Vahvuutta

 Sunnuntaiaamun pehmeydessä istuin vierelläni äärimmäisen tärkeä. Ahnaasti ammensin sanojen jakamaa viisautta sävelten ensin  leviteltyä iloa, hoivaansa . Ylleni taisi sataa lempeää lunta! Valo sai ääneti laajeta mieleni maisemassa. Nyt katson peiliin ja sanon itselleni: ole rohkeasti  heikko, sinä pieni vahva nainen, sinä ruskeasilmäinen  hauraaksi kasvanut, monen läpi kulkenut. Haavasi ovat jo hyvän maaperäksi muuntuneet. Säröinesi olet kaunis.  Otan vastaan ojennetun voiman, jolle oma keskeneräisyys jättää tilan kasvaa mittaansa. Tuntui turvalliselta kuunnella lohdullisen huolenpidon tuttua sanomaa. Eilisen peltolenkin varrelta poimitut törröttäjät kertoivat samaa , olemuksessaan jotakin omastani. Voimamme tulee täyteen heikkoudessa.

Oppijoiden kanssa pääsemme alkavan viikon taidetuokioissa telaamaan väriä levyille. Tarttumapiirroksena tallennamme törröttäjien haurasta vahvuutta, kauneudeksi kasvanutta pienuutta. Elämän grafiikkaa. Ympärillämme on paljon viisautta puhuva luonto. Reippailupuna viipyy vielä poskipäillä metsässä kuljettujen sunnuntaiaskelten jäljiltä. Nyt kun pakkanen on hellitellyt tiukkaa otettaan, on ulkosalla lempeämpi hengitellä. Huomisessa odottavat askeleet ystävän kanssa, ensimmäiset yhteiset tänä vuonna. Hiljainen jokivarsi kuuntelee ilomme ja huolemme.

Olen talvessani opiskellut luopumisen koulussa. Kummasti oma arvomaailma muuntuu nöyrtymisen myötä. Olen tutustunut uskallukseen  olla vain oma itsensä kaikkineen, peittelemättä, korostamatta, muuttamatta, peittämättä, liikoja yrittämättä. Hyväksymisen kanssa yhä reputan, yritän ja erehdyn. Kun suostun nojaamaan siihen voimaan, joka on tarjolla itsessäni Luojani kautta ,voin jatkaa eteenpäin. Enkä silloinkaan omissa voimissani.

Pieniä ilon murusia kuin siemeniä talven lintusille on tähänkin sunnuntaihin mahtunut poimittavaksi. Poikasen keittämän aamukahvin tuoksuun sain herätä oman rakkaan viereltä. Hänen, joka jaksaa muistuttaa , minä selviydyn läpi viimojen, yli kynnysten ja rakastaa puutteistani huolimatta. Sunnuntailevähdys voimistavien totuuksien äärellä. Vierellä ystävä, jonka käsi viipyi omani yllä vahvistaen juuri ne viisaat sanat, jotka talletin sisimmän soppeen voimaksi uuteen alkavaan viikkoon. Ääneti kertoi, en ole yksin. Tyttönen, jonka sormissa juuri tuossa seinän takana liitu kopsahtaa oveen maalattuun tauluun. Leikkii pientä opastajaa. Leikkiä, jonka aloitti kun neljä vuotta sitten astui omalle opintaipaleelleen. Joskus pysähdyn kuuntelemaan viisauttaan ja jokin hypähtää syvällä minussa ilosta ja kiitollisuudesta, rakkaudesta tuota laulavaista kohtaan. Viesti punaisesta piposta, jonka taitavat kädet minulle valmistivat. Kiitos. Ja sitten vielä ne pienet jyvät, hyvän siemenet, jotka näen, kun pysähdyn ja avaan sydämen silmäni katsomaan.

Sunnuntaivapaus

Pakkaskukkia jalkojen alla, ympärillä lumoava valo. Poikanen livahti luistelukentälle ja me muut matkasimme valkoisena sädehtivään maisemaan. Hengitin talviraikkautta ahnaasti. Omissa ajatuksissa olikin jo tuulettamisen tarve. Poimin talvitimanttien säihkeestä iloa ja huokailin ihastuksesta. Pitkän pimeän jälkeen valo on jaksanut leikkiä seinillä ja puiden oksistoissa väsymättä, sammumatta, virkannut kuurapitsiä korsien pintaan. Perjantain kauppamatkalta tyttösen kanssa kuljetimme kotiin valkeat ruusut. Valkoisen ruusun nupuilla on koko luonto, pakkasen puraisemilla, herkkyydellään koskettavilla! Omilla poskilla ruusunpuna. Ja sunnuntain kokoinen onni.

