lauantai 28. tammikuuta 2012

Lempeä lauantai

 Leppoisassa lauantaissani on ollut monta tuoksua. Aamussa suloinen liinavaatteiden puhtaus. Viivyin unikuvien jakamassa kiireettömyydessä pitkään. Ojentauduin kohti aamukahvin kutsuvaa aromia. Nuuhkin raikasta lauantai-ilmaa ja sain hymykseni sen jakaman lempeyden. Kätkin punaiset kynttilät laatikon uumeniin ja kutsuin vaaleat, roosat ja vihervät näkösälle. Silmät sulkien tunsin joulutuoksujen tulvan vilkuttavan. VAloisuus kutsuu kevätajatuksia hiljalleen esiin. Pian jo helmikuu heilauttaa kättään! Tyttönen viihtyy keittiössä. Pienemmän palloilusta palatessamme koti otti vastaan tuoreen pullan ja sämpylöiden tuoksuin. Kiitos taitava tyttöseni! Neito, joka hetkessä on vallannut keittiön äitiään taitavammin käsin. Tummuneen illan tuokioihin jakaa tuoksunsa takassa loimuavien liekkien puita kutitteleva lämpö.
VAloisuus heräilee ja tanssii kepein askelin. Uusille tulppaaneille olisi ollut tila, vaan lähikaupan kukkivaiset olivat nuutuneita ja liian väsyneitä. Ehkäpä huomenissa nappaan iloksemme uutukaiset seurakunnasta palatessa! Kukkien kaipuu on istahtanut minuun. Pikkuruisia neilikoitakin hypistelin, mutta valkeiden puuttuessa en punaisille halunnut paikkaa kotoa tarjota. Pupupariskunta sai paikan puusohvan mutkasta. Kaihoavat kevättä kohti. Itse jaksan vielä viipyä talvivalkeuden jakamassa kauneudessa. Eilisiltana saapuilin iltamyöhäisellä pikkuisimman kanssa lastenillasta ja ihastelimme hangen yllä kilvan kimaltavien timanttien tuiketta. Auton valokiila tuntui kuin yllättävän ne karkeloimasta tummenneessa illassa. LAuantain päivässä leikkivät valonsäteet. Kurkistelin niiden liikehdintää huoneissa. Kiitollinen iloni yhtyi niiden kuurupiiloon.
LAuantai antoi paljon. 
Vähässään.


tiistai 24. tammikuuta 2012

Lumiuntuvainen päivä

Lumiuntuvainen valopäivä kääntymässä päätökseensä. Oppijat tutkivat innoissaan lumihiutaleita luupin alla. Timantteja ja tähtiä näkivät. Aika kiva tähtihetki se oli minullekin, kun taas sain huomata, miten pienestä lasten ilo irtoaa. Ajattelin siinä, että mekin olemme Taivaan Isän suurennuslasin alla kuin arvokkaimpia jalokiviä. Kukin omanlaisemme, mutta äärimmäisen kauniita ja Hänelle tärkeitä. Ainutkertaisia mestariteoksia! Kiirekin kopsotteli kantapäissäni tänään. Kuiskin sille kotiin tullessa, että saa huomisen loikoilla loitompana. Toppahousujen kahina saatteli minut pirteän pakkasillan valkoiselle polulle. Astuin hymy myssyn alla ja höpötin omia tärkeitäni. Jalkojen alla kuului lumihampaiden narsku. Metsätie hämärtyi hiljaiseksi illaksi ympärilleni. Laulelin kulkeissani. Haalea purppura vaihtui taivaanrannan sävyksi. Kirkas pohjantähti kutsui tuhannet tuikkivaiset taivastanssiin kanssaan. Iloni syttyi tuikkimaan kilvan taivasvalojen kanssa!
Pieni kuoroneitonen oli laitellut omia sanoja sanojen tanssiksi. Äiti, kuuntele, minä tein oman laulun. Pieni suolainen kimmeltäväinen löysi paikan silmäkulmastani. Liikutus läikkyi äidin sydämessä. Oli laulellut itsekseen säveletkin sanojen ylle. "Matkaa mä teen, ja mietiskelen, ei aina tarttis kiusata, vois joskus nauttia...", kertosäe jakaa viisaita neuvojaan laulun pienelle pojalle, joka lähti kävelemään ja miettimään maailman suuria asioita, miks toiset vaan kiusaa, vaikka toisesta tuntuu niin pahalta...." Huokaisen ja puen ylpeyteni kannustavaksi kehuksi. Hieno laulu. Ensimmäinen itse tehty. Mistäpä sitä tietää, vaikka vuosi sitten tyttösen kertoma topakka haave täyttyisi. Tuolloin ilmoitti, että tahtoo tehdä levyn. LAulellen. Tuon laululintusen taivaan rajaan katselen ja näen paljon kauniita sävyjä. Ja paljon luottamusta. Vain taivas on rajana.

