Suuri syli, aina avoin

 Jo eilisessä sen tuntu oli vahvasti tässä. Ilta-auringon yllemme laskemassa peitteessä oli kajastus viileyttä. Lävitse kulki väristys, jossa tuntui syksy. Sellainen pehmeä ja ruskanvärinen. Mutta vain hennosti se käväisi iholla ja erkani sitten loitommas. Kuiskasi lupauksen saapumisestaan. Antoi tilaa ajatuksille, jotka pukeutuivat kaipaukseen. Kesän kääntyessä mennäkseen tunnen jonkin uuden ottavan tilansa. Kuin syksy, jonka tuloon voin luottaa.

 Vielä tuokio sitten se  keikisteli kesän kanssa rinta rinnan. Kujeillen ja kertoen tulostaan. Kohdalleni se jakoi harmauttaan. Olin suojavuoteni jäljiltä kuin avoin maa sen laskeutua. Syysflunssan kanssa olen kulkenut tätä päivääkin vielä. Pikkuisen voimattomampana. Odottelen värejään luokseni. Ilokseni ja suojakseni. Levollisin mielin.

 Syksy on tullut.

Linnut ovat lähteneet

ja lapset teilleen.

En tahtoisi etelään.

Riittää katseesi lämpö.

(Anna-Mari KAskinen)

 Sateen ja valon vuorotellessa pehmeydelle jää tilaa. Usvan läpi näen rakkaat kasvot. Ojennetut kädet ja koko sen rakkauden ja lämmön, joka säilyy. Kesästä syksyyn. Syksystä kesään. Pellon keltaisesta merestä on jäljellä enää olkien matto. Niityn kukkaloistosta vain kuivuneet siemenkodat. Poutataivaan sini saanut ylleen harson. Tutun koivun oksilta ei enää soi iloinen liverrys. Ja silti se kaikki on. Läsnä. Odottamassa painumistaan uneen lumiviitan alle. Herättääkseen meitä aikanaan uuteen. 

 Sinun kasvosi

ovat piirtyneet minuun

kuin puu heijastuu

meren levottomuuteen

elokuisena yönä.

(Anna-Mari KAskinen)

 Tänään olin lohtusylinä lapselle, jonka epävarmuus kiipesi kyyneliksi silmiin. Puin turvallisuutta sanoiksi ja käsivarsistani rakensin suojamuurin ympärilleen. Tunnen nyt vahvasti samoin. Syksy kutsuu sydämeltäni esiin lohtua, luottamukseksi rakentuvaa tietoa lämpimästä rakkauden sylistä, johon kavuta. Milloin vain. Kun paleltaa. Kun harmaus peittää syysvärien loiston taakseen. Kun sade huuhtoo kasvoilta hymyn. Eilen oma tyttönen katsoi minuun ja sanoi: pesit taas ikkunoita. Kyynelten virrassa puhdistui sisin ja silmien ikkunat. Sanansa voimasta kosketettuna. Ikkunariepuna rukous.

 Syksy ei ole jäähyväislaulu lämmölle ja valolle. Se on kuin lämmin syli. Aina avoin. Se on kuin rakkaus, jonka eteen en tarvitse ponnisteluja. Se on. Tässä ja nyt. Miten taitavasti minulle puhutkaan?! Hymyilen pihakoivulleni. Se nyökkää oksillaan, joiden vihreyden keskellä keltainen suurenee. Se ei itke putoilevien lehtien perään. Uusi kasvaa jo. Pihlajan punaisessa hehkuu huolenpito.

Tuuli puhaltaa mihin haluaa

Arjen tuuli heilahtelee päivieni kulussa. Aamuisin elokuun viileys kietoutuu pehmeästi ympärille ja saattelee alkavaan päivään. Haikeus istahtaa toisinaan autoni kyytiin ja muistuttaa kiireettömistä levollisuuden ajoista. Hymyilen sille ja kuiskaan hyvän viipyvän osakseni tarkoitetussa. Pienten hymyjen ympäröimänä, uutta esiin kutsumassa ja niin moniin kysymyksiin vastausta etsimässä.