 Astelimme tuokioksi sisälle satuun, löysimme talven ihmemaan ja onnellisen lopun. Kuurapuuteria  puissa ja pensaissa, pakkaskeijujen kuisketta hiljaisuuden keskellä. Lumipolkuja taittaessa katse takertui pieniin kimmeltäviin ihmeisiin. Tassujen alla tuprutti pehmyt lumi, talvimetsän vapauden huuma. Arki kutsuu luokseen yhden uniyön takana,  pimeä kirjoittaa yötä ulkosalla. Voisin jäädä yhä tähän päivään, laskea itseni uudelleen sunnuntaiaamun kiireettömään syliin, uinumaan aamun turvalliseen utuun. Vielä vaeltaisin  halki valkoisen aavan, hengittäisin metsästä löytynyttä huoletonta hyvää.  Unohtaisin hetkeksi huomisen.

Siltikin otan sen vastaan ajatukset avoinna ja annan sen kuljettaa päivän verran lähemmäs heräävää kevättä. Pakkaan huomisen evääksi tämän päivän antaman onnen. Se syntyi vähästä ja kasvatti itselleen kauniit pakkassiivet, pitsireunaiset. Päivä, jossa helähti tyttösen hyräily ja tuoksui lämmin marjamehu. Valkoisen keskelle piirtyi punainen rakkaus.

From day to day♥

 

Ihania! hihkui pakkasaamun punertamin omenaposkin oppijatyttö tänään välitunnilla. Auringon onnistui työntää pieni rako taivaan pilviverhoon. Taivaasta laskeutuvaa valopolkua vasten hohtivat alas hiljaa leijaavat hiutaleet sädehtien ympärilleen talvilumoa. Lapsen lailla pienestä saa isosti itseensä ilovoimaa, kun vain hetkeksi pysähtyy näkemään! Sormenpäissä kipristeli pakkaspojan visiitti, mutta lapsen käsi omassani lämmitti niin sormenpäitä kuin ajatuksiakin. Pelko ja epävarmuus on tehnyt pesää sisimmän mietteissä. Huoli on asettunut hymyttömyydeksi kasvoille, joille jokin tuntematon tekee omiaan, koskettaa ja jättää jäljet kertomatta, mikä on ja miten häipyisi kiusaamasta.

 

Kauan kaivattu valkeus levitti viittansa liepeet maisemaan. Loihti valon takaisin pimeään. Saapuu se kajastamaan vielä huolihämäräänkin ja työntää epätietoisuuden verhon sivuun. Käännän uuden lehden ystävän lähettämästä ja poimin lupauksen: "Your heavenly father knows your needs. He will always give you all you need from day to day." Miksi minä?on viipynyt kysymyksissäni . Miksi vielä tämäkin? ollut mietteissäni. Eikö jo riitä?ovat kuuluneet huokaukseni. Vaan ainut oikea tapa on etsiä itselleen levollisuuden lempeä kotikolo ja levähtää luottamus ja luja usko seuranaan.

Puuteripumpulinen lumi ja pastellitaivas saattelivat tänään kotimatkaani. Tyttönen riemuitsi oman opettajan huomisesta saapumisesta sairastelun jälkeen. Poikanen oli tohkeissaan urheiluyläasteen hakukaavakkeista. Neitonen pääsi näyttämään mallia poikasen harjoituksiin. Oppivat kahvakuulailua jalkapalloilun lomassa. Rakas lähetti lemmenviestin. Arki kulkee polkuaan ja jakaa pientä hyvää hengitettäväksi. Jälleen yhden päivän verran. Ei elämä ehkä liian helppona helähtäisi niin herkästi .

