  juuret ovat tiukasti maaperässään. USkon ja luotan.
Tänään tartun tuulenvirettä kädestä. En kurkottele korkealle. Otan vain muutaman askeleen sen kepeydessä. Annan itselleni luvan oloiluun. Odotan sitä sadekuuroa, joka virkistää ja vahvistaa. Ellei se saavu, tiedän, että vesikannuun tarttuva käsi on lähellä. AIna se kuitenkin on. Kuinka sitä olisikaan oppinut ymmärtämään näitä kivikoita, jos omat askeleet aina kulkisivat pehmeitä polkuja? Kuinka sitä osaisikaan kuunnella pienen tuulen kuisketta, jos aina saisi virvoittua leppeiden tuulien alla? Kuinka ikinä osaisi kiittää pienestä, jos aina suuresti annettaisiin? Kuinka  löytäisi ilon tiukasta nupustaan, jos joka päivä saisi kukoistaa? Tänään kuljen hiljaa ja tiedän, etten yksin. VAikka muut pakkasivatkin uikkarinsa reppuihin ja lähtivät ja minä jäin.


 Jokainen nuppu avautuu uuteen aamuun.
Minäkin. Kun aika on.
Tänään en.
 

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Keskikesän kimppuja

LApset keskittivät voimansa metsänreunassa kasvavien koivujen katselmukseen. Vihtaoksat valittiin tarkasti. RAkkaan ohjeiden ja avun turvin valmistui kaksi vihtaa. Juhannussaunan ikkunasta kiipesi pehmeä koivuntuoksu. LAuteiden lämmössä keinahteli keskikesä! Punaposkisten hymyt vaihtuivat iloisiksi irvistyksiksi. Kukin sai vuorollaan olla vihdottavana. Terassille käytiin vilvoittelemaan ja vilkuttamaan poutapilville.

Astelin pellonviertä, kuljeskelin metsänreunaa. Hiljalleen syntyi syliini sinisten ja valkeiden sävyjen kimppu. Yksi juhannuksen juttuni on kukkien keräileminen. NAutin hitaista askelistani. Hyräilen ja haaveilen. IHmettelen ja iloitsen. Sisältäni häviää hymyinä häivähdykset melankoliaa, kulkiessani katoavat. Antavat piilopaikkansa paremmalle ololle, kepeydelle ja hempeydelle. Supatan kukkieni nupuille. Teen tuttavuutta. Toivotan tervetulleiksi tuomaan juhlantuntua luoksemme.

Vihtaoksien laitosta kerkesivät pikkuiset vielä polkaisemaan lupiineja tienviereltä. Osa pääsi maljakkoon, osa sai levätä pöydällä sellaisenaan. Jouluisin nautin valmiiksilaitetun kodin kauneudesta. Saatan istahtaa ja ihmetellä, ammentaa pieniä yksityiskohtia ja iloita. Juhannuskukkien kanssa on samoin! Viihdyn terassisohvan mutkassa hymyämässä sinne tänne asetelluille väripilkuille. En kaipaa kokkoa, en taikoja. Kukissa on se jokin. TAikovat juhannuksen lähelleni.


Illan tummetessa terassi kylpi tyynessä tyhjyydessään. Iloiset huudot tauonneet. Valvojat vetäytyneet metsän syliin mökkiin katselemaan unikuviaan. Tyttösen iltapuhteena leipaseman raparperimansikkapiirakan maku suupielissäni hyvästelen juhlapäivämme. Tyytyväisenä käyn levolle. Kesän keskimmäiset hetket elettiin levollisin mielin ilman sen kummempia kommervenkkejä. Tänään kiipeämme saunan lauteille uudelleen. TUttu koivuntuoksu tuntuu pehmenneenä. Pian terassin hiljaisuuden rikkoo iloinen ateriointi. Tämän ihmeempää en kaipaakaan. Tässä se juhla on. ARjessakin.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Kesätuulen huminaa

Kuulen tuulen huminan. Sen lempeä kosketus poskellani tuntuu juuri siltä, että voisi hetken kehrätä kuin kissa silityksestä kiitellessään. En tiedä mistä se tulee, mihin kulkee, mutta ohimennessään jättää hyvää oloa luokseni. KEsä on avannut sylinsä ja kutsunut istahtamaan. Eilisen muisto kaivautuu hymykuopaksi suupieleen. Vietin aikaa ystävän kanssa poutapilvien alla. Saimme olla kuin kaksi kelloa, jotka helähdellen antoivat ajatusten ja kuulumisten kulkea toiselta toiselle . Aika kipaisi huiman askeleen huomaamattamme. Niin hyvä oli olla. Metsä olohuoneenamme.

