tiistai 28. helmikuuta 2012

Kepeys keikkui luona

Arjen avoin syli kuin itseään valoa kohti avaava kukka. Ilmassa on tuntunut kevään tuloa lupaava tuulahdus. Se tarttuu suupieliin ja kääntää niitä hymyyn. Se heilahtelee helmoissa ja jallittaa askeleisiin tanssintuntua. Lempeästi sain laskeutua omaani. Maanantain aamussa rivi suoraselkäisiä oppijoita, joiden tomeruudessa oli jotakin koskettavan suloista. Olivat semmoista ihan parasta jengiä:) Tänään kanssansa pujoteltiin säkkikankaan selkään raitoja kanoille. Ihan tavallinen ,mutta jotenkin niin paljon antava päivä asettui kulkuunsa. Kuin huomaamatta tuli mukava tunne ihoksi ympärille.
Allakasta kääntyy täyttyviä päiviä. Suostun antamaan huomioni vain yhdelle kerrallaan. Paljon odottaa tehtävää, puuhaa, hoideltavaa, suunniteltavaa. KAtsahdan voimaannuttajani suuntaan ja sydän sykkii rauhaisaa tahtiaan. Kaikki aikanaan. Huolikukan terälehdistä päätän nyppiä ilopaloja. Rakastaa, rakastaa, rakastaa....harppaan aina sen tylsemmän vaihtoehdon yli. Elämä on kuin karkkikauppa, sanoi viisaasti tänään työtoveri. Valintoja pullollaan. Voisinko omillani olla itselleni armollinen.
Tänään pyörähtelevät sanat ja ajatukset karusellissaan. Vatsanpohjaa kutittaa. Taitaa taittua talven selkä, vaikka lumivaippa on vielä vahva. Räystäältä kurkistelevat jääpuikot, joiden hanat jo avoinna jakavat pisaroitaan. Tyttönen lumoutui niiden tipahtelusta, "äiti kevät tulee", hihkaisi. Hiljalleen. Jospa annan itselleni luvan nähdä tuiskussa kevään keinun. Pian ovat pakkasnarskuvaiset askeleet vain muistoja valkoisesta talvesta. Elämän talvi kääntyy kevään valoisaksi kajoksi. Uutta luokse kuljettavien tuulten otteessa on monta lupausta. Tänään poimin vain ilon kukkia! Kaiken yllä paistaa aurinkosi.

lauantai 25. helmikuuta 2012

VAlkean arkin tyhjään piirtyneitä värejä

Enää muutama viikonlopun askel arkeen. Koitan jarruttaa, toivoa jatkoaikaa kotoiluun.  VAloisa valkeus peittelee yhä maisemaa, joka kutsuu sisälleen ovesta astuessani. Se saa yhäkin huokaisemaan. Tarjoilee puhdasta ja kaunista. Uutta lunta, vielä uuden puhtaan paperin. Joko löytyisivät sanat ,joita sille raapustaa? Kuvat, joita sivellin voisi piirtää? Jokunen tyhjäksi jäänyt arkki viikossani, muutama kuivunut vesiväritahra vailla sävyjä . Tunne, että jokin juuttui kurkkuun. Kuin laulu vailla sanomaa tai itku ilman kyynelhelmiä. Pysähdyn.  Kerään pikkuiset väripilkut ja piirrän ne paperilleni muistuttamaan ilosta, joka on , vaikka piilossakin joskus. Blogiystävälle hymyän kiitollisuuttani kevään tuulahduksen tuoneesta kortista. LAulamattomiin lomasäkeistöihin löytyy sanoja sen kepeästä väri-ilosta. Sipaisen vihreän päiviini.
 Pikkuisimman kortti rakkaalle on voimakortti. Virkkasi ripustuslenkin, ompeli sydämen. RAkkaudella valmisti, rakkaudella ojensi. LApsenkaltaisuuden totuus muistuu mieleeni ja saa huokaisemaan. Totuus on täynnä hyvää. Ystävän minulle kirjoittamat sanat asettuvat aatoksiini. Voimakseni vierelle juuttuneeseen haurauteen. Niiden totuus on karu. TApahtunut ei katoa, mutta sen voi kääntää kasvumaaksi uudelle. Eilisessä TV:n lauluohjelmassa jakoi palautetta kilpailevalle tuo tumma nainen: less is more. Elämässä niin on, kunhan vain muistaisi ja osaisi tarttua. Vähään, joka kasvaa mittaansa, kun aika on. Uusi siveltimenveto väriä paperin valkeuteen saa kajonsa. Varjosta kohoaa lempeä roosa.
 
