Sunnuntaivapaus

Pakkaskukkia jalkojen alla, ympärillä lumoava valo. Poikanen livahti luistelukentälle ja me muut matkasimme valkoisena sädehtivään maisemaan. Hengitin talviraikkautta ahnaasti. Omissa ajatuksissa olikin jo tuulettamisen tarve. Poimin talvitimanttien säihkeestä iloa ja huokailin ihastuksesta. Pitkän pimeän jälkeen valo on jaksanut leikkiä seinillä ja puiden oksistoissa väsymättä, sammumatta, virkannut kuurapitsiä korsien pintaan. Perjantain kauppamatkalta tyttösen kanssa kuljetimme kotiin valkeat ruusut. Valkoisen ruusun nupuilla on koko luonto, pakkasen puraisemilla, herkkyydellään koskettavilla! Omilla poskilla ruusunpuna. Ja sunnuntain kokoinen onni.

 Astelimme tuokioksi sisälle satuun, löysimme talven ihmemaan ja onnellisen lopun. Kuurapuuteria  puissa ja pensaissa, pakkaskeijujen kuisketta hiljaisuuden keskellä. Lumipolkuja taittaessa katse takertui pieniin kimmeltäviin ihmeisiin. Tassujen alla tuprutti pehmyt lumi, talvimetsän vapauden huuma. Arki kutsuu luokseen yhden uniyön takana,  pimeä kirjoittaa yötä ulkosalla. Voisin jäädä yhä tähän päivään, laskea itseni uudelleen sunnuntaiaamun kiireettömään syliin, uinumaan aamun turvalliseen utuun. Vielä vaeltaisin  halki valkoisen aavan, hengittäisin metsästä löytynyttä huoletonta hyvää.  Unohtaisin hetkeksi huomisen.

Siltikin otan sen vastaan ajatukset avoinna ja annan sen kuljettaa päivän verran lähemmäs heräävää kevättä. Pakkaan huomisen evääksi tämän päivän antaman onnen. Se syntyi vähästä ja kasvatti itselleen kauniit pakkassiivet, pitsireunaiset. Päivä, jossa helähti tyttösen hyräily ja tuoksui lämmin marjamehu. Valkoisen keskelle piirtyi punainen rakkaus.