Eiliseen iltaan mahtui rakkaan kanssa piipahdus Pekka Simojoen konserttiin Paimion kirkossa. Miten vähäisillä sanoilla joku osaakin sanoa niin, että kosketus tuntuu sisimmän syvimmissä sopukoissa. Niin puhutuilla kuin lauletuilla. Murhe liian monen sydämen erämaasta. Liian monta lasta ilman edes sitä vähää, joka kuljettaisi turvaisasti illasta aamuun. Liian monta , joilla kiire ja piittaamattomuus muista täyttää tuokiot. Ohi kulkijoita. Mutta toivo ja luottamus on silti tässä. Kun tuntee sen sateen lähemmäs tuovan tuulahduksen tuoksun. Sen, joka tullessaan kastelee erämaan ja nostattaa esiin keitaat. TAhdon valjastaa omat tavalliset tyhjät käteni auttamaan. TAvalla, jolla Hän minua kutsuu. Meistä jokainen voi. Vähälläänkin paljon. Olla keitaana kuivuuden keskellä. Toiselle. Pienelle.

Sanoissani tuntuu väsymys. Sydän puhuu enemmän. Kuin jokin uusi virta olisi löytämässä uomaansa. TArjoan poskeni tuulelle. Kutitelkoon, silitelköön. Se kulkee ohitse ja jättää jälkensä. Kuin leiman kirjoitusvihon sivulle, jossa ensimmäiset kirjaimet kertovat tekijänsä keskittyneestä tuokiosta. Jälkensä, josta luen viestin. Sanattoman huokauksen. Sille nyökäten tiedän, että tässä ja nyt on se tärkein hetki.

Muistoistani noukin kesäpäivän erityisten ystävien luona. Lämmin merituuli jakaa tuoksunsa ja piirtää muistoni kuvaksi. Tuuli puhaltaa, mihin haluaa. Milloin haluaa. Ojennan käteni sen tartuttavaksi ja avaan sydämeni sanomaan enemmän.

Viikon mittainen arki astuttu

 Viikon mittainen arjen taival takana. Lapset nakkasivat perjantaireput nurkkaan ja vipelsivät vapaan touhuihin. Aurinkotaivas kuiskii vielä lämpimiä ajatuksia. Antaa luvan joutenoloon. Mukaviin puuhiin. Jätin tyhjän luokan nurkkiin hymyni. Se kiertää hiljentyneiden pulpettien lomitse ja muistelee hyvää viikkoa. Se kurkkii hehkuvien pahviaurinkojen kehrää ja silmänsä ummistaen tapailee metsälaulun säkeitä. Kiitollisin mielin ja tyytyväisin askelin kuljin viikonloppuuni.

Ympärilläoleva tuttu tarttuu silmiin hanakasti. Totuttautuminen siihen, että onkin enemmän poissa, heilauttelee tunteita ja ajatuksia. Tätä olen pyydellyt ja luottaen toivonut oppivani. Etten askella ohi omien tärkeitteni. Koko viikon on rakas jaksanut siloitella tietä askelteni edellä. Olen saanut paljon. RAkkautta, huolenpitoa ja huomiointia. JA rauhassa keskittyä kutsumaan esiin opettajaa minussa.

Lempeästi ja pehmein ottein olen saanut aloittaa. Hyvä on kulkenut vierellä. Arki asettunut puitteisiinsa. Nyt pyydän, että riitän kaikkeen lupaamaani. Sydämelle laskettua en tahtonut työntää syrjään. Se löytää paikkansa ja minä siihen ajan ja voiman. Miten paljon yksi vuosi saikaan minussa pientä esiin. Pientä suureksi kasvavaa.

Ammennan nyt perjantai-illan pehmeyttä. Leikkuupuimuri hyrisee pellon aavassa. Tämän vuoden sato on kypsynyt korjattavaksi. Kohdallanikin ajattelen niin. Vuoden verran kypsymistä. TAivaan Isän hyvyydessä. Ja nyt taas vähän valmiimpana uuden edessä. Olen suloisesti sykkyrällä, iloa ja ihmetystä täynnä. Väsymys viikon jäljiltä tuntuu raukeudelta, jonka saan aamusella nukkua pois. Saan loikoilla ja venytellä itseni lauantaihin, aamukahvintuoksuiseen. Pientä kivaa ohjelmaa tiedossa. Nyt on hyvä olla.