Äiti, onko meillä semmoisia pitkiä puikkoja? kysyy kymmenen vuoden elämänkokemus äänessään pieni suurisilmäinen poikanen. Istahti iltana eräänä sohvan pehmeään mutkaan ja pisteli punaisen langan silmukoiksi puikolle. Kymmenen tärkeää silmukkaa, yksi jokaista ikävuottaan kohti. PAinan pehmeän pallon kämmeneni lämmöksi. Rutistan kuin rakastan tuota pientä tuuliviiripoikaa. Siipensä satuttanutkin oli tuokion lähelläni. Älä äiti murehdi, kertoo katseellaan. Jokin sisälläni saa varmuuden, että voin luottaen laskea irti. Piirtää uuden hennon viivan paperiini. VAhvanvärisen, punaisen.
ISo tyttönen lähti iltaansa. Vilkuttaessani autosta noustessaan, koen vahvan tarpeen kuiskata kaitsijallemme:pidäthän tästä huolen! Muistanko vielä, miten maailman lait olivat niin toisenlaiset, kun ikävuosia oli koossa vasta viisitoista. Silloin tarvitaan äidin huokauksia. Minäkin olisin tarvinnut. KAstelen siveltimeni paperille tiensä löytäneeseen kyynelveteen. Vedän pitkän pehmeän piirron viivojen mereen. Keltaisen. Huomisessani tapaan tärkeän ihmisen. Vierelläkulkijan, jonka sanoissa niin usein osalleni on riittänyt se, mitä tarvitsen. Sävy viivojen taakse. TAivaansini.

maanantai 20. helmikuuta 2012

VAlkoisen kosketus

 Talviaurinko viritti omaa aamusoittoaan. Ojensi kanssamme kätensä ensimmäiseen lomapäivään. Eilisen tuiskut ja lumituulet olivat talttuneet. Lumidyynit hävinneet yön aavaan.  Siirtyneet paikoilleen osaksi valkeaa patjaa, jolle tämäkin päivä painaa päänsä, levähtää. Omien tunteideni tuiverruksetkin hiljalleen raottaneet tyyneydelle oveaan. Luottamus kutsunut tuskaa loitommas. Ottanut kädestä, kuljettanut pois. Eilisessäni pohdin tunteiden tuulia. Lupaa tuntea. Kun ilon oppii sieppaamaan kämmenelleen pienestä, riittää riemuksi asti niin vähän. JA kiitollisuuden kukkamaa kasvaa. Vaan saanko surra, jos syy tuskaani on toisen silmin liian pieni? Voiko tunteita pukea mittoihin, määriin, sallittuihin tai turhiin? On yksi, joka minut tuntee. Tuntee kuin itsekään en. Tietää ja sallii. Päiviimme niin ilot kuin murheet. Jokaiselle omansa. Antanut tuntevan sydämen.
 Ystävän luo kulki minun ja pikkuisimman tie. Ystävän pieni on suuri lahja. Ihme. TAivaan Isän pikkuinen taistelija. Jakaa auringon lailla ympärilleen ilovaloa! Istui sylilämpönä lähelläni ja säteili elämää.Elämää, jonka alussa jokainen tuokionsa oli voitettu askel. Nio, tio, kolme ,neljä soi hymynä yhä minussa. Opin luonaan tänään, että jokin hyvin pieni saattaa kasvaa suuruuteen, jolle ei enää löydy muuta mittaa kuin hento kiitos. Huokaus, josta kuulijamme lukee enemmän kuin tuhat sanaa.
 Iltapäivässä sinisen taivasvalon alla puimme sukset jalkaan ja annoimme ladun kuljettaa. Rakas viiletti maisemaa halkoen. Minä ja pienin sauvoimme läpi puhtaan valkoisen. MAisema hengitti hiljaa kanssamme. Kuiskasin linnuksi lumioksille kiitokseni. Laulamaan kiitosta kaikesta tuntemastani. Jotakin hauraan kaunista taittoi latua kanssani. Pehmeän hangen vahvuus suksien alla kuin luja luottamus. Sinä kannat. Havahdun tyttösen sanoihin:äiti, olen kiertänyt auringon kahdeksan kertaa, melkein yhdeksän. Hymyni kasvaa ja katkaisee aatokseni. Niin, ihmettelen. VAkavuus äänessään kertoo tarkasti, miten mikäkin tässä kaikkeudessa kiertää. Maa ,aurinko, kuu. Me kaikessa mukana.
 
