Nuppuja ja kukkaloistoa

 Sunnuntaina tyttösen juhla. Sade oli luvannut tulla ja se koskettikin päiväämme, mutta vain kuin pehmeästi hipaisten. Olimme yhdessä sopineet juhlan sävyksi hennon vaalean punan. Pöydille levittyivät valkeat liinat kertomaan juhlasta. Maljakoissa hymyilivät puna-apilaniput ja pionit. Osan poimin piukkoina nuppuina. Juustokakkukin sai koristeekseen vain yhden pienen nuppusen. Siskopieni lauloi onnellisesta lapsuudesta. Minä sain jakaa tyttösen elämään tärkeitä sanoja. Toivoin: kulje vielä lapsuuden teitä ja kun tulee aika astua ulos lapsen turvallisista kengistä, muista, saat aina olla kuitenkin lapsi. Taivaan Isän lapsi! Hänessä on ikiturva, syli, jonka lämpöön ja huolenpitoon saa kavuta, kun tuntuu, ettei kukaan ympärillä ymmärrä tai auta. En saanut silmiäni irti tyttösen hymyä säihkyvistä kasvoista, kun sanoin: olet ainutlaatuinen ja arvokas kaikkinesi. Äärimmäisen rakas.

 

 Riisuessani illansuussa juhlaa, katselin pionin nuppua kämmenelläni. Se tuntui kuiskivan omia viisauden sanojaan. Mekin saamme aika ajoin piiloutua tiukan nupun pesään. On aikoja, jolloin ei jaksa kuin kasvaa ihan pieneksi ja piiloutua ympärillä olevalta. Varmana siitä, että taas koittavat hetket, jotka kutsuvat meistä esiin kaiken kukkaloiston. VArmuuden ja jaksamisen, huolettomana kaikkeen kurkottamisen voiman. Kuin pioni pihassamme. Osa kukkavarsista kannattelee nuppujaan, osa nostattaa taivasvaloa kohti suuria kukintojaan. JA sitten tulee sade, joka puhdistaa, jakaa voimaa uuteen kasvuun.

 

 Tulisielutyttöseni on saanut olla viime vuodet rukousten lapsi. Hänessä olen saanut lukea sitä totuutta, jonka turvin itsekin jaksan astua arjen päivien helminauhaa. Meidän huokauksemme kuullaan. On yksi, jonka käsissä on kaikki. Mutta kuin sanoissani tyttöselle kerroin, että äitinä voin antaa neuvoja, mutten voi valita, voin opastaa, mutten puolestaan kulkea, voin opettaa oikean ja väärän, mutten valita. Samoin on meillä jokaisella taivaallisen opastajamme edessä. Itse otettujen askelten alla jos kulkee viitoitettu tie, saa jokaisen päivänsä illassa levollisena painaa päänsä kiitokseen. Mikään osallemme annetusta ei ole turhaa. Ei sattumaa. Vaan suurta rakkautta.

 Valonkaipuun huomaan aamussani. Tuulen otteessa ei tunnu kesä. Taivaankannessa tasainen harmaa piilottamassa kesäsinen. HArtioilla viileän hipaisu. Viikonlopuksi pääsemme järvimaisemaan. RAikkaan veden aaltoiluun. Virvoittavien sanojen ja sävelten eteen. Huomaan odottavani hurjalla lapseninnolla. Kipuinen jalkakin saa sukeltaa järven hoitaviin laineisiin. KAikkineni astun huolenpitäjän läsnäoloon. Toivon, luotan ja uskon. On hyvä olla.