 Mieleeni nousee hetken kulku kaivon reunalla kauan sitten. Vesi, jota kaivosta sai ammentaa, vei janon. Mutta Hänellä oli annettavanaan vettä, jota juotuaan ei enää koskaan janoa. Eilisen eväissä maistui hedelmä, herkullinen leipä, makoisa pulla. Teen lämpö helli kurkkua ja capuchinon pehmeys suli suuhun. Jutustelun lomassa hörpimme raikasta vettä. Hetkemme helmeksi muotoutui tuttu yhteinen hetki , jossa se toisenlainen vesi pulpahtaa kiitoksiin ja pyyntöihin varmuudeksi ja luottamukseksi. On erityinen lahja saada kantaa asioita niiden kasvojen eteen, joiden lempeys on pehmeämpi kuin kesätaivaan pilvilampaan kihara villa.
Illoissa on ollut viileä läsnä. Päivän hellinyt lämpö lepää ja antaa sijansa vilakkuudelle. Ehkäpä siksi olen saanut kurkkuuni kivistävän käheyden. Toisen ystävän kanssa vietettyjen reippailuhetkien jälkeen tuulahdus kietoi käsivartensa ympärille ja saa herkästi vilunväreet juoksemaan pitkin selkää. KEsäsää temppuilee ja poukkoilee. Muistuttaa niin elämänkin kulusta. PAistetta, sadetta, tuulenvirettä ja tyyntä. Sytytin kynttilät iltaamme. Iltatuuli kieputti liekkejä ja houkutteli pientä savuvanaa hyttysten kiusaksi.
 
Tänään olen ollut itsekin vain hiljainen kesätuulen humina. Levännyt eilisen muistoissa. Ihmetellyt elämää. Hymyillyt punarinnan lennolle. Hymissyt tyytyväisenä multaan kätketyille siemenille. Iloinnut tyttösen huiman pitkästä uimasuorituksesta. Sillä 100m on ihan hirmuisen suuri matka pienen tytön elämässä! Pohtinut päättömiltä tuntuvia asioita, joiden edessä oma ymmärrys kääntää selkänsä. YSkinyt käheän kurkun uumenista kiitosta esiin. Äksyillytkin hiukan, sillä naisena on oikeus siihen aika ajoin:) Sulattanut suuhun kaapin kätköistä löytyneen suklaakonvehdin ja sivuuttanut päätöksen karttaa makeaa. Nyt istun ja hymyän pihakoivujen vilkutuksille!

 Hiljaisuuden äännellessä sieluni puhuu,
mieleni kuuntelee ja järkeni ihmettelee.
(LAuri Sallinen)

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Sanoja vailla

Voivatko sanat kadota? Huuhtovatko tänäänkin illan tullen saapuneet pisarat niitä pitkin kallion rinnettä. Liukenevatko ne kalliokuopan lintulampeen pienten siivekkäiden juotavaksi. Tänään on ollut päivä vailla sanottavaa. Ajatukset tuntuvat juuttuvan puolitiehen. Olo on tyhjyydestä kumea. Kuin avaisin kämmeneni sadetaivaan alla ja katselisin veden lipuvan sormien lomasta.
Eilen iltasella istuskelin sateenjälkeisessä pehmeydessä yksikseni terassilla. KAtselin ilta-auringossa vastapyykättyjä koivun lehtiä. Hymyilin. Paljon herkkiä sanoja virtasi sisimmässäni. Puin ne ajatuksiksi Isälle. LAuleskelin ja tunsin hyvän olon viihtyvän vierelläni. Kolmen kirjan verran lauluja yhteisen otsakkeen alla: Hyvä on tuoda kiitosta. JA minä toin.