 Koskematon valkoinen kuin paperi vailla sanoja. Omaani piirtyi tänään monta merkityksellistä ajatusta. Lumipuhtaus puhutteli. Joskus on oltava hiljaa, jotta kuulisi äänen lähellään. Tänään osasin kuunnella. Tänään näin. KAtso, miten hanki hohtaa, huikkasin tyttöselle. Paljon pikkuisia timantteja, hihkaisi takaisin. Ilma viilenee silmissä, totesi rakas. MAiseman hengityksessä huuru. Illaksi painuva lumiusva saatteli meidät kotiin. Onnelliset. Pienestä ilahtuneet.
 Illassani  katson huoneen läpi omiani. Ajatus kulkee polkuaan. Vielä koittaa se hetki, joka piirtää murheelle hymyn. Nousee valkoinen aamu tummuneen iltataivaan takaa. Omalleni, jota nyt saan kantaa sydämeni huokauksissa. MAhtuu sinne muiden tärkeiden rinnalle. Uudenkin valkoisen alla lepää kevääseen heräävä maa. Uusin rukouksin kuljetan huomisen murheita. Ilo saa huomenna uuden oksan alleen. Lumivalkoisen. Joka kantaa kevään silmuja sismmässään.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Kauniita sanoja♥

"Olet kuin auringonvalo" kirjoitti oppijani koulussa salaisen ystävän vaaleanpunaiseen kirjeeseen. Muikealla hymyllä palkitsi tuo pieni hiljainen poika minut, kun kehuin, miten hienosti oli osannut sanoa. Toivon, että tänään moni on saanut ammentaa iloa osakseen kauniista sanoista. "Tuot minulle hyvän ilon" olivat sanat toisen oppijan rivien joukossa. "Olet mulle lahja" rustasi hatariksi sanoiksi yksi. Opastaja minussa oli onnellinen. Toivon, että säilyvät tuommoisina nuo pienet elämäntaipaleen alun tallustajat. Osaavat sanoa kauniisti. Aarteiden lailla.
Olen ollut allapäin. Viima on raapinut poskea. Unikuviinkin on asettunut huoli. Pelko on koittanut tehdä pesää. Eilen halasin ensimmäistäni. Siipirikoksi lennähtänyttä. En olisi halunnut irroittaa itseäni lainkaan tuosta tuokiosta. Kyllä minä selviän, sanoo ja katsoo silmissään pieni tyhjyys. Ei enää kovasti satu, koittaa kertoa kuin lohduksi minulle. Tänään ovat ystävänsä toisaalla. Siellä, missä piti itsensäkin olla.
 
Säilön jokaisen täällä saamani kauniin sanan sydämelleni. Jokaisen lohdun lausahduksen. Vielä tunnen itseni pieneksi ja viluiseksi. Linnuksi pakkasaavaan uponneeksi. Eksyneeksi. Siementen etsijäksi. Iloitsen isosti, suren suuresti. Nyt olen matkalla taas. Ei osallemme sallita mitään, mikä ei olisi Huolenpitäjämme tiedossa. Koittaa aika, jolloin ymmärrys avartuu ja saan huomata pojan vahvistuneen. Huolelleni on nimi. Se on rakkautta.
Kesken työpäivän viesti rakkaalta. Että rakastaa. Kotona odottivat uudet tulppaanit, tumma suklaa ja punaviini. Elämän pienet ihmeet löytyivät tänään oppijoiden punaisista poskista. Muikeiden hymyjensä suloisuudesta. Tulppaanien nupuista. Ystävien posteista. Halausten lohtulämmöstä.Omieni lähelläolosta. JA ihan vain siitä, että elämä antaa niin paljon. Murhe on riemun eteisaula. Täynnä valoa. Huominen jakaa omat murheensa, omat ilonsa. Suljen sormeni kiittämään. Ja jatkan rakastamista.

KAjastakoon valo päiväsi ylle!

lauantai 11. helmikuuta 2012

Usvan läpi

 Olen katsellut arkeani läpi kyynelsumun. Äidin huoli ja tuska. Se riipaisi tällä kertaa koskettaen sydämen kohtaa, joka oli saanut säilyä ehyenä ennen. Nuoren elämässä tässä ja nyt on muuta kuin omassa pienemmäksi asti jo kasvaneessa. Hetkessä vain. KAikki pysähtyy ja suunta muuttuu. KAtse kohtaa  tyhjän maiseman  ikkunan takaa. Määränpää karkaa ja horisontin ylle kiipeää paksu usva. Lohdun sanojen laulu ei saa säveltä alleen. Voi vain pyytää antajalta vahvistumista yllensä. Tuon pojasta mieheksi varttuneen minulle niin äärimmäisen rakkaan. Että siipensä yhäkin kantaisivat. VAikka pitkän hetken siipirikkona oloa opettelee.
 