Tähän kauniiseen lumipäivään syntyi ystävälle tyttö. Pieni lumipäivän keiju. Pieni ihme. Enkeleitä pikkuisen poluille toivon. Voikaa hyvin siellä! Kuljetin uutta pikkuista elämää askeleissani pyynnöin hiljalleen aukeavan tähtitaivaan alla. Äidillensä ja isällensä iloa ja viisautta, onnen  aavaa.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Puuterilumi suukotti



 Eilisen lumilauantain pienet hyvät hetket kuljettivat kohti sunnuntain suloisuutta. Sain ystävän vierelleni. Yhdessä avasimme itsemme kertomaan lauluin kiitostamme ja kaipuutamme. Lähelleni laskeutui vahvana ajatus, jonka poimin kotimatkalle mukaan. Hädän hetkellä, taakan alla, kivun kourissa, epätoivon ehtymättöminä tunteina tai pienenkin lohduttomuuden laineilla. Juuri silloin on jaksettava huutaa puoleesi lujan luottamuksen sävelin. Sinä kuulet ja saavut lähelle. Hellin käsin tartut ojennettuun käteen  ja rohkaiset. Sinä et sivuuta, et kulje ohi, et kiirehdi. Aikasi ehtymättömyys on vahvuuden lähde. Kämmenkuopan pohjalla kimaltelee sille sataneen lumen sula kirkkaus. Pieni lähde. Tuokio sulattaa sen  kämmenlämpöön. Se jättää muistoksi pehmeän suudelman. Sinun kosketuksesi jäljiltä sulan lämpöösi.
 Kolme reipasta lähtivät luistelemaan oltuaan kukin tahoillaan jo tuhlaamassa jaksamistaan. Poikanen jalkapalloillen. Tyttönen futsalpalloillen. Neito juosten ensimmäistä sisäkisaansa tänä talvena. Tyytyväisiä saamme olla liikkumisestaan. RAkas ja karvakaveri seuranani astelimme me hiljalleen hämärtyvään horisonttiin. Pehmeä sini maalasi taivaanrantaa hitain keskittynein vedoin. Kuin levitellen eteemme paperia, jolle kirjoittaa sanoiksi tuon hetken jakama hiljainen kauneus. Puuteriaaltojen aava valkeus oli kuin pysähtynyt huokailtavaksemme . PEllon kellervät oraat rasahtelivat piiloissaan askeltemme alla. Lumi lausui runojaan. Lyhyitä, keveitä, kuin talven siipien sipaisuja.
Siinä missä  rakkaan kanssa puimme näkemäämme pieniksi ajatuksiksi, viipotti yksi meistä nauttien vapaudesta. Loikki läpi koskemattoman valkoisen. Jänisten ja peurojen lumeen uponneet tuoksujäljet jakoivat onnentunnetta kuonon päähän:) Nyt ulos laskeutunut tummuus peittelee alleen muistoksi kulkeneen kävelyretkemme. Suupieliini piirtyy hymypolku. Poskien omenoissa tuntuu vielä viileys. Onnenlähde. Illan tullen saan tuudittaa tyytyväisyyttä tykönäni. Ehkäpä se kulkee kanssani huomiseen.





