sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Ruskaa ja rakkautta!♥

 
Syysaamujen viilenevä usva levittelee peltojen yli pehmyttä kaarta. Peittelee alleen kasvualustan, joka pian uinuu valkean lumivaipan suojassa. Ensimmäinen pakkasyö piirsi pienten timanttien joukon auton ikkunaan. Arkirakkauden ele nosti hymyn aamukiireeseeni, kun huomasin rakkaan raaputtaneen itselleni esiin kirkkautta jäähuurun keskeltä ennen lähtöään. Päiviin nousee vielä valo, jossa on ripaus kesää. Sen säikeiden alla ruskaloisto raamittuu uskomattoman kauniiksi maalaukseksi. Ahnehdin värien hehkuvaa leikkiä oksistoissa! Annan itselleni ajan ja luvan nauttia jokaisesta pienestä tuokiosta, joiden ketju kulkee omaa pysähtymätöntä tahtiaan. Erityinen oppija puhui metsäretkemme jälkeen ja iloinen ihmetys pulpahti sisimmässäni. Poika, joka ei puhu, lausahti retkestämme siirtolohkareiden luo:"Sitä ajattelen, että se olisi voinut kestää pitempään." Kasvoillakin jo melkein hymy, vaikka silmät eivät omiani tavoita. Huoli himmeni hetkeksi ja kiitollisuus kaivoi itselleen pesää sydänalaan.Ensi kertaa yhteisessä syksyssämme sanoitti tuntemuksiaan. Vaatetan sanoiksi omiani ja kerron ne sinne, mistä ilo ja murhe kumpuaa, mistä kaikki annetaan ajallaan.
 
Ystävä kutsui naisteniltaan. Oli naposteltavaa, oli puheensorinaa. Kosketinsoittimen heleä sointi säesti nuoren naisen lauluja, säveliä, joissa ansiottoman rakkauden ihme solmiutui koskettaviksi sanoiksi. Kuuntelin. Olin kaikeltani kosketettu, herkistynyt vastaanottamaan. Nyt omien sanojeni piirtymistä riveiksi säestävät levyltä samat laulut. Pariskunta, jonka koko yhteinen olemus säteili keskinäistä välittämistä ja yhteyttä toinen toisiinsa sekä Sinuun jakoi ajatuksiaan siitä, miten elämän ainuttakaan hetkeä ei kannattaisi hukata. Yhdenkään päivän anti ei ole turhaa. Ainutkaan jo ohitetun ajan värähdys ei palaa. Menneessä säilyvät muistot, tätä hetkeä varten olemme juuri tässä. Tulevasta emme tiedä. Havahdun jälleen , ravistelen ajatusteni kaaosta, selvittelen vyyhtiä, jonka kiire niin herkästi solmii umpeen. Kaikki tärkein on käsissämme NYT. Hymähdän. Ajatuksesta on päässyt kasvamaan klisee, joka muuraa ytimen sisälleen, koittaa piilottaa. Sama tunne, jonka koin jakaessani nuorelle isälle ymmärrystä rakkauden rajojen tarpeesta. Selvyys, joka pitää paljon sisällään:rajat ovat rakkautta. Miksi kasvatamme myrskyn selkeän keskelle? Vastako sen tyynnyttyä ehdimme huomata sateenkaaren pään?! Tänään taivas on harmaa, pehmeä ja tyyni. Mieleni tasainen. Päätän nähdä tärkeimmän.