Sadetaivas avautui eilisessä illassa pumpulinpehmeiksi hattaroiksi. Tässä hetkessä taivaankansi on reunoihinsa saakka harmaa. Kuin viltti viluisen yllä. Värjöttelen vailla sanoja. Ehkäpä niitä onkin liian paljon. SAnojen suohon uppoutuneena istun enkä löydä niitä, joihin haluaisin sydämelläni olevaa pukea. Kurkistelen viltin alta ja kuuntelen.


 Hymyilen eiliselle hyvälleni. Suljen silmät ja kuulostelen viileän laulattamia koivuja pihalla. Lintujen sirkutus on tauonnut. Sanatonna istuksivat oksillaan. Kuuntelevat tuulen suhinaa ja sateen tasaista soittoa. Hyvä on tuoda kiitosta. Tästäkin pysähtyneestä päivästä, johon mahtui sittenkin paljon sanatonta hyvää. Pinaatin poimintaa ja uusien siementen kasvamaan maanittelua. RAparperikiisseliä tyttösen kanssa yhdessä. Viestejä ystäviltä. Eiliselle hymyilemistä. Päivänokosia rakkaan kainalossa. LAsten viipottamista sinne ja tänne. Oman sanattomuuden keskellä laiskottelua. Sanattoman päivän illassa lämpeää sauna.


Vaan sana on sinua aivan lähellä, sinun suussasi ja sydämessäsi, niin että voit sen täyttää. 
5.Moos.30:14


keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Miksen siis minäkin?!

 
 Pienin askelin kulkee elämä ja kesä eteenpäin.  Antaa hetkittäin lempeyttä lohduttomuuteen. Väliin heittelee hempeyttä ja ilonpisaroita ylle. Ainut särkynyt sydän kukoistaa kaivon kupeessa ja saa minut hymyilemään. Pieni hauras kauneus lumoaa. Oma sydän sai haavoihinsa hellää hoivaa. Sunnuntain aamussa ja vielä laskevan auringon lämmössä. Sateen pehmeys kuiskii nyt ympärillä, jäi viipymään useammaksi hetkeksi. Herättelee lämmöstä nuukahtaneita. Eilen ihailin pellonviertä, jossa lupiinit lauloivat haikeita melodioita. Niiden lainehtiva sinipunerva meri sai hyvälle tuulelle. Ovat vähään tyytyväisiä, miksen siis minäkin!
Luin tutut jakeet, mutta uusin käännöksin. Jäin maistelemaan ja miettimään, oivaltamaan ja ilahtumaan. Kun oli parantanut syntymästään asti sokean, utelivat, kenen syntisyyden vuoksi, tuo sija oli tälle jaettu. Ei omiensa, ei isiensä, vaan, jotta Jumalan suunnitelma hänessäkin saisi toteutua. Niin. Oppisinko ajattelemaan noin vahvasti luottaen hyvyyteensä?! Että jokaisesta kivusta, huolesta ja taakastani osaisinkin kohottaa kiitoksen, ottaisin vastaan annetun, vaikka sattuisi. Suunnitelmansa osanen olen. Tarkoin harkitun. Muistelen Vivamon laulunäytelmää Tuhlaajapojasta. Miten suuri oli tuon isän luottamus poikansa paluuseen. Miten taiten ohjattiin poika huomaamaan kodin rakkauden arvo. Ei silloinkaan hänelle pettymyksiä ja vastoinkäymisiä jaettu kuin silmienaukaisuun. Jotta näkisi taas. LApsi luottaa, että äiti ja isä huolehtivat, miksen siis minäkin?!
KAsvimaa ja perennapenkin suloiset asukit kiittävät sateen raikkaudesta. Imevät juurillaan ja avaavat varovasti lehtiensä syliä. Sateen jälkeen paistaa. Tuon fraasin anti on suuri! Itkuni kiipeää nauruksi. Uupumus avautuu jaksamiseksi. Epäilys lipuu luottamuksen luo. Pimeys väistyy valon tieltä. Ihmetys isoaa innostuksen mittaan! Sateen jälkeen paistaa aurinko. Luonto kiittää kuivuudessaan kasteen jakamasta virvoituksesta. Miksen siis minäkin?!

