Suojassasi

Kesän kaunis suloisuus siintää kaikkialla, mihin katseeni laskeutuu. Ymmärrykseni yli käy luonnon ihmeellinen maailma. KAikella on tarkoituksensa. Siinä se  lepää hiljaa lähellämme. Huomaamatta koko ajan tapahtuu. Siemen itää. Tuuli kuljettaa.Yksi kasvaa, toinen kuihtuu. Sävyt vaihtuvat maisemaan kuin uudet vaatteet. Ei se siinä ole sattumalta. Tämä kesä opetti minut pitämään sateesta. PAisteen ja ropinan vuorotanssi on ollut kuin pitkä letkajenkka, jota opin hypähtelemään hymyillen. Ihmeellisen ihana maailma meitä varten luotu.

 KAiken antaja haluaa kuulla minun ääneni. Hienoinen puna hiipii poskiini ja kaihoisasti katsahdan korkeuksiin. Minä olen sinun kanssasi, olet luvannut. Silloinkin, kun lymyän pesäkolossani kipujani, taakkojani valitellen. Kun riemuissani kujerrellen kirmaan kaiken ohi omiin päämääriini. Minun kasvoni ovat sinun lempeytesi kohde. Minun puheeni soi sanoissani sävelinä korviisi. Kyyhkyseni, jaksat huokaista silloinkin, kun oma uskoni on hiipua ja ympärilleni raakun kuin vanha varis. Silloinkin sinä kutsut ja kuuntelet, kun viserrys on tyystin sammunut väsymyksen myötä. Voiko uskollisempaa rakkautta olla!

 Huolenpitosi on suuri satama, lampuin valaistu. Lyhtysi tulesta sytytät omani hiljalleen hiipuvan. Jaat rohkeutta kulkea uusiin päiviin, vastatuuleen, myötäiseen. Ikiarmosi tuli kytee sisimmässäni ja saa kaiken kirkastumaan ajallaan. Synkimmänkin yli valosi näyttää sillan. Valoosi suljen sydämelleni asettuneet.

Väsymättä, valittamatta, uupumatta, lannistumatta sinä kannat. Itsestäni en voi sanoa samaa. Kaikkineni voin kiivetä reppuselkääsi, vakaiden kätten voimaan. Et ole luvannut ilolla peiteltyjä polkuja, et päiviä, joiden illoissa istuu pelkkä kepeä. Mutta lujasti luottaen olet minut kutsunut kulkemaan. Huolten sateella saan levittää varjokseni sinun voimasi. Ilossani saan kajauttaa kunniaasi.

Elämän pesään ei pelkoa tarvitse päästää. 

Tänään huokaisen tyyneen kesäpäivääni kiitoksen.

Hieman huolia, murheita viipyy vierellä.

En anna niiden kasvaa peloksi.

Turvaan sinuun.

MAisemassani siintää sulkiesi suoja ja kaikkinainen kauneus kättesi jäljiltä .

Kesän vierellä vielä

Kodin ovi avautuu ja sulkeutuu vielä kesätunnelmin. Jokaiseen aamuun avaan silmäni kurkistamaan valkean verhon takaa taivaan sävyä. Tänään se on heleän sininen. VAin jokunen hento hahtuva lipuu sinen keskellä. Tuuli on seisahtanut pitämään päivää kämmenellään. Rakas polkaisi aamulenkille. Itse annan joutenololle luvan. Sormet syyhyävät poimimaan mustikoita. TAkaovelta vain muutama askel ja niiden sineä riittää laitettavaksi talven varalle talteen. LApset huhuilevat "täällä on suuria" ja vaihtavat paikkaa paremman saaliin toivossa. Itse viihdyn aloillani ja huomaan olevani kiitollinen näistä terveysherkuista, joita sujautan aamuisin kauramurojeni joukkoon. Illalla istahdan ystävän luo. Kesäpäivien avara tila viehättää. Kun kiire on kaukana vielä. Kun voi kesken kaiken kaivautua toisen kainaloon ja sulkea silmänsä. Kun saa hengittää hyvää.

KEsälämpö läikkyy nyt iholla. Ihmettelen, miten joskus olen jaksanutkin viivytellä auringon hellittävänä tuntikausia. Nyt huomaan varjon kutsuvan luokseen levähtämään. Kävelylenkki eilisessä metsämaastossa tyttösen jalkapalloilun ajan kuljetti ajatuksia askelten tahdissa. Ensi kertaa ne sujahtivat elokuun puolelle. Oppijoiden luo. Annoin itselleni luvan tuokioksi raottaa lomaverhoa edestäni. Sitten suljin sen vielä. Syksy kuiskii jo. Muutama aamu sitten pikkuisin kertoi aittayön jälkeen, että yöllä herätessä oli  ikkunan takaa löytänyt pimeän. Ystävän kirjoitetuissa sanoissakin oli jo syksy päässyt lähelle. Eilisillan lempeyteen sytytimme lapsille aittayöhön kynttilälyhdyt. Polkua poispäin astuessa lyhtyjen jakama valonkajo oli lupaus elokuisista tunnelmailloista. Ne alkavat olla lähellämme. 

Koulu voisi jo alkaa, niin saisin opetella englantia, totesi pienin eräänä päivänä mustikanvarpujen keskellä. Asioista kun osaa poimia parhaat puolet, on kulku arkeen helpompaa. Osallemme on suunniteltu uudenlainen arki. LApsen lailla silittelen aatoksissani sen pehmeitä puolia. Sivuutan muutoksen tuomat mahdolliset myrskytuuloset. Vaan sisimpäni tietää, kehoni kaikellaan aistii, enkä voi olla myöntämättä, että jännittää. Yhden unelman eläminen todeksi se vain on. Hyvää täynnä. HAluan suoda sen rakkaalleni. Kuljen rinnalla pyytäen vahvuutta ja viisautta, voimaa ja jaksamista. Kuulen sanat, jotka lupaavat, saan heittää huoleni pois omilta harteiltani. Ne olkoon voimasanani elokuun viljavilla laineilla.

Hyvää monen hetken verran

 Koti hengittelee hiljaisuutta. KAhdenkeskisyydessämme. Pikkuisimmat kiljahtelivat jippiinsä päästessään "melkeinmummolaan". Soittivat itselleen jatkoaikaakin vielä huomiseen. Tyttönen kertoili puhelimessa rakkaalle, että "voitaisko me vielä olla yks yö, kun me ollaan kuulemma niin helppohoitoisia. Ja tänään mennään kiertämään sen järven ympäri ja vasta sitten uimaan." Minuun kiipesi hyvänolon hymy. Osaavat nauttia juuri sellaisesta, mistä toivoisin, että osaavat läpi elämänsä. Pienestä. Iso tyttönen soitteli kotomaan kauemmasta kolkasta. Viikonmittaisella poissaolollaan saa minut jo tuntemaan isoa ikävää. Eilisellä kävelylläni reippailin sadettaan jakavan taivaan alla ja supisin monet minulle tärkeät kuulijani suojiin. Metsätien varressa ojakärsämöt pysäyttivät tuokioksi. Sade suukotti ja kotona rakas.

Aamuissa uni saattelee pitempään. RAukeus viipyy jäsenissä. Kiireettömyys kulkee vierellä. Auringonsäteiden aamuleikki sai yön jäljiltä vilakan sunnuntain syliinsä ja lämmitti sen kuin kertoakseen kaunista satua. Siihen oli hyvä astua mukaan. Mustikan ja mansikan makuinen päivä, jonka illassa saunanlämpö saakoon helliä vielä lisää. Tänään ja tässä, ihan lähellä, kulkee myötäisen tuulen reitti. 

 Rujoudessaan vanha aurinkokello, viisariaan vailla, hurmasi meidät. Viiden euron verran pyysi vanhus hymyillen meille hassuille. Terassin viereen kallion kupeeseen saa paikan. Ehkäpä tavallaan oppii näyttämään ajan kulkua. Kesä on opettanut tarkkaamaan ajankulkua auringon kurkisteluista. Loma on kietonut lempeyteensä. Sisimmässä kuplii sanoja iloista. Pikkuisista hyvien hetkien helmistä. Tänäänkään ei mitään ihmeellistä. Vain paljon pientä, mikä hellästi sipaisi ohikulkiessaan.

Tyyneydessä

 Rakkaan, pikkuisimman ja poikasen kanssa avasimme viikonlopun jälkeen kotioven taas eilen. Olimme kulkeneet järvimaisemaan, tutuksitulleeseen hengittämään hyvää. Tuntui suloiselta tavata kasvoja , halaten vaihtaa kuulumisia kuin välissä ei olisikaan vilahtanut vuoden verran päiviä. Vietimme aikaa virvoittuen sanojen , sävelien ja järven lempeiden aaltojen hoitavissa syleissä. Viileään veteen sain jättää säryistä särmän. Tänä aamuna sanoin ystävälle: sain olla pumpulinpehmeässä pesässä. Luottamukseni lujittui taas rahtusen lisää. "Nyt vain pitää odottaa" oli pieni poika sanonut mummilleen tuulettomassa kesäpäivässä, kun kertoi taivaan tyyneen sineen tarvitsevansa tuulen. Juuri niin se on, pitää osata odottaa tietäen oman elämänsä leijan lennättämisen ajan tulevan. 

 "Ei pisaraakaan liikaa", lauloi erityinen ystävä. Kun omaan arkeen ropsahtelee sadekuuroja, tuulet taivuttavat omaa vartta väsymiseen asti. Huulille herkästi kohoaa kuiskaus: miksi? Piripinnan rikkoutumisen hetkellä, kun tuntuu, että nyt en enää jaksaisi uutta koettelemusta, en yhtään painonrahtustakaan, en uutta kipua, en ikävää sanaa. Juuri silloin huolenpidon käsi ojentuu, sillä Hänen tiedossaan on, mikä pisara  elämän vesilasissa olisi liikaa. Sen Hän jättää tipauttamatta. Hänen viisaudessaan. Ei oman tietämyksemme varassa. Omat luulomme ovat kuin ohitsevirtaavat tuulet. Kivun kautta opin uutta. Astun uuteen eteiseen. Avaan uuden salvan ja näen selvemmin. Ikiaikaisten käsivarsien kantovoima on rajaton. Niillä saan levähtää. Ja jaksan taas. TArtun tuulenvireeseen, joka kertoo, saan olla heikko. Sillä juuri silloin osaan nähdä vahvuuteni. Voimassasi.

 Lapsen silmin sää on aina oikea. Poikanen pakkasi ties monennenko kerran tässä kesässä reppunsa ja polkaisi jalkapalloilemaan. Tänään läpi rankan kesäsateen. Viipyy siellä tuntikaudet ja soittaa sitten: nyt tulen. Ilmoittaa milloin on tien päällä, jotta osaamme odottaa kodin turvasatamaan. "Isä jaksaa odottaa" tyttöselle viikonlopusta ostetun kirjan otsake kertoo. Kuljetpa läpi myrskyn pauhinan taikka soudat tyyneen horisonttiin, muista on yksi, joka ei väsy tuntien kulkiessa, päivien virratessakaan. 

Vaikka tähänkin  arjen uuteen aamuun ehti sataa ja myrskytä, tiedän, saan levätä armollisessa riippukeinussa. Keinuttava käsi on väkevä. Väsymätön. Olen saanut paljon. Riittävästi kipua ymmärtääkseni, etten omin voimin jaksa. Tarpeeksi tuiverrusta, huomatakseni aina kuitenkin tyyntyy. "Koetuksen tarkoitus on vahvistaa siunaus". Viikonlopusta poimin tänään nämä sanat taskuuni. Pilvien takaa kurkistaa juuri hento valonsäie. Hymyilen sille ja huomaan kiittäväni. Pimeän jälkeen valolla on isommin tilaa.

Nuppuja ja kukkaloistoa

 Sunnuntaina tyttösen juhla. Sade oli luvannut tulla ja se koskettikin päiväämme, mutta vain kuin pehmeästi hipaisten. Olimme yhdessä sopineet juhlan sävyksi hennon vaalean punan. Pöydille levittyivät valkeat liinat kertomaan juhlasta. Maljakoissa hymyilivät puna-apilaniput ja pionit. Osan poimin piukkoina nuppuina. Juustokakkukin sai koristeekseen vain yhden pienen nuppusen. Siskopieni lauloi onnellisesta lapsuudesta. Minä sain jakaa tyttösen elämään tärkeitä sanoja. Toivoin: kulje vielä lapsuuden teitä ja kun tulee aika astua ulos lapsen turvallisista kengistä, muista, saat aina olla kuitenkin lapsi. Taivaan Isän lapsi! Hänessä on ikiturva, syli, jonka lämpöön ja huolenpitoon saa kavuta, kun tuntuu, ettei kukaan ympärillä ymmärrä tai auta. En saanut silmiäni irti tyttösen hymyä säihkyvistä kasvoista, kun sanoin: olet ainutlaatuinen ja arvokas kaikkinesi. Äärimmäisen rakas.

 

 Riisuessani illansuussa juhlaa, katselin pionin nuppua kämmenelläni. Se tuntui kuiskivan omia viisauden sanojaan. Mekin saamme aika ajoin piiloutua tiukan nupun pesään. On aikoja, jolloin ei jaksa kuin kasvaa ihan pieneksi ja piiloutua ympärillä olevalta. Varmana siitä, että taas koittavat hetket, jotka kutsuvat meistä esiin kaiken kukkaloiston. VArmuuden ja jaksamisen, huolettomana kaikkeen kurkottamisen voiman. Kuin pioni pihassamme. Osa kukkavarsista kannattelee nuppujaan, osa nostattaa taivasvaloa kohti suuria kukintojaan. JA sitten tulee sade, joka puhdistaa, jakaa voimaa uuteen kasvuun.

 

 Tulisielutyttöseni on saanut olla viime vuodet rukousten lapsi. Hänessä olen saanut lukea sitä totuutta, jonka turvin itsekin jaksan astua arjen päivien helminauhaa. Meidän huokauksemme kuullaan. On yksi, jonka käsissä on kaikki. Mutta kuin sanoissani tyttöselle kerroin, että äitinä voin antaa neuvoja, mutten voi valita, voin opastaa, mutten puolestaan kulkea, voin opettaa oikean ja väärän, mutten valita. Samoin on meillä jokaisella taivaallisen opastajamme edessä. Itse otettujen askelten alla jos kulkee viitoitettu tie, saa jokaisen päivänsä illassa levollisena painaa päänsä kiitokseen. Mikään osallemme annetusta ei ole turhaa. Ei sattumaa. Vaan suurta rakkautta.

 Valonkaipuun huomaan aamussani. Tuulen otteessa ei tunnu kesä. Taivaankannessa tasainen harmaa piilottamassa kesäsinen. HArtioilla viileän hipaisu. Viikonlopuksi pääsemme järvimaisemaan. RAikkaan veden aaltoiluun. Virvoittavien sanojen ja sävelten eteen. Huomaan odottavani hurjalla lapseninnolla. Kipuinen jalkakin saa sukeltaa järven hoitaviin laineisiin. KAikkineni astun huolenpitäjän läsnäoloon. Toivon, luotan ja uskon. On hyvä olla.

Hitain askelin, hiljaa

 Heinäkuu hiipi kuin huomaamatta vierelle. Tekemättömyyden olotila on ottanut kädestä ja kuljettaa päivien läpi. Joitain menoja, tapaamisia lainehtii lupauksina loman yllä. Pikkuisin palaili eilen leiriltään. Pulputti ilona ilmoille kaiken kokemansa. On hyräillyt leirilaulujaan, joissa nostaa korkeimmalle kunniaa ja kiitoksen.  Poikanen paiskaa aamun tullen reppuun nappikset ja polkaisee kentän suuntaan. Koti hengittää tasaisesti. Poikanen ei. Yllättäen ilmaantuneiden allergiaoireiden edessä olemme ihmeissämme. Suunnittelen sunnuntain juhlaan hentoa kaunista. Tyttösen tärkeään päivään. Sade kuiskii saapumisestaan. Poimin kesän sisällekin.

 Punnitsen loppuunkuljetun kesäkuun. Se kosketti lempeästi. Opetti yhä tiukemmin kietomaan kädet hetkien uumalle. Nyt ammennan niiden jättämistä hipaisuista itseeni lujuutta. Minä kipuun tottunut kasvan aina uuden aallokon tyrskyissä silti niin pieneksi. Olen oppinut luottamaan, sinä tiedät paremmin. Hiot minusta herkän esiin. Poistat turhan, esteet. Murrat muurit ja avaat ovien salvat. Kiputie. Kesäkuun kukat kuihtuvat hiljalleen. Uusien nuppujen aika. Heinäkuu heitti hennon seittinsä. Pian näen ,mitä se minuun ojentaa.

Askeliin saapunut kipu saa hetkittäin huokaisemaan. Pysähtyneisyydessäni olen hiljaisuuden hyvässä sylissä. Ilta-aurinko vilkuttaa pilviharson pitseistä. Kaikkialla lepää tyyntyneen tuulen lupaukset. Hymy on käpertynyt sisääni. Hetkeksi sammunut huulilta, jotka tänään hiljaa lausuvat luoksesi pyynnön. Kosketa ja puhalla lähelle heinätuuli, jonka hoivassa askeleeni vahvistuu. Kun aika on.