Sain ystävän vierelleni kotatulen ääreen. Aika sai siivet. Ilta tummui huomaamatta. Tulen kajastama lempeä valo heitteli seinämiin kuviaan. Tuntui hyvältä jakaa koettujen päivien tuntoja, joiden ääriin mahtui ilon virettä , mutta myös huolten kaivamaa kuoppaa. Yhdessä huokaisimme sanoiksi pyynnöt, toiveet, kiitokset. Tartuimme käteen, joka ei hellitä otettaan, vaan avaa sylinsä , johon saamme kiivetä keskeneräisyydessämme. Tulitunnelmassa vietin eilistäkin omieni kanssa. Terassin ulkokamina hohkasi lämpöä syyskuun viimeiseen viikonloppuun. Kääräisin itseni äidin kutoman viltin ruskeaan suojaan. Rakkaan käsivarsi harteillani kertoi, miten paljon olen saanut. Joskus oli aika, jolloin ihmettelin itkuni keskeltä, mitä on rakkaus!? Nyt tiedän.Lasten nauru oli illan parasta musiikkia. Vain neitonen puuttui, sillä kulki kaverinsa kanssa tapahtumaan, jonka nimi kertoo olennaisimman:Hope.
Nyt hengitän syksyn tuoksua, johon jo talven aromi tekee tilaa kesävalon keskelle. Ihan kohta avautuu kodin ovi. Saan lähelleni  rakkaat. Taidan halata tiukasti, kertoa, miten rakastankaan!

lauantai 21. syyskuuta 2013

Viisi vuorokautta viisautta!

Astelin viisaita polkuja viikkoni vuorokausissa. Ajelin kotomaan toiselle reunalle asti ammentamaan viideksi päiväksi runsasta hyvää. Meitä oli siellä kymmenen naista, äänellään työtään tekevää. Arjelle sai vilkuttaa, työntää tuokioksi tyystin syrjään. Tunsin miten vähä vähältä kuoriuduin kiireestä, livahdin piiloon levottomuudelta, pakenin pakkoa ja riisuuduin liiasta riittämättömyydestäkin .Nyt mieleni sinnittelee muistaakseen kaiken saamansa hyvän. Hengittelen sitä levollisuutta, joka paistoi päiviimme, vaikka pilvipumpuli peittikin syystaivaan. Elän tätä hetkeä tässä tiedostaen omat ajatukseni, joissa vilkkuu ilo ja kiitosmieli kaikesta koetusta. En unohdu menneisiin päiviin, vaikka niissä piileskeli löydettäväkseni runsas anti arjen voimaksi ja sisimmän suolaksi ja sokeriksi. Asettelen muistini lehdille olennaisen. Pysähdyn näkemään polkuni varteen putoilleet pienet ihmeet.
Ikiomien hetkien verran annoin jalkojen kuljettaa tyyneyden äärelle. Tarjosin kasvoni tuulelle, kutsuin luo puhaltamaan pois turhaa ja piirtämään hymylle paikkaa. Ojensin kättä kärsivällisyydelle. Herkän heinän lailla tiesin heilahtelevani arjen aallokon ehtiessä jälleen lähelleni. En seissyt siinä rannallani yksin. Oli aikaa tuntea syystuulen iltavireessä läsnäolosi, kuin olisit tuokioksi tullut siihen ja kuiskannut hiljaisen lupauksesi: et vain vilkaise kiireen keskeltä, vaan käännät kasvosi puoleeni ja näet minut, juuri minut, sen mitä olen kättesi jäljiltä. Ja se on riittävästi, tarpeeksi ja ainutkertaistakin vielä! Pieni palanen jotakin pyhää ja syvää asettui ottamaan paikkansa varressani. Huolien huomiseen oli tuokion ajan hurjan pitkä matka!
Tavoite on taakoittava sana, jos sen edessä on turhan totinen. Asettelin omani itselleni , palvelukseeni pyysin ja paikan annoin. Että olen läsnä itsessäni ja hetkissäni annetuissa, jotta näen , jotta kuulen, jotta tunnen. Kuin varkain myhäilen muilta salaa puoleesi. Sinua ilman en kulje määränpäätäni kohti. Tartun vaivihkaa käteesi ja pyydän, pidä tiukasti kiinni, pidäthän! Hengitys painautuu kylkiin pehmeän verkkaisesti, jakaa rauhan, jota lupaan kuljettaa matkassani. Kiltteyden kipuun nielen rohdoksi armollisuutta itseäni kohtaan. Sanoitan valmiiksi vaikeaa, jonka tiedän siintävän arjen taivaanrannassa. Vielä se vaikein, että itsestään löytäisi rakkautensa kohteen, kun murhe ja vaiva raapii viivojaan, piirtää uriaan naiseuden aavaan. Vanha haava avautuu, pienet surun sirpaleet kimmeltävät kämmenellä jakaen kivun, joka hiljaa nostattaa kyynelten kastehelmet eletyn elämän aamuun. Taisin löytää oikean risteyksen. Levähdän hetken ja jatkan sitten.