HArmaan keskellä välkkyi ilo

Tässä päivässäni tasaisen harmaan keskellä iloitsen. Aamuun nousin kuin uuteen. Sadepisarat lauloivat. Kahvin hörpin lukutuokioni ohella. Kuljin luottavaisin mielin uusien oppijoitteni luo. Omani kotona saivat lempeän lähdön ensimmäiseen oikeaan arkeensa. Rakas vielä lähettämässä ja vilkuttamassa. Värikynien rahina hiljaisuuden sylissä kertoi: tästä tulee hyvä taival kulkea yhdessä. Hymy suupielissäni soi kiitosta sadetaivaan halki. Jokaisen osalle olin pyytänyt suurempaa kättä. Sen tunsin päivässäni. Niin monta mukavaa hetkeä rakensivat päiväni valmiiksi. Huomiseen on hyvä astua.

Tänään se tuli jo lähelle. Arki.

Eilisiltana asetin unen tunneilleni rajan. Herätystoiminta puhelimessani lopetti lomailunsa. Siirtyminen uuteen tuntui osallani nyt todelta. Aamusella nappasin tutun vanhan työkorini. Asettelin sinipaitaisen nallen ja sinisen santpaulian valkoisessa pikkukorissaan korini pohjalle. Monelta aiemmalta vuodelta niin tuttu kuvio tänään. RAkkaan ystävän kanssa yhteistä puuhailua ja järjestelyä koulun aloitusta varten. Tänään lämpöisin hetki oli kuulla, että askeleitani on kaivattu. Nyt on sinisen sävyillä somistettu luokkahuone taas minunnäköiseni. Kirjat pinoissa. Nimet kynissä. Nalle paikallaan. Liinat ja kukka, kynttilät ja uusi suloinen postikortti oven pielessä. Ikkunalaudalla pieni majakka ja Tuutikki, purjevene vielä kesästä kertomassa. Pieniä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Nyt olen valmis siirtämään painon yltäni. En murehdi. Olen jo hyvästelemässä erityistä vuottani. KAtse suunnattuna uuteen, vaikkakin niin lukuisilta vuosilta tutuksitulleeseen. Tukijalkoina arjessa muistoissa lepäävä hyvyys.

TAsapaino ja levollisuus ovat kiitoksen kokoisia. Kevään aatokset lennelleet loitommas. Olen päästänyt irti. Astun luottavaisin mielin ensi viikkoon. RAkas vielä tuokion kotosalla ennen työhönpaluuta. LAittaa lapset matkaan opinteille. Reput roikkuvat jo nauloissaan. VAikka kantajansa vielä viipottavat kesälaitumilla. Kasvoillaan suven suloinen hymy. Eivät laske öitä arkeen.

KAiho kiipeää syliin, kun ajattelen kotiinpaluita. En ole vastassa. Vaan saapuessani saan innokkaita raportteja päivien kuluista. Niitä on hyvä odottaa ja nyt muistaa, että en sivuuta, vaikka väsymys kulkisi kotiin korini pohjalla. Miten jaksan taas, pohdin. Samassa asettuvat sanat sydämelleni.

KAikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa.

Kestän kaiken hänen avullaan, joka antaa minulle voiman.

Fil.4:13

VAnhoin tai uudemmin sanoin. Yhtälailla pyyhkiytyy pelko ja epäilys.

Lyhtyjä ja laineita

 

IStahdan menneen kesän muistoihin. Paljon hyvää käväisi luona. PAljon iloa kiipesi hymyksi suupieliin. Vahvistavaa talletettavaa sujautettavaksi taskuun jokaiseen arjen uuteen aamuun. Hitunen haikeutta viipyy vierellä. Ainutlaatuisia olivat niin monet hetket. Sellaisiksi jäävät. Pieni tyttönen on aloittanut omassa huoneessaan koululeikit pitkän tauon jälkeen. Suloinen supatus ja sanojensa suunnaton tärkeys saavat äidin minussa kehräämään. Tiedän elokuun ehtineen luo ja kesän hiljalleen kääntäneen selkänsä. Kurkkii vielä olan yli ja hymyää, mutta pian jättää jäähyväisensä. Kulkee vuoteni kanssa käsitysten kohti horisontin aavaa viivaa.

Silmiini osui kaunis kortti. Siinä teksti "Minä suojelen sinua kaikelta" kahden toisiinsa kiertyvän hennon kukannupun alla. Elomme laineet ja tyrskeet kasvavat joskus niin suuriksi, että niiden pyörteissä pieni ihminen on ihmeissään ja peloissaan. Murheen myrskyissä kaipaa saada kuulla olevansa suojeluksessa kaikelta . Pelon ja huolen laineilla keikkuessa venettä ohjaavat varmat kädet. Suojelevat ja osoittavat suunnan. Armon ja rakkauden laiturille. Tapasin ihanan blogiystäväni Sinkkisangolta. Hujahti tunteja jutustellessa ja teetä hörpätessä. Kuljetimme tuokiota pienistä iloista suuriin syvyyksiin. Ajatuksia vaihtaen ja jakaen. Elämän laineiden liplatusta kuunnellen. Puhelimessa ystävän kertomakin toi korttini sanat todeksi.

Olen kuoriutunut kiireestä. KAlenteri odottaa oltuaan kanssani vuoden vapaalla. KEskustelen sen kanssa hetken ja kerron, etten enää aio juosta kilpaa aikani kanssa. Muutama merkintä kurkistaa sen lehdiltä jo. Pikkuinen poika kirjoitti keittiön perhekalenteriin ÄITI MENEE TÖIHIN. Vielä keväällä nuo sanat olisivat ilkkuneet minulle. Nyt huomaan niiden muodoissa pehmeyttä.

Olin ystävän kanssa maanantaina ainutkertaisessa tilaisuudessa. Andrae Grouch, 69-vuotias gospellegenda taustaryhmänsä kanssa konsertoi lähikaupungissa. Ilta kuljetti huimasta mustan musiikin jammauksesta äärimmäisen rauhallisen hartaan musiikin äärelle. Suuret maailmantähdet, kuten Diana Ross, Elvis Presley, Elton John, MAdonna, Michael Jackson ovat esittäneet tuon lahjakkaan muusikon säveltämiä kappaleita. Koskettavaa oli kuunnella jo hauraaksi ja vanhaksi ehtineen  miehen kertomuksia siitä, miten kaikki hänen osallaan oli saanut alkunsa. LAhjana Jumalalta. Kun iltamyöhällä palasin kotiin, odotti minua ihana yllätys. Rakas oli sytyttänyt kynttilöitä ja lyhtyjä ympäri terassia. Elokuun ensimmäisen illan pehmeässä hämyssä rakkaus kosketti minua.

KEsäauringon säteet kulkevat kauemmas. Syksy avaa itseään. Se ottaa syliinsä ja osalleni sillä on paljon uudenlaista annettavaa. Postikortin sanat piirtyvät ajatuksiini. Minä suojelen sinua kaikelta. Tiedän, ettei mikään ole omissa käsissäni. Lujasti luotan , että askeleemme kulkevat meille parhaita polkuja. Sen varrelle mahtuu iloja ja huolia. Yllätyksiä niin ihania kuin raskaita. KAsvuni maaperä on Jumalan voimassa ja rakkaudessa. Sen turvin kuljen huolettomammin huomiseen. Siunaavaa kättä tarvitsee niin iso kuin pieni. Sinä ja minä.

 Elokuu kuljettaa eteenpäin. Puhallan liekin sammuksiin. Se jättää lämpönsä sydämeen. Hennoksi valoksi jokaiseen päivään. Pimenevään iltaan.

"Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani." Ps. 119:105