Sanoja vailla

Voivatko sanat kadota? Huuhtovatko tänäänkin illan tullen saapuneet pisarat niitä pitkin kallion rinnettä. Liukenevatko ne kalliokuopan lintulampeen pienten siivekkäiden juotavaksi. Tänään on ollut päivä vailla sanottavaa. Ajatukset tuntuvat juuttuvan puolitiehen. Olo on tyhjyydestä kumea. Kuin avaisin kämmeneni sadetaivaan alla ja katselisin veden lipuvan sormien lomasta.

Eilen iltasella istuskelin sateenjälkeisessä pehmeydessä yksikseni terassilla. KAtselin ilta-auringossa vastapyykättyjä koivun lehtiä. Hymyilin. Paljon herkkiä sanoja virtasi sisimmässäni. Puin ne ajatuksiksi Isälle. LAuleskelin ja tunsin hyvän olon viihtyvän vierelläni. Kolmen kirjan verran lauluja yhteisen otsakkeen alla: Hyvä on tuoda kiitosta. JA minä toin.

Sadetaivas avautui eilisessä illassa pumpulinpehmeiksi hattaroiksi. Tässä hetkessä taivaankansi on reunoihinsa saakka harmaa. Kuin viltti viluisen yllä. Värjöttelen vailla sanoja. Ehkäpä niitä onkin liian paljon. SAnojen suohon uppoutuneena istun enkä löydä niitä, joihin haluaisin sydämelläni olevaa pukea. Kurkistelen viltin alta ja kuuntelen.

 Hymyilen eiliselle hyvälleni. Suljen silmät ja kuulostelen viileän laulattamia koivuja pihalla. Lintujen sirkutus on tauonnut. Sanatonna istuksivat oksillaan. Kuuntelevat tuulen suhinaa ja sateen tasaista soittoa. Hyvä on tuoda kiitosta. Tästäkin pysähtyneestä päivästä, johon mahtui sittenkin paljon sanatonta hyvää. Pinaatin poimintaa ja uusien siementen kasvamaan maanittelua. RAparperikiisseliä tyttösen kanssa yhdessä. Viestejä ystäviltä. Eiliselle hymyilemistä. Päivänokosia rakkaan kainalossa. LAsten viipottamista sinne ja tänne. Oman sanattomuuden keskellä laiskottelua. Sanattoman päivän illassa lämpeää sauna.

Vaan sana on sinua aivan lähellä, sinun suussasi ja sydämessäsi, niin että voit sen täyttää. 

5.Moos.30:14