Ruskaa ja rakkautta!♥

 

Syysaamujen viilenevä usva levittelee peltojen yli pehmyttä kaarta. Peittelee alleen kasvualustan, joka pian uinuu valkean lumivaipan suojassa. Ensimmäinen pakkasyö piirsi pienten timanttien joukon auton ikkunaan. Arkirakkauden ele nosti hymyn aamukiireeseeni, kun huomasin rakkaan raaputtaneen itselleni esiin kirkkautta jäähuurun keskeltä ennen lähtöään. Päiviin nousee vielä valo, jossa on ripaus kesää. Sen säikeiden alla ruskaloisto raamittuu uskomattoman kauniiksi maalaukseksi. Ahnehdin värien hehkuvaa leikkiä oksistoissa! Annan itselleni ajan ja luvan nauttia jokaisesta pienestä tuokiosta, joiden ketju kulkee omaa pysähtymätöntä tahtiaan. Erityinen oppija puhui metsäretkemme jälkeen ja iloinen ihmetys pulpahti sisimmässäni. Poika, joka ei puhu, lausahti retkestämme siirtolohkareiden luo:"Sitä ajattelen, että se olisi voinut kestää pitempään." Kasvoillakin jo melkein hymy, vaikka silmät eivät omiani tavoita. Huoli himmeni hetkeksi ja kiitollisuus kaivoi itselleen pesää sydänalaan.Ensi kertaa yhteisessä syksyssämme sanoitti tuntemuksiaan. Vaatetan sanoiksi omiani ja kerron ne sinne, mistä ilo ja murhe kumpuaa, mistä kaikki annetaan ajallaan.

 

Ystävä kutsui naisteniltaan. Oli naposteltavaa, oli puheensorinaa. Kosketinsoittimen heleä sointi säesti nuoren naisen lauluja, säveliä, joissa ansiottoman rakkauden ihme solmiutui koskettaviksi sanoiksi. Kuuntelin. Olin kaikeltani kosketettu, herkistynyt vastaanottamaan. Nyt omien sanojeni piirtymistä riveiksi säestävät levyltä samat laulut. Pariskunta, jonka koko yhteinen olemus säteili keskinäistä välittämistä ja yhteyttä toinen toisiinsa sekä Sinuun jakoi ajatuksiaan siitä, miten elämän ainuttakaan hetkeä ei kannattaisi hukata. Yhdenkään päivän anti ei ole turhaa. Ainutkaan jo ohitetun ajan värähdys ei palaa. Menneessä säilyvät muistot, tätä hetkeä varten olemme juuri tässä. Tulevasta emme tiedä. Havahdun jälleen , ravistelen ajatusteni kaaosta, selvittelen vyyhtiä, jonka kiire niin herkästi solmii umpeen. Kaikki tärkein on käsissämme NYT. Hymähdän. Ajatuksesta on päässyt kasvamaan klisee, joka muuraa ytimen sisälleen, koittaa piilottaa. Sama tunne, jonka koin jakaessani nuorelle isälle ymmärrystä rakkauden rajojen tarpeesta. Selvyys, joka pitää paljon sisällään:rajat ovat rakkautta. Miksi kasvatamme myrskyn selkeän keskelle? Vastako sen tyynnyttyä ehdimme huomata sateenkaaren pään?! Tänään taivas on harmaa, pehmeä ja tyyni. Mieleni tasainen. Päätän nähdä tärkeimmän.

Sain ystävän vierelleni kotatulen ääreen. Aika sai siivet. Ilta tummui huomaamatta. Tulen kajastama lempeä valo heitteli seinämiin kuviaan. Tuntui hyvältä jakaa koettujen päivien tuntoja, joiden ääriin mahtui ilon virettä , mutta myös huolten kaivamaa kuoppaa. Yhdessä huokaisimme sanoiksi pyynnöt, toiveet, kiitokset. Tartuimme käteen, joka ei hellitä otettaan, vaan avaa sylinsä , johon saamme kiivetä keskeneräisyydessämme. Tulitunnelmassa vietin eilistäkin omieni kanssa. Terassin ulkokamina hohkasi lämpöä syyskuun viimeiseen viikonloppuun. Kääräisin itseni äidin kutoman viltin ruskeaan suojaan. Rakkaan käsivarsi harteillani kertoi, miten paljon olen saanut. Joskus oli aika, jolloin ihmettelin itkuni keskeltä, mitä on rakkaus!? Nyt tiedän.Lasten nauru oli illan parasta musiikkia. Vain neitonen puuttui, sillä kulki kaverinsa kanssa tapahtumaan, jonka nimi kertoo olennaisimman:Hope.

Nyt hengitän syksyn tuoksua, johon jo talven aromi tekee tilaa kesävalon keskelle. Ihan kohta avautuu kodin ovi. Saan lähelleni  rakkaat. Taidan halata tiukasti, kertoa, miten rakastankaan!