lauantai 21. tammikuuta 2012

Lumilauantai

 Lumilauantain aamulepoon ei ollut tänään lupaa. Herätyskellon vaativa soitto katkaisi unikuvieni lempeän kulun. Uutta ammentamaan oli määrä kulkea osaksi kollegojen rivistöä.  Koulutus on se  sana, jolla tämä päivä oli otsikoitu allakkani sivulla. Pakollinen sellainen.  Minä pikemminkin samaistuin oppijoihin, joilla aloillaan olemiseen tarvitaan energiaa enemmän kuin omasta takaa löytyy. Kun ei millään jaksaisi. Maanantaina muistan ymmärtää enemmän:) Liian paljon on liikaa ellei välillä pääse liikkeelle. Vapaalle naurullekin on löydyttävä sija. Ajatusten vuolaaseen vaihtoon tila. Konkreetisti minuun tarttui vain vatsanseudulle hyvän ruuan ähky. Kiukuttikin pikkuisen.
 Kotiin saapuillessa oli tarve ahmia ulkoilman kuulasta kosketusta. Lumimaailman kauneuden kaipuutani sammutin astumalla läpi lumotun maiseman. Taivas raotti värejään. Hiutaleiden sijaan sain monenmonta lumisuukkosta. Oksistot vilkuttivat lumikätösin. Hymysin ympärilleni. Saunan lämmön odotellessa syliinsä, astuin monta lumilauantain askelta, jotka avasivat eteeni menetetyn aamun tilalle hyvää. Raukeus raotti silmiään. Neito leipoo nyt pullaa ja sämpylöitä lohduksi. Kun en jaksanut lupautua kuljettamaan enää iltamyöhäisellä. Iltaansa. Keittiöstä kuuluu siskosten supina ja laulelu. Munakkaankin lupailivat vielä laitaa muhimaan. Tuoksujen tulva tuntuu tarttuvan hymyksi suupieliin.
 Omille oksilleni odotan huomisen aamun leppeää sadetta. Lumivalkeaa ja rakkauden koskettamaa. Huoli ja pelko ovat olleet läsnä päivissäni. Hälvenevät hiljalleen. Lähelle löytyy lohtu ja lupaus huolenpidostansa. Siipiensä suojassa on lupa levätä. Tarvitsen huomiseeni lähellesi pääsyä.
 Ilta asettui peittelemään päivää päätökseensä. Usva piirtyi pehmeäksi huokaukseksi ja sai haukkomaan henkeä. Tyyneys takertui hihansuuhun ja toiveikkuus takin liepeeseen. Kallistan poskeni kämmenen hyväiltäväksi. Hyväksihän tämä kääntyi. Lumilauantai, jossa ojensin rakkaalle synttärilahjan kuukauden etuajassa. Niin innoissani olin löytämästäni. Löytyy se levollisuuskin. Sunnuntain sanat saakoon sijan sisimmästäni. Hoitakoon osaltansa.
Ei tämä lumilauantai ihan tyhjyyden täyttämä ollutkaan. Täynnä pientä hyvää.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Tyyneenkin tuulee

 MAisemassa lepäävää rauhaa etsiskelen itseeni.Aamusella poimin kuusen oksilta valot. Koristeensa tuo komistus luovutti jo viikko sitten. Tuikkivaisista tahdoimme nauttia pidempään, sillä sähköttömyys piilotti niin monta tunnelmatuokiota. Jokaiseen oksan nipukkaan oli jo kasvanut vaaleanvihervää uutta kasvua. Ihmettelin niiden suloista pehmeyttä ja hymyilin. Miten voivatkaan puut puhutella minua taas. Ilonamme seissyt kuusi jätti jäähyväisensä luvaten jotakin uutta. Luopumisen tuskaan elämässäkin pitäisi lohduksi löytää uuden alun ihme. Eilen pääsin visiitille alokkaani luo. Äidin tunteiden vilkas kirjo kulki kehossani ja kuljetti niin lukuisia ajatuksia lävitseni. Komea poika, jonka sain sulkea lämpimään halaukseen. Olin omastani enemmän kuin ylpeä. Kotiin kuljin liikutus ja kaipaus kerallani. Tänään ne jo kasvattivat uudet versonsa, ilon pehmeät kasvustot.

