Tuuli puhaltaa mihin haluaa

Arjen tuuli heilahtelee päivieni kulussa. Aamuisin elokuun viileys kietoutuu pehmeästi ympärille ja saattelee alkavaan päivään. Haikeus istahtaa toisinaan autoni kyytiin ja muistuttaa kiireettömistä levollisuuden ajoista. Hymyilen sille ja kuiskaan hyvän viipyvän osakseni tarkoitetussa. Pienten hymyjen ympäröimänä, uutta esiin kutsumassa ja niin moniin kysymyksiin vastausta etsimässä.

Eiliseen iltaan mahtui rakkaan kanssa piipahdus Pekka Simojoen konserttiin Paimion kirkossa. Miten vähäisillä sanoilla joku osaakin sanoa niin, että kosketus tuntuu sisimmän syvimmissä sopukoissa. Niin puhutuilla kuin lauletuilla. Murhe liian monen sydämen erämaasta. Liian monta lasta ilman edes sitä vähää, joka kuljettaisi turvaisasti illasta aamuun. Liian monta , joilla kiire ja piittaamattomuus muista täyttää tuokiot. Ohi kulkijoita. Mutta toivo ja luottamus on silti tässä. Kun tuntee sen sateen lähemmäs tuovan tuulahduksen tuoksun. Sen, joka tullessaan kastelee erämaan ja nostattaa esiin keitaat. TAhdon valjastaa omat tavalliset tyhjät käteni auttamaan. TAvalla, jolla Hän minua kutsuu. Meistä jokainen voi. Vähälläänkin paljon. Olla keitaana kuivuuden keskellä. Toiselle. Pienelle.

Sanoissani tuntuu väsymys. Sydän puhuu enemmän. Kuin jokin uusi virta olisi löytämässä uomaansa. TArjoan poskeni tuulelle. Kutitelkoon, silitelköön. Se kulkee ohitse ja jättää jälkensä. Kuin leiman kirjoitusvihon sivulle, jossa ensimmäiset kirjaimet kertovat tekijänsä keskittyneestä tuokiosta. Jälkensä, josta luen viestin. Sanattoman huokauksen. Sille nyökäten tiedän, että tässä ja nyt on se tärkein hetki.

Muistoistani noukin kesäpäivän erityisten ystävien luona. Lämmin merituuli jakaa tuoksunsa ja piirtää muistoni kuvaksi. Tuuli puhaltaa, mihin haluaa. Milloin haluaa. Ojennan käteni sen tartuttavaksi ja avaan sydämeni sanomaan enemmän.