VAlkoisen kosketus

 Talviaurinko viritti omaa aamusoittoaan. Ojensi kanssamme kätensä ensimmäiseen lomapäivään. Eilisen tuiskut ja lumituulet olivat talttuneet. Lumidyynit hävinneet yön aavaan.  Siirtyneet paikoilleen osaksi valkeaa patjaa, jolle tämäkin päivä painaa päänsä, levähtää. Omien tunteideni tuiverruksetkin hiljalleen raottaneet tyyneydelle oveaan. Luottamus kutsunut tuskaa loitommas. Ottanut kädestä, kuljettanut pois. Eilisessäni pohdin tunteiden tuulia. Lupaa tuntea. Kun ilon oppii sieppaamaan kämmenelleen pienestä, riittää riemuksi asti niin vähän. JA kiitollisuuden kukkamaa kasvaa. Vaan saanko surra, jos syy tuskaani on toisen silmin liian pieni? Voiko tunteita pukea mittoihin, määriin, sallittuihin tai turhiin? On yksi, joka minut tuntee. Tuntee kuin itsekään en. Tietää ja sallii. Päiviimme niin ilot kuin murheet. Jokaiselle omansa. Antanut tuntevan sydämen.

 Ystävän luo kulki minun ja pikkuisimman tie. Ystävän pieni on suuri lahja. Ihme. TAivaan Isän pikkuinen taistelija. Jakaa auringon lailla ympärilleen ilovaloa! Istui sylilämpönä lähelläni ja säteili elämää.Elämää, jonka alussa jokainen tuokionsa oli voitettu askel. Nio, tio, kolme ,neljä soi hymynä yhä minussa. Opin luonaan tänään, että jokin hyvin pieni saattaa kasvaa suuruuteen, jolle ei enää löydy muuta mittaa kuin hento kiitos. Huokaus, josta kuulijamme lukee enemmän kuin tuhat sanaa.

 Iltapäivässä sinisen taivasvalon alla puimme sukset jalkaan ja annoimme ladun kuljettaa. Rakas viiletti maisemaa halkoen. Minä ja pienin sauvoimme läpi puhtaan valkoisen. MAisema hengitti hiljaa kanssamme. Kuiskasin linnuksi lumioksille kiitokseni. Laulamaan kiitosta kaikesta tuntemastani. Jotakin hauraan kaunista taittoi latua kanssani. Pehmeän hangen vahvuus suksien alla kuin luja luottamus. Sinä kannat. Havahdun tyttösen sanoihin:äiti, olen kiertänyt auringon kahdeksan kertaa, melkein yhdeksän. Hymyni kasvaa ja katkaisee aatokseni. Niin, ihmettelen. VAkavuus äänessään kertoo tarkasti, miten mikäkin tässä kaikkeudessa kiertää. Maa ,aurinko, kuu. Me kaikessa mukana.

 

 Koskematon valkoinen kuin paperi vailla sanoja. Omaani piirtyi tänään monta merkityksellistä ajatusta. Lumipuhtaus puhutteli. Joskus on oltava hiljaa, jotta kuulisi äänen lähellään. Tänään osasin kuunnella. Tänään näin. KAtso, miten hanki hohtaa, huikkasin tyttöselle. Paljon pikkuisia timantteja, hihkaisi takaisin. Ilma viilenee silmissä, totesi rakas. MAiseman hengityksessä huuru. Illaksi painuva lumiusva saatteli meidät kotiin. Onnelliset. Pienestä ilahtuneet.

 Illassani  katson huoneen läpi omiani. Ajatus kulkee polkuaan. Vielä koittaa se hetki, joka piirtää murheelle hymyn. Nousee valkoinen aamu tummuneen iltataivaan takaa. Omalleni, jota nyt saan kantaa sydämeni huokauksissa. MAhtuu sinne muiden tärkeiden rinnalle. Uudenkin valkoisen alla lepää kevääseen heräävä maa. Uusin rukouksin kuljetan huomisen murheita. Ilo saa huomenna uuden oksan alleen. Lumivalkoisen. Joka kantaa kevään silmuja sismmässään.