perjantai 10. kesäkuuta 2011

Väsymyksen pesä

 Voikohan jäädä tunteidensa vangiksi? Liikutus läikehtii ja liikuttaa liepeitään sisälläni. Kaipaus ja melankolia ottavat hellemekkoni helmasta kiinni ja pitävät otteessaan. Hiljalleen heijaavat kuin pikkulasta, joka etsii untaan. Tulisielu tyttönen tuikauttaa tahdonlujuudellaan tunteideni venhettä ja saa sen keinahtelemaan toisenlaisten tunteiden aallon harjalla. Reippaus riepottaa ja saa rientämään uusiin tuulensuuntiin. Tänään tarvitsin ystävän sanat saadakseni kaikellani seisahdutuksi. Tähän tässä ja nyt. Tein itselleni pesän. PAikan, jossa istahdan ja annan tunteiden valua kastehelmiksi nurmen nukkaan.
 KEsätuuli heilauttelee harson helmoja. Huuhdon harteiltani uupumuksen pölyhiukkaset. Silittelen kalenterin lokeroita ja kuiskin niille, etten tahdo täyttyvän. En kokonaan. KArkaavalle ajalleni tahdon sanoa, ettei niin rientäisi. Kuuntelin radiosta viisauksia. Meille annetaan vain palanen kerrallaan, ei loppuelämän edestä. Valaistaan askeleita muutaman turvallisen metrin verran, ei päätepysäkille asti. Vähässä on paljous ja pienuudessa suuruus. Kunpa sen ajatuksen kanssa saisi kuljetuksi kesäänsä. Ottaisi kiinni sitä kädestä ja hymyilisi.Niinkuin taivaansini, joka lepää kesän yllä.
 Toisinaan pitää kaiken käydä sameaksi, synkäksi, ennenkuin taas osaa katsella kirkkaammin silmin. VAikeat tunteet viihtyivät vierelläni. Kyyneleissäni kimmelsi kipeys. Ymmälläni ja ihmetystä täynnä itkin. Avutonna käänsin katseen korkealle. Huomasin kasvaneeni ihan pieneksi. Ja silloinhan Sinä juuri tartut ojennettuun käteen. VAhvistat ja muistutat, että olet siinä ihan lähellä, vaikka oksistot eteen osuisivatkin!
 Pesässäni lempeys kietoi käsivarsiaan ympärille. LAsissa helmeili mansikan ja raparperin kirpakka maku. Kesän maku. Lehden sivuille siirsin itseni haavemaailmaan saakka. VArpaiden alla ruohon viileys. Yllä taivaan kansi, jonka väreissä siinsi sinisyys. Puuvanhus puhui lupauksiaan. Tuntui hyvältä saada astua ulos liioista tunteista. Antaa sija vain tyyneydelle ja toiveikkuudelle. Kesälle.
 
 
 Tässä päivässä käveltiin pitkä lenkki ystävän kanssa. Ihmeteltiin mennyttä aikaa. Itkettiin ja halattiin. Levättiin ja lepyteltiin. Kummasteltiin kuumailmapallon lentoa illan hämyssä. Huokaistiin ja kiitettiin kuulluista rukouksista. Muisteltiin. Kuunneltiin ja kerrottiin. Luettiin ystävän viisaita sanoja ja viivyttiin niiden lohdullisuudessa. Haaveiltiin. Suunniteltiin kesän hetkiä.
 
 Kuin tuo valkea harso omenapuuvanhuksen oksistolla, tunnen siunauksen lepäävän yllämme. Luottaen astun huomiseen. Hetkiin heijastuu hyvyys, kun niille antaa tilan. Huomisessani kuljen hiljaa kiirehtimättä. Kerään kimpun kesäkukkia pellon pielestä. Asettelen ne maljakkoon ja upotan ajatukseni niiden keveään kauneuteen.
 
 VArmana siitä, että Sinä Luojani kuulet. Olet turvanani, suojanani. Kuin minä poimin ne kedän kukat, sinä poimit minut hyvyyteesi, huolenpitoosi ja ihailuusi. Kiitos!