Jokaisessa poissa kotoa painuneessa illassa pieni aurinko laskeutui lähelle. Vikkelävauhtisten päivien lomaan lähetetyissä viesteissä asui rakkaus. Pikkuisimman äänessä surusointi: "Äiti mun on sua ikävä sanoi" ja itku teki pienen pesän olemukseensa. "Olet maailman paras, on onni, että olet minun äitini", kirjoitti ja sain puolestani pestä silmieni ikkunoita kyynelveteen kastetuin pisaroin. "En", "Olen" nieleskeli poikanen kysymysteni tulvaan ja hiljaa tavallaan kaipasi. Tyttösen ääneen asettui reippaus, kertoi tehneensä ruokaa ja siivonneensa. Arkirakkautta. Ja rakas sanoi rakastavansa. Hassua, miten viisi päivää vie huomaamaan, miten paljon merkitsee se, että kertoo, miten tuntee.Ja miten ehtiikään kaipaamaan vierelleen kaikkea sitä, mikä siinä aina on. Paikallaan.
Nyt tyynnytän arkituulien tuiverrusta ajatusteni kalliolla viivähtäen. Kaikki se vakaa ja varma saa olla kynnyksenä arkeenpaluulleni. Ilma keuhkoissani on sama, reitti uusi ja rauhoittava. Ääni tuttu omani, puolen vuosisadan takaa , elämän virrassa muovautunut, säröille saakka sortunut. Annan sen saada uuden kaikupohjan keuhkoissani. Tiedostan, tunnen, muistan ja muodostan. Itsessäni, pienuudestani voimaa puhkuen, syystuuleksi yltyen. Itselleni ensin tärkeäksi kasvaen, jotta vierelle riittäisi se, mikä tarpeen on. Arjen laiturilla seisoo tuttu minuus. Yksikään tuulahdus ei puhalla turhaan! Tyyni pinta jaksaa kannattaa.
Maaliviiva on vain askeleen mitan päässä. Tässä ja nyt on kaikki. Onni on mittaamaton. Elämään ehtii kiireettäkin.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Pienten ihmeiden päivä

Takanani on pikkuruisin askelin kuljettu viikko, joka lopulta pitikin runsaasti hyvää hyppysissään. Usva-aamuissa huulillani hauraat sanat. Kuin  kesäperhosen siiven hipaisu, viimeinen lento, syksyn sylistä lähtö. En pyydellyt suuria, en taivaita tavoitellut, vain sen, että jaksaisi, pystyisi ja selviäisi aina päivän mitan eteenpäin. Ja pian huomasinkin ilohippujen ihmeen, innostuksen, jonka kanssa tanssin viikossani hempeän valssin. Piti kompastua kuopan uumeniin ennen kuin löysi sen hetken, joka kesti vain tuon tuokion, jossa pienuuteni mitalta olin. "Älä odota ihmettä", sanoi vanha nainen, joka tarjosi kipuuni oljenkortta. Tässä ja nyt on tarpeeksi tartuttavaa!

Aamu kaartui ylle sinisenä, kirpeän kuulaana , täynnä valon säikeitä. Rakas ja poikanen vilkuttivat anivarhain ja läksivät pääkaupunkiseudulle jalkapalloilevien turnaukseen. Koko perheen voimin ensin piti, mutta syysnuha innostui viipymään vierelläni sitkein ottein osan voimista imien. Pikkuisimman kanssa on naurettu, nautittu, herkuteltu, pelattu, hupsuteltu ja kerrottu, kuinka paljon rakastaa. Hyvän yön viestissä tyttönen kirjoitti: Hyvää yötä maailman paras isi. Rakas soitti ja äänessä oli iloa poikasen pelionnesta sekä se ikävä, jossa asuu rakkaus. Viereltä puuttuu tuttu unituhina, valvon itseni väsyneeksi asti ja nukahdan sydän tyytyväisyyttä täynnä.

Niin paljon löytyy ihmeteltävää, kun osaa seisahtaa. Etsivä löytää, sanotaan, vaan tänään aarteet avautuivat eteeni etsimättä. Hanhien äänekäs lento kellervän peltosängen yllä. Kehäkukan siementen keko kämmenellä. Tyttösen kärrynpyörä silhuettina syyssineen taittuvassa iltataivaassa. Lempeä valo, pehmyt piirto kuivien kasvustojen kauneudessa. Tuulen kutitus poskella, jolta kyyneleet kuivuneet hetkeksi ainakin. Päiväkahvi ja tyttösen jätski, puoliksi taitettu korvapuusti. Ystävän posti. Poikasen onni ja rakas, jota jo nyt niin ikävä. Levollisuus , joka kiipesi esiin piilostaan.
Pihan hiekalle satoi pieniä enkeleitä! 

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Tämä päivä♥

 12 vuotta sitten auringon syyslämpö helli ja heitteli säteitään onnemme ylle. Tänään syystuuli puhaltelee tujakammin, mutta sama lämpö piirtää sydämiä sisimmän seiniin. Havahduin aamu-unen satamasta rakkaan sanoihin. Kiitos yhdessäkuljetuista vuosista suukotti pehmeästi hereille. Ruusujen puna maljakossa, onnen puna väsyneillä poskilla. Vaikealla polulla askellan yhä, mutta tänään kiitän rakkaasta rinnallani. Aarteenani aamussa kirje, jonka sanat sädehtivät jotakin hyvin syvää. Kiitos, rakas! Kun joutuu ahtaalle, kulkee helposti etäämmäs, eksyy. Hymy häviää ja herkkyys kääntyy epätoivoksi. Tänään rakkaat rinnallani  käänsin kyynelkasvojani kohti luottamusta suurimpaan, korkeimpaan rakkauteen. Sinä taistelet kanssani. Sitä on siunauksesi. Mitä enempää voisin pyytää?! Kun ikiomin aistein saa todistaa sitä, että mahdoton on mahdollista, ei luottamusta tarvitse kutsua lähemmäs, se kietoutuu ihoksi ympäri. Polun pää löytyy ja omatkin askeleet saavat uuden mahdollisuuden. Tunnelin päässä on aina valo.
 Syksyn syli tuuditti meitä eilisillassa. Poimin silmiini kotimaiseman pientä kaunista ja tunsin, miten hiipivä ilo nosti hiljaa itseään näkyviin. Kaiken kestämättömyydenkin keskeltä löytyy elävä tuli, joka kajastaa pehmeyttä pimeään. Elokuu ojensi kättään syyskuun tulolle, viitoitti lempein liekein iltaamme. Äidin palmikkovillaisissa varpaat, sormet sormiin kietoutuneina kuiskasin pienet huokaukseni tummuvan iltataivaan kaareen. Pikkuisilla oli täystyö jaksaa valvoa pimeäntuloon asti. Kun peittelin , uinahtivat hyvänmielen unikuviin hujauksessa. Jossakin loitompana muinaistulet, pihapiirissä ikiomat ihanat rakkaat ja liekkien loimotus lyhtyseinien sisällä, uunitakan uumenissa. Syksyn tuuli soitti säveliään, lohdutti. Hyräilin syyshyvää ja ymmärsin, nyt on pysähdyttävä, jotta näkee lähelle asti.
 Kun kuljet vesien halki, minä olen sinun
kanssasi,
kun virtojen poikki, ne eivät tempaa sinua mukaansa,
kun astut tulen lävitse, sinä et pala
eikä liekki sinua polta.
(Jes.43:2)
 Tusina aviovuosia takanamme. Kanssasi, rakas. Emmekä kulje yksin. Oman rakkautemme yllä se suurin. Istun tuokion verran vain ja levähdän kiittäen. Huomiseen kuljettaa tämä ilta tänään, johon mahtuu kaikki se, mitä tarvitaan.