 Hänen laulunsa ovat silittäneet poskeani, pyyhkineet niille virranneita pisaroita. TArttuneet kädestä ja kuiskanneet, että kaikessa käy vielä hyvin. Oikeat ovet avautuvat ajallaan ja väärät sulkevat kulun. Kipu väistyy ja nousee aamunkoi, joka pyytää päivään perhosen keveään. Juoksemaan hyvän horisonttiin. Uuteen, joka siirtää pettymyksen ja tuskan ja jakaa ilon ja valon. Siellä ne ovat nytkin. Piiloissaan odottaen. Saapuu päivä, joka piirtää sateenkaaren.....
Vierelläkulkijani, helmi, jonka säihkeestä olen saanut omiin askeliini voimaa niin usein. Ystävä, jonka juuret kiinnittyvät  samaan maaperään. Myötäeläjä, jonka katse suuntaa samaiseen taivaanrantaan. Puu, jonka oksistoja tanssittaa samojen tuulten virta. Ihminen, josta kiitän joka päivä. Ja yhä taas. Hän on. Kortti, jonka sujautti minulle on nyt voimakorttini. Tänäkin aamuna sen sanoihin kiinnittyen nostin pienet risaiset purjeeni purttani kuljettamaan. Uuteen päivään, jossa vielä viipyy äidin huoli. Pojan kipu kämmenelläni. Siitä puhallan sitä korkealle pakkastuuliin. Luoksesi lohtuni ja voimani jakaja!

maanantai 6. helmikuuta 2012

Tuskaa ja kyyneleitä


Viima kulki yli. Kosketti karusti, varoittamatta.
 
Tiedän. Vaan nyt en jaksa.Edes pukea sanoiksi, kyyneleet huuhtoneet nekin.

lauantai 4. helmikuuta 2012

varjoissakin välkkyy valo

 
"VArjoihin vaikka se veisi niin kulkisin sen..."laulelee tyttö. Elämän teillä valot ja varjot vuorottelevat. Vaan mikäpä on kulkiessa, kun sisin sykkii ja tuikkii erityistä valonkajastustaan. Kuuntelin eiliseen työpäivään ajaessani radiosta viisaita, ajatusten solmuja avaavia sanoja. On sitten valoisien aikojen avara ilo taikka varjoisien kujien matalat askeleet, varmuus voi olla läsnä. Tietoisuus siitä, että kaikki on hallinnassa, vaikka itseltä narut olisivat umpisolmuilla. Oman ymmärryksen yli käy moni kohdalle asetettu. Sinun käsissäsi langat pysyvät. Tämä valoisa totuus työntää tummia pilviä loitommalle. Ei elämä helppoa ole. Ajattelen tänä valoa kuplivana aamuna, tämä riittää. VAlon ja varjon yhteinen leikki.

Eilen meitä oli iltapäivässä kolme. VAlo helmeili ja leikitteli seuranamme, kurkki varjoistaan. Ystävän pihassa satumainen puu. Vitilumella kuorrutettu koristeomenapuu, joka illan avatessa syliään oli hetkessä täynnä tuikkivaisia pikkuvaloja. Kauniin maiseman helmi! PAlanen satumaata! Oman elämäni valopilkkuja ja helmiä ovat nuo kaksi naistakin. Ystävyyden ihmeitä. Kuulumisissa syttyi ja sammui, tuikki ja tummui. Onni on saada kantaa yhdessä kaikki eteesi. Kuulijalle, joka ei nuku, ei hylkää, ei väsy, ei käännä selkää.

...sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä. HAuraana  voimakas. Tuon totuuden edessä moni pieni ihme kasvaa mittaansa. Kasvun voima pienien silmujen piiloissa kuljettaa meitä uuteen kevääseen. Toisinaan pitää kulkea helposta hankalaan huomatakseen sen juhlan, jota arjessaan saa tanssia. Piiloon taikka pölyn alle huomaamatta hautautuu hyvyys, joka hyväilee jokaista päivää. Äitini kyseli, josko haluaisimme taulun, jonka oli huutokaupustellut. Kuva ei kuulemma ollut kummoinen, tavallinen maisema, mutta kehykset sen ympärillä silmiähivelevät. Hymyilen , vaikken taululle paikkaa tarjonnutkaan. Elämässä on samoin. TAvallisuutta kultareunuksissa. Sen puoleen  haluan korottaa ääneni ja huudella haluamisen merkiksi. Tule luo! TArjoan sinulle sijan.
Minä katson valoon. 

Nyt asettelen pipon keikkumaan pakkasaskeleitteni tahdissa.
Lumipolku kutsuu. 

pst. Oi, pakkanen suukotti poskipäitä ja kotona odotti saunan lempeä lämpö.
Kultareunaisia tuokioita!