 Ilon sieppaaminen pienestä on keino selviytyä isommistakin esteistä elämässä. Hauraana olen vahva. Tuon ajatuksen turvin seison pystypäin isommankin tuulenvireen alla. Mutta kun ylle leijailee huolen lumihuntu, kasvan pieneksi ja värjöttelen viluissani. Sain kertoa lastenillassa perjantaina Isän huolenpidosta ja rakkaudesta. Suuren aina avoimen sylin lämmöstä ja turvasta. Etuoikeudesta olla Isän lapsi. KAikkialle ulottuvasta ja aina aikansa antavasta suojasta. Levitän omat rohkaisevat sanani eteeni ja nyökkään niiden kertomalle. Tässä ja nyt tarvitsen tuota syliä. Kun yön tummina tunteina kipu kiipesi uusin askelin luo ja vei unikuvat loitommas. Kun aamuauringon kirkkaassa katseessa oli häivähdys harmaata. Kun hento oksistoni vaivoin kantaa taakkaansa. Silloin tiedän. Omin voimin ei tarvitsekaan jaksaa. Tyynessäkin tuulee joskus. Hento väre. Uudenlainen.
 Rakas saapuilee kohta poikasen kanssa. Aamutuimaan jo läksivät jalkapallon pariin. Kymppivuotias , joka saunan jälkeen eilisiltana lauleskeli suihkun alla: vasen, vasen, vasen kaks kolme. Lauleli isoveljen kaipuuta omalla tavallaan. Rakas, jonka askeleet alkoivat kulkea kanssani samaan suuntaan tarkalleen 12 vuotta sitten. Poimivat matkalta mukaan isomman tyttösen armaan:)Pian kuuluu alakerran uumenista suloista hihitystä. Rakkauden monet kasvot. Yksi vielä tuolla omassa huoneessaan koulua leikkimässä. Minun rakkauteni riittää jokaiselle. Sinun rakkautesi avulla.
 
Ulkona kutsuva kauneus. Kohta pihapiirissä monta punaposkista, joita kotatulen lämpö kutsuu vierelleen. Minä viluinen ja tänään pikkuinen.Ympärilläni lumiuntuvainen pehmeys. Ja niin monta rakasta. Lumisuukkosia ja sylihoivaa. Huoli on polku takaisin isommaksi muuttuvan ilon luo.

maanantai 9. tammikuuta 2012

Uusi ja puhdas

Uusi lehti arjen kirjassa kääntyi. Raottui kevään valoa kohti kuljettava ovi.  Kodin väki kulki ovesta päiviinsä. Minä viikkasin tämän maanantain nurkan hiirenkorvalle ja jäin viipymään tähän. Ihan hetken vielä saa uusi luku osaltani odottaa. Toipilaana käänsin sivun sijaan kylkeä ja vedin peiton tiukemmin ylleni. Nukuin murheita loitommas. Tunsin kelluvani ajattomuuden käsivarsilla. Itkemättömien itkujen ja keljujen kipujen päivässä vetäisin karvalakin pään lämmöksi ja askelsin muutaman tuokion verran ihmettelemään kaatuneiden puunrunkojen rujoutta tutussa maisemassa. Tyyneys myrskyn jäljiltä tuoksui pakkaspirteässä ilmassa. Hymyilin väsyneen hymyni kohti oksistoja, jotka kylpivät kirkkaassa päivänvalossa. Tahdoin koskettaa niiden lumihuntuja.Ja ojentaa omat sormeni sinitaivaan tartuttaviksi. Kättä päälle, sanotaan. Tästä alkaa hyvä matka kevääseen.