Jokin muovautuu meissä

Poikanen oli joulun alla koulussa muovannut linnun. Se pyrähti sydämeeni oitis. Jokin sen katseessa kieli avuttomuudesta, siitä tunteesta, kun jokin ei suju. Vaikka pitäisikin, niin ei ota mennäkseen niin kuin olisi omin ajatuksin tuumannut. Siipirukat tuulettavat sulkiaan maata viistäen. Lohduttomuudessaan hirmuisen sympaattinenkin tämä otus on. Urheasti nokka kohti uusia tuulia. Ihan aistin valmiuden, jolla se varustautuu uuteen päivään. Aavistuksen ajan jaettua painavaa, on jo painanut päätään kohti nöyryyttä. Juurikuoriutuneen uhmakas rohkeus nyppiytynyt sulistaan aikoja sitten. Siipien alla pieni suoja,  pesä jollekulle suojaa tarvitsevalle. Ja kun on yksin, riittävät ne käsivarsiksi kehon ympärille, ikiomaksi lohtukoloksi yksinäisellä oksalla. Raskaan katseen alla suuri luottamus hyvään. Siivekäs sai paikan lipastolta ja vielä pikkuisen pitsiliinankin alleen. Poikanen oli tyytyväinen kättensä jälkeen ja itse ihan äimistyin, miten korean linnun oli saanut aikaan! Eilisessäni kuuntelin radiosta viisaita mietteitä ja tämä lentäväinen lehahti mieleeni. Onko elämässä kyse särkymisestä? Uudelleen muovautumisesta. Kohdallani voisin olla lintupolo, siipirikko, elämän oksiltakin tipahtanut. Ja särkynyt. Yhä ja uudelleen uskaltanut antautua muovattavaksi kohti ehyempää, kestävämpää. Ei vahvuutta, jossa omat voimat kasvaisivat taivaita tavoittamaan taikka myrskyjen halki liitämään. Mutta haurauden vuorten yli kun siivet kantavat, saattaa edessä siintääkin sisäisen kasvun horisontti.

Tänäaamuna käsi kohti luokan kattoa ojennettuna odotteli oppijapoika. Saatuaan puheenvuoron malttamattomana tokaisi: "Mistä maailma sai alkunsa?" Keräsin ajatukseni hengittämällä hetken syvään, kylkiä kohti, ilman hartioita, kuten opetettu on ( Sitähän nyt harjoittelen, että osaisin hengittää) Annoin varovaisen vastaukseni ja seurasin, miten innokkaan oppijan olemukseen valui hyväksyvä ,mutta syvä ilo. "Sitten M:n kirjassa puhuttiin totta", tuumasi poika ja kääntyi kohti oppijatyttöä, joka kohotti pulpettinsa kantta ja ojensi minulle Lasten Raamatun. Täälläkin kerrottiin siitä loppiaisesta, kun ne tietäjät tuli, lausahti. Luokan takana tietäjät yhä kumartavat pahvitallissa olevaa pikkuista Jeesus-nukkea. Tuokio aamukysymyksen äärellä päättyi ja taululle ilmaantui malli Y-kirjaimen nokasta suoran jalkansa kanssa:) Ihmettelin innokkuutta, jolla tuo samainen oppijapoika tarttui Y-kirjaintensa muovailuun . Kynä totteli ja käsi kirjoitti herkeämättä. Hakiessaan minulta palkkioksi hyvin tehdystä rypäle-leimaa, kuiskasi:"Saanko nyt lukea sitä M:n tuomaa kirjaa?" Ja niin taisi jokin pieni siemen etsiä itämiselle tilaa, ajattelen. Enkä malttaisi odottaa ensi vuoteen, jolloin uskontokirjankin luvalla saan paneutua oppijoiden kanssa kaiken alkuun.