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Juhlien mentyä kiitollisin mielin


 Kesä avasi sylinsä ja jakoi kiirettä, jota katselen nyt jälkeenpäin tyytyväisenä myhäillen. PÄivät ja illat kuljettivat juhlaa lähemmäs. KAiken rakkauteni jaoin jokaiseen pieneenkin järjestelypuuhaan. Tunnustan, että stressikin viipyi vierellä, mutta siitä sain vain lisäpuhtia touhuihini. Koti ja pihapiiri pukeutui ottamaan vastaan tuota aurinkoisena aukeavaa päivää. Ilon ja onnen päivää. PÄivää, jonka Jumala hyvyydessään antoi eteemme kauniina ja heleänä. PÄivää, jonka toteuttamiseksi sain sen voiman, jota siihen tarvitsin.
 Aamusella pääsin laulamaan suvivirttä pienempien kevätjuhlahetkeen. Saivat todistuksiinsa rasteja, jotka kertoivat, että erinomaisesti taikka ainakin hyvin oli kouluvuoden jokainen homma hoidettu. Lukiolla suvivirsi soi uudelleen. HEittäydyin kaikellani sen tunnelmaan ja kyynelsilmin kerroin korkealle kiitokseni laupeudestaan. LAulaen saamme lintujen lailla livertää ja kiittää ihmeistään! KAtsellessani lakkirivejä ja juhla-asuihin sonnustautuneita nuoria tunsin suurta onnellisuutta jokaisen puolesta. Kun oma lapsi kumarsi vastaanottaessaan todistuksensa ja stipendinsä, sykki äidinsydämeni suurta kiitosta ja rakkautta, onnea ja iloa ja ihmetystä. LAkin painuessa päähän päättyi yksi taival. TAivas on avoin ja askeleittensa yllä lemmikinsininen.
 Juhla imaisi tunnelmaansa. Kummisedän kauniit sanat siivittivät esikoispoikaa uuden alun edessä. Voi, hurja miten monia kyyneleitä olen vuodattanut. Liikutus läikähteli sisälläni saaden silmät kostumaan. Äidin ylpeys nuoren komean olemuksen edessä jakoi omanlaisensa. Kiitollisuus kirvoitti kimmeltävät helmet poskilleni niin monesta. Siunaus lepäsi päiviemme yllä ja juhlapäivänä se tuntui sydänalassa asti. Juhlanjälkeinen tyhjyys täytti kyynelkammiot ja niin monien tunteiden taival kulki kyynelinä ulos yhä uudelleen. LApsen elämässä avautui uusi ja vielä tuntematon. Tyhjä arkki, jonka niin toivon ja pyydän täyttyvän hyvyydellä ja rakkaudellaan vaalivan Isän myötäkulkiessa.
 
 
 Sanat ystävän kortissa säilyvät. Luen niitä uudelleen ja uudelleen. Ja itken. Sanojen joukosta ajatus siitä, että kimpale omaa kultaista sydäntäni ja rakkauttani on tallessa nuoreni sydämessä hänen elämänsä perustana ja voimavarana, on niin lohdullinen. Tuon ajatuksen turvin uskallan katsella lapseni lähtöä kohti elämän seuraavia pysäkkejä. Kun kerroin, että olen niin onnellinen ja ylpeä. Kun kerroin, että pyydän kaikkeen Taivaan ISän läsnäoloa ja hyvyyttä. Kun kerroin, miten rakastan. Kerroin sanani sillaksi uuden ylle.
 
PAlanen juhlaa säilyi vielä maanantaihin. Saimme ystävien joukon luoksemme. Yhteiseen iltaan, jossa raikuivat kiitolliset laulut ja kitaran sävelet. VAihdoimme ajatuksia kasvusta. Siitä, miten joskus kukkaan puhkeamiseksi meidän tuleekin kasvaa kovin pieniksi. Saamme olla taimia, joita hoitaa ja kasvattaa suuri Jumala. Sylinsä on aina avoin ja aikansa aina meitä varten vapaa. KAsvuamme vaalii uskollinen tarhuri. Niin pimeän hetken kuin kirkkaan paisteenkin hetkinä saamme luottaa hellään hoivaan. Jokainen taimi tarhassaan on omanlaisensa, silti juuri sellaisena tärkeä ja arvokas, ainutlaatuinen. LAulun sanoin sisimpääni kasvaa nyt ilon kukkamaa. Sen väriloisto syntyy menneiden päivien muistoista. 
Jokaisesta hetkestä kiitän.
Tuntien, tietäen, että riitän.
Askellan kesään avojaloin, ilo sydämellä!