Tyhjyyteen on hyvä alkaa rakentaa uutta. Puhdas paperi ottaa vastaan uusia sanoja kertomaan jotakin, minkä kukin kokee oman kokemusmaailmansa kautta. Olen pohtinut sanoja. Yksinäisiä pieniä kiteitä valkeassa aavassa. Keveitä kaikuja, joiden sointi heijastuu sielun peiliin. Haluaisin oppia astumaan eteenpäin kuin jokainen askel olisi se ensimmäinen. Haparoiva ja ainutkertainen. Elämä on lahjaksi annettu. Täytän omaani harkiten. Eilisestä jäin pohtimaan aikaa. Jokaisella meillä sitä on yhtä paljon. Kukaan meistä ei voi sitä tallettaa kasvamaan korkoa. Se on katoavaa, käsistämme lipuvaa. HAluan käyttää omani oikein. HArkiten ainakin, ellei taiten.Yksin se ei onnistu, mutta kanssasi kulkien.
Potkaisen arkeni vauhtiin vahvistuttuani. Ihan pian. Monta suuntaa on edessä, takana muistoiksi puetut. Saunan lämmössä sulattelin ajatusten pakkasta. Odotettu lumivalkeus saapui ja kirkasti horisontin. Saapuu se selkeys luoksenikin. Kiitoksen kanssa kuljen huomisen luo.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Sanojen soljuntaa

 Mursin leivän. Join viinin. Avasin sydämeni kertomaan kiitokseni.  TAlletin monta vahvaa sanaa, joissa on arkeni virta. Voima, jolla askel kuljettaa eteenpäin aloittamaan uutta. Valo, joka kajastuu tummuvien tuntien tuokiokuviin.  Tänään katselin valkeaksi pukeutunutta maisemaa. Sen herkkiä pieniä ihmeitä, joiden kanssa yhdessä olen huurteisen haurauden koskettama. Sanat soittavat lempeää melodiaa. Se soi ja soi. Kuin pieni valkeapukuinen balettityttö soittorasian kannessa, pyörii kaunis ajatus sisimmässä. Saat saapua säröinesi. HAavoinesi, arpinesi. VAillinaisuutesi on vahvuutesi. Nimeltä olet kutsuttu. Kuuntelin vanhan heikoksi kasvaneen lujan luottamuksen pyyntöä. Jaa ajastasi pieni hetki. Se ei vie, se antaa. Astun askeleen verran lähemmäs nähdäkseni kuvasi kaltaisuudesta välähdyksen. Hämärtyvän illan horisontissa siintää puhdas lumi.
 Koen tänään jotakin, joka ei hahmotu sanojen virraksi. Kuin itkemättömät kyyneleet tai sytyttämätön lyhty. Pysähtynyt ottamaan vastaan herkän kosketuksen. Kuulen laulamattoman laulun kaiun kaukaa jostakin. Pumpulinen pehmeys hyväilee hellin sormin. Tältäkö voisi tuntua juuri ennen ensimmäisten sanojen sukeltamista lapsen suusta? Näinkö virittyy säveltäjän sormista uusi laulu? Piirtyykö kuva kankalle tämänkaltaisen herkkyyden kautta? En osaa sanoa mitään ja silti luen itsestäni kuin uuden kirjan ensilukua. "Astu sinne, mistä kuulet kutsun." Sitäkö tämä on? Sielu säröilee kuin kuuran kosketus ikkunaruudun pinnassa. Pitsi piirtyy sen ruutuun. Siinäkin siintää puhtaus.
Jotakin aivan uutta puhkeaa kukkaan. KAntaakseen hedelmää. Odotan. Monenlaisin tuntein kulki tämä päivä. Aamuun valkeaan astuin väsynein jaloin. Iloksi puhjennut hetki lähelläsi vahvisti askeleita. KAipaus katsoessani huomenna armeijaan lähtevää, jolle halauksessani jaoin rakkautta, ylpeyttäkin. Tyytyväisyys tuon seesteisen nuoreni elämän käänteistä. Pienestä heikosta niin vahvaksi asti jo elänyt. Minusta irtaantunut. Uuden edessä kohti kevättä kuljen luottavaisin mielin. Ystävän ikävä kurkistaa kulman takaa. Muistan erityisin pyynnöin. Voi, miten tunnen sinun puhuvan.
Löysin taannoin kirpputorilta pienen kirjasen. MAija Paavilaisen "Kukkia". Poimin tähän hetkeeni sieltä kaksi ajatelmaa:
USKALLANKO AVAUTUA HYVYYDEN VASTAANOTTAMISEEN?
ja
TULEVAISUUDEN KUKASSA ON NUPPUJA HUOMISEEN.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Hiutaleena lämmössäsi

 Tuokioita vilahtaa ohitseni. Silmä jaksaa poimia pientä kauneutta. Annan joutilaisuudelle luvan asettua itseeni. Hengitän sisään levollisuutta ja puhallan ulos hiljalleen puhdistuneita ja seestyneitä aatoksia. Eilisessä kuljin rakkaan kainaloisena unten päiväkuviin. Lepäsin kuin pikkulintu kevätpesässään. Voimistuen. Illan vietimme meille niin tärkeiksi ja läheisiksi tulleiden ystävien luona. Sydänlämpöisyys tulvi jo ovella kohti. Lauloimme vielä viimeiset joululaulut, joiden sointi levittyi käsivarsiksi ympärillemme. Kun iältään kaksi kovin erilaista Jumalan omaa soittaa ja laulaa, on etäisyys Jumalan syliin kovin pieni. Ilta tuuditti ja hoiti. Kuin Isä lastaan.
Tartun ajatukseen, joka nousi ainutlaatuisen ystävämme sanoista. Olemme tärkeitä. Ja rakkaita. Ei Hän salli mitään taakaksemme turhaan. Kaikelle löytyy selitys. Kun aika on, sen huomaamme. Luottamukseni lujittuu ja kiitoskyynel kostuttaa katseen. Tarvitsen nyt ajan tuulettaa itselleni tilaa arkeen. Vielä olen liian hento lennähtämään sen virtaan. Väsynyt ja myrskyn riepottama.
Ojennan itseni hiljaa kohti uutta. Unohtamatta ainuttakaan pientä tuokiota jo kuljetusta. Kuuntelen talvituulen kuljettamaa viestiä. Lennä, luota, lujitu! Tämä aamu aukeni lumipuhtoisena. Tänään riisun kodin joulun laatikoihin. Haikeana hieman, niin vähään jäi joulukotoilu sähköttömyydessämme. Tilalle saa asettua valkoinen talventuntu. Se kertoo puhtaudesta ja luottamuksesta.
Matka lähellesi on kuin astumatta jäänyt askel. Olet kiinni minussa. Sylisi lämpö sulattaa. Kuin olisin hiutale , jonka ihon kosketus imee liki itseään. Jokaisen hennon hiutaleen oma kauneus säteilee kirkkaimmin juuri hetkessä ennen sulamistaan. Pellon ylle levittynyt ohut valkoinen peite on kuin hiutaleiden päiväuni. Pehmeän valkoinen .
Tutun laulun sanoin saan asua kädelläsi. Sulkeudun suojeluusi. Huomaan nyt vuoden vaihtuneen.

pst. Riihipirtin päiväys on juuttunut eiliseen..Tänään on lauantai 7.1.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

VAloa!

  Aamusade jäi viipymään luoksemme pisaroineen ja pyyhki pois maahan asettuneen valkeuden. Silti valo jakaa säteitään tähän hetkeen.  Me saamme vihdoin nauttia oman kodin valoisasta ja lämpimästä sylistä. Väliaikaisjärjestelyin saimme sähkön tupaan. Ilo pisaroi. Tämä loma sai erityisen paikan ja aseman muistoissamme. Ehkäpä joskus jaksan jo nauraa koko sähköttömyyden mukanaan tuomalle selviytymisseikkailulle.
 Kynttilöiden suurkulutus saa päättyä. Joulukuusen sähköisten tuikkivien lumossa haluan viettää vielä aikaani. Oksilla pyörähtelevät punaiset huopasydämet muistuttavat ystävistä, jotka kantoivat kanssamme vaikeita hetkiä ja kutsuivat lähelleen. Valkoiset huopapallot ovat kuin kämmenelle hiljaa leijailleet lumihiutaleet myrskyn jälkeen. Kuiskivat tyyneydestä. Korkealla latvuksessa tähti lupaa ikuisen rakkauden turvaa. Jokainen kynttilä antaa valon, joka tuikkii pimeässäkin. Lasienkelten joukko laulaa lohtua. Pienet valkoiset siivet kynttilöiden tyvessä muistuttavat suurista siivistä su ojanamme.
 Poikanen istuu keittiön ikkunan ääressä ja raportoi tuulen suunnasta ja voimakkuudesta. Pisaroista ja kaikkoavasta lumesta. Kertoo puiden latvusten liikkeistä, irtoilevista oksista. Suhtautuminen säähän on nyt erilainen kuin ennen. Ymmärrys siitä, miten hauraita olemme, saa olemaan varuillaan. En halua , että alkavat pelätä. Mutta luonnon kunnioittaminen on hyväksi. Huomaan yhden omassa sängyssä nukutun yön vahvistaneen minua fyysisesti, mutta tunnen henkisen heikkouden asettuvan kaihoisana tunteena sisimpääni. TAitaa olla helpotuksen huokaus. Tänään käperryn pieneksi keräksi sohvan mutkaan ja ihmettelen lamppujen loistetta.
Arki asettuu raiteilleen ja jatkaa kulkuaan verkkaisesti. Kuin koetellen, kestääkö maa. Isommalla tyttösellä on syntymäpäivä. Viisitoistavuotiaan elämä on mielestään lopullinen hyppy pois lapsen kengistä. On juuri lähdössä lenkille. Vesisateen läpi. Elämän sateissa toivon osallensa hyvän kosketusta. Ja lapsensielun säilymistä. Niin tyynellä kuin myrskysäällä.

maanantai 2. tammikuuta 2012

SAnaton







 






 Uusi puhtoinen lumi tanssii kevein askelin alas ja peittelee maata viittansa alle. Laulaaa lumisen tuutulaulun, lohduttaa. Kätkee pian kaatuneet puut ja hajallaan olevat oksistot. Kuin jotakin uutta alkaisi juuri nyt. Oma katseeni uuteen vuoteen ei kääntynyt näkemään uusia mahdollisuuksia tai muistellut suloisina haikuina menneen hyvän vuoden tapahtumia. Olen edelleen kiinni tiukin puristavin ja kohmeisin sormin tässä hetkessä. Yritän avata ymmärrystäni. Koetan jaksaa sinnitellä hymy kasvojen väsymyksestä painuneissa uurteissa.Taas yksi toiveikas päivä. Uusi mahdollisuus, pimeiden ja viluisten vuorokausien nauhassa jo kahdeksas uusi aamu. Kynttilän liekkien leikki tuntuu uupuneen kanssani. Takkatuli kuiskii kannustaen jaksamaan. KAulaliina kietoo kipeän kurkun syleilyynsä.


Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan. Jes.43:18-19

Olemme kulkeneet uusissa maisemissa. Pysähtyneet huomaamaan, miten pieniä ja heikkoja olemme. Kuin tyyntyneen meren rantamilla hauraat heinät, seisomme silti pystypäin ja