Pehmein askelin uuteen

"So I tell you, whatever you ask for in prayer, believe that you have received it, and it will be yours." Mark. 11:24. Uutena, puhtoisena avautui tämä muutaman vuorokauden ikään ehtinyt vuosi elettäväksemme antaakseen juuri sen, mikä tarkoitettu ja taiten suunniteltu on. Niin luotan. Kurkistan taaksepäin ja kiitän kaikista muistoiksi itsensä pukeneen vuoden päivistä. Sain astua ne voimassasi, ammentaa viisaudestasi ja rauhoittua levollisiin uniin rakkaudessasi silloinkin kun yön tummuudessa huhuileva huoli heitteli suuria varjoja ympärilleen. Riemuitut ilot ovat tallessa yhä ja rakentavat askelmia uusiin. Kannetut taakat jättivät jälkeensä voimia jaksaa tulevien tuulien teillä. Ne saapuvat ajallaan ja avaavat sisimmän silmut uuteen kasvuun kohti pienuutta, haurauden kevättä.Tänään olen antanut ajatusten harhailla vapaina, etsiä ja löytää paikkansa. Riisunut osan joulun punaisesta ja sukeltanut valoisiin haaveisiin. Kurotellut niihin oksistoihin, joissa kevät on piilossaan, olemassa, odottelemassa. Paljon uutta annettavanaan.

"Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet." Ps.91:11. Vanhan kätellessä  uutta tummunut taivaanranta välkehti hetken omaa iloaan. Rakettien valojuovat piirtyivät mustaan kuin kiitoratoina uuteen. Toiveikkuutta ja hyvää toivotti taivas kaikkialla. Kotatuli sulatti meille tinasta siivet. Jokaiselle omalleni pyysin sulkien suojaa tulevaan. En vieläkään tavoittele ihmeitä, vuoteeni pyysin vahvuutta kestää silloinkin kun kipu koettelee. Ymmärrystä kysymysten myrskyn silmään. Rakastamisen taitoa, että osaisin hengitellä levollisuutta samaan tahtiin, tuijottaa yhdessä niihin tähtiin, joissa tuikkii hyvä valo. Viisauttakin vain sen verran, etten kompastelisi kynnyksettömällä tiellä. Tavallisen arjen helmiä jaat ihmeiksi, jotka löydän sydämen silmin katsoen. Uusien päivien kastehelminä odottelevat arjen kostuttamilla korsilla. Hyvän kyynelinä välkehtivät.

"The joy of the Lord is your strength. Neh.8:10. Lumettomuuteensa jo tottunut metsä on  lomalla ollut portti jaksamiseen. Kotipolulta avautunut aavaksi, johon kulkiessa huoli on malttanut uinahtaa. Sammaleen tuoksussa on talven häivähdys, sävyssä syvempi vihreä, vahvuutta kuiskiva. Säilön palan metsähyvää mukaani siihen hetkeen, kun arki avaa oman aukeansa. Arkiaskelten kutsuun en vielä vastaa, haparoin ne vasta, kun lomapehmeä pesä pitää purkaa. Rakkaan kanssa tehtiin pesä takkatulen ääreen. Tulen vaimea laulu tuutii untamme pitkälle pikkutuntien lyönteihin. Ikkunan takana uljas pihakoivu vilkuttaa vasten pimeää oksistoissaan jo tila kevätlaulavien tulla. Talvineitonen täyttää tänään 17. Kyydin sateen läpi kaupunkiin. Shoppailee tovin ja sitten asettuu ystäviensä kanssa Isän kasvojen läheisyyteen omaan iltaansa, jossa sanat ja musiikki kertovat siitä, miten kelpaat juuri itsenäsi. Sitä olen joutunut itsekin uudelleen opettelemaan, että kelpaan ja riitän, vaikka jokin murjoo ja riipii niin, että peilistä katsoviin kasvoihin piirtyy uusi ilme. Hymyn takana on tallessa kaikki tuttu. Parantava rakkaus ei mittaa virheitä, se viipyy liki ja hyväksyy. Käsivarret kuin suurten oksistojen jakama unisuoja. Ikioma sammalpehmeys arkikallion poskilla.

"Our help is in the name of the Lord, who made heaven and earth."Ps 124:8.Sadepisaroillaan itkevä pimeys piilottaa pikkuisimmat suojiinsa. Innoissaan pukevat ylleen uutukaiset kosteutta kestäväiset urheilutamineensa , heilauttavat otsalleen lamput ja lupaavat polkea vain tuttua tietä. Rakkaan jäljiltä keittiössä tuoksuu rucola ja mozarella pitsojen pinnassa. Iltaan mahtuu asumaan pieni onni. Riisun itsestäni kaiken sen, mikä painaa ja sattuu, unohdan tuokioksi ja nautin kaikesta, mikä on ja riittää.