Yllättäin saapunut äänettömyys

Kepeää on ollut kulku, ajatukset lennelleet myötätuulien matkassa. Yltäkylläisesti pidetty huolta ja hyvä työntänyt edeltään vaikean. Oppijoiden rytmikäs laulu  kaiutti kaiken olevan valmista. Ja sitten saapuikin hiljaisuus. Aamun eväässäni sanat: hiljennä sisimpäni ja kohtaa minut hiljaisuudessa. Puhalsi hiljainen syystuuli läpi pehmyen usvan. Kutsumatta asettui kehooni tautimokoma, joka nappasi äkkiarvaamatta ääneni, vei mennessään kertomatta mihin. Hymysin ja halusin etsiä äänettömyyden helmoista sylin. Löysin sen ja istahdin, levähdin. Repaleiseksi muiden käsissä luettu kirja, lempeä lohtumusiikki ja syyspäivään sytytetty kynttilä. Perjantai antoi enemmän kuin otti. Vaikken aiottuun lasteniltaan tyttösen kanssa päässytkään.  "Äiti, mä voin siivoilla, sanoi äänessään ihmeellinen viisaus."

 

Kävikö kanssani kilpasille se, mitä vastoinkäymiseksikin nimetään. Lepäilyn keskellä äänettömät kiitokset, sydämen syrjäisimmiltä kujilta esiin kiivenneet aatokset. Väsyneen varjon takaa kummunneet huokaukset. En päästänyt lähelle huolta, en harmia, vaan ammensin ja etsin, löysin ja iloitsin, aivan pienenä ja hiljaa, huomaamatta. Hörpin lämpöistä, kiedoin yllenikin. Poikanen sytytti tummuvaan iltaan tulen. Vierelläni tärkeät viittoilin ääneti. Syksyn syvät sävyt piirtyneinä ympärille. Väsymyksen vieno ote ehkä, vaiko vain huolimaton askel. Kompastuin ja kaaduin. Hengityksen tahti tuntuu , yskäisy riipaisee. Mutta mieli ei murtunut, vain kylkiluu. Päätän nähdä sen näinpäin. Lauantaikin lahjoitti paljon, vaikka mennessäänkin vei. Vaikken aiottuun gospeltanssituntiini päässytkään.  

  

 Sunnuntainkin suunnitelmiin tuli muutos. Yön lepo työnsi suurimman kivun jo syrjään. Aiottu piti perua. Tartun toiseenkin kirjaan. Nyt ehdin lukea, kun kehoa on pakko lepuuttaa. Mieli yhtyy tuuditukseen ja kuljettaa ohitseni jotakin kummallisen kepeää. Kivun keskellä uusi saa tilaa. Painavan alla on pakko pysähtyä. Kehoni säröt kuin kellervää syysmaisemaa vasten piirtyvät pihapuun oksat. Hauraana vahva ja kaunis. Se mikä tapahtuu, on sallimaasi. Ymmärtämisen polulla astun verkkaisen askeleen enkä kompuroi. Poikanen läksi aamusella pääkaupunkiseudulle pelaamaan. Neitonen yökyläili iltansa jälkeen. Hyräilee tullessaan ja kertoilee siitä hyvästä, mitä saa kokea. Siitä, mitä osalleen joskus rukoilin, on tullut tärkeä osa elämäänsä. Rakas perui menonsa ja päätti huristella katsomaan poikasen peliä, otti tyttösen mukaansa. Sunnuntai vasta venyttelee jäseniään, sillä on vielä jaettavanaan paljon. Kivun rinnalle isosti iloa.

Aamukasteen jäljiltä mullan tuoksussa on lupaus. Pian riisuutuvat pihakoivun oksat kantavat pieniä kyyneliään, itkevät kanssani onnesta. Havisuttavat vihreästä luopuvia lehdyköitään. Viimeiset keltaiset auringot kasvimaan laidalla vilkuttavat ympärilleen iloa. Enää hetki siihen, kun harmaaksi pestynä syksy avaa saapuvalle valkeudelle tilaa. Mutta nyt on yhä lämmön ja vahvojen sävyjen aika. Tuulessa humisee vielä hiven yösiipien suojaa. Päivään piirtyvää jään odottamaan , ajatuksissa ja kehossa lepo.

Pieniä ajatuksia

Aika on tainnut lipua ulottumattomiin. Vai onko sen onnistunut pysäyttämään niin, että se jakaakin lähelleen hiljaisuutta, joka peittelee jaksamattomuuden hyvyydellään. Syksyn seesteinen ja pehmeä vaihtui hetkessä muuksi. Tuli rajuilma, myrskytuuli, saapui viima ja puhuri. Sattui vesivahinko, joka työnsi minutkin oppijoineni ulos opinahjostamme. Nyt on tyyntä taas. Myrsky laantunut ja tavarat asettuneet uuteen. Taas saan aloittaa aamuni ajaen mielellä lepo läpi puitujen keltaisten merten.  Huokauksiin palannut pyyntöjen tilalle kiitos. Turhaan murehdin, kun olisi voinut luottaa.

Kerroin oppijoille kivestä. Erityinen on tuo aaltojen silittämä. Taisi sanoissani asua myös ikävä kiven antajan vierelle. Huominen minut sinne kuljettaa! Kaipuu ihan kutkuttaa! Aikaa on vierähtänyt siitä, kun kaksin kalliolla kuuntelimme aaltojen laulua ja napostelimme repuistamme evästä. Suljettujen silmien nurkissa ilon ja kiitollisuuden helmeily, yhteisten rukousten jakama luottamus. Kirkuvatkohan lokit huomenna, huomaavatko meidät! Vuorollaan sai jokainen pikkuoppija kertoa tuomastaan kivisestä aarteesta. Taisin hymyillä itseäni isompaa hymyä! Oli kissakiveä ja hohtavaa, melkein smaragdia ja ulkomailta kaukaa löydettyä. Oli tuoksuvaa, itse louhittua ja leiriltä saatua. Ja oli poika ,joka omansa esiteltyään huokaisi:"Ainiin ja mä tykkään kaikista kivistä, kun Jumala on ne luonut ja ne kaunistaa maailmaa!"

Niin paljon suuntaani puhut. Opin hiljalleen kuuntelemaan, asettumaan hetkeen, pyrkimättä toisaalle. En murehtien mitään kykene muuttamaan. Miksen siispä vain luottaisi? Sunnuntaissani olin kosketettu. Sanaasi puhuttiin ilman koruja, kiemuroita. Jotakin pysyi päivässäni ja kulkee matkassani yhä. TAisin osata kuunnella suuntaasi! Tuulet kuljettavat mihin haluavat, tänään avaan purjeeni ja luotan, että suunta on paras mahdollinen. Huomiseen tähyän hymyillen, siellä odottaa ystävän lämmin syli!