Tyyneydessä

 Rakkaan, pikkuisimman ja poikasen kanssa avasimme viikonlopun jälkeen kotioven taas eilen. Olimme kulkeneet järvimaisemaan, tutuksitulleeseen hengittämään hyvää. Tuntui suloiselta tavata kasvoja , halaten vaihtaa kuulumisia kuin välissä ei olisikaan vilahtanut vuoden verran päiviä. Vietimme aikaa virvoittuen sanojen , sävelien ja järven lempeiden aaltojen hoitavissa syleissä. Viileään veteen sain jättää säryistä särmän. Tänä aamuna sanoin ystävälle: sain olla pumpulinpehmeässä pesässä. Luottamukseni lujittui taas rahtusen lisää. "Nyt vain pitää odottaa" oli pieni poika sanonut mummilleen tuulettomassa kesäpäivässä, kun kertoi taivaan tyyneen sineen tarvitsevansa tuulen. Juuri niin se on, pitää osata odottaa tietäen oman elämänsä leijan lennättämisen ajan tulevan. 

 "Ei pisaraakaan liikaa", lauloi erityinen ystävä. Kun omaan arkeen ropsahtelee sadekuuroja, tuulet taivuttavat omaa vartta väsymiseen asti. Huulille herkästi kohoaa kuiskaus: miksi? Piripinnan rikkoutumisen hetkellä, kun tuntuu, että nyt en enää jaksaisi uutta koettelemusta, en yhtään painonrahtustakaan, en uutta kipua, en ikävää sanaa. Juuri silloin huolenpidon käsi ojentuu, sillä Hänen tiedossaan on, mikä pisara  elämän vesilasissa olisi liikaa. Sen Hän jättää tipauttamatta. Hänen viisaudessaan. Ei oman tietämyksemme varassa. Omat luulomme ovat kuin ohitsevirtaavat tuulet. Kivun kautta opin uutta. Astun uuteen eteiseen. Avaan uuden salvan ja näen selvemmin. Ikiaikaisten käsivarsien kantovoima on rajaton. Niillä saan levähtää. Ja jaksan taas. TArtun tuulenvireeseen, joka kertoo, saan olla heikko. Sillä juuri silloin osaan nähdä vahvuuteni. Voimassasi.

 Lapsen silmin sää on aina oikea. Poikanen pakkasi ties monennenko kerran tässä kesässä reppunsa ja polkaisi jalkapalloilemaan. Tänään läpi rankan kesäsateen. Viipyy siellä tuntikaudet ja soittaa sitten: nyt tulen. Ilmoittaa milloin on tien päällä, jotta osaamme odottaa kodin turvasatamaan. "Isä jaksaa odottaa" tyttöselle viikonlopusta ostetun kirjan otsake kertoo. Kuljetpa läpi myrskyn pauhinan taikka soudat tyyneen horisonttiin, muista on yksi, joka ei väsy tuntien kulkiessa, päivien virratessakaan. 

Vaikka tähänkin  arjen uuteen aamuun ehti sataa ja myrskytä, tiedän, saan levätä armollisessa riippukeinussa. Keinuttava käsi on väkevä. Väsymätön. Olen saanut paljon. Riittävästi kipua ymmärtääkseni, etten omin voimin jaksa. Tarpeeksi tuiverrusta, huomatakseni aina kuitenkin tyyntyy. "Koetuksen tarkoitus on vahvistaa siunaus". Viikonlopusta poimin tänään nämä sanat taskuuni. Pilvien takaa kurkistaa juuri hento valonsäie. Hymyilen sille ja huomaan kiittäväni. Pimeän jälkeen valolla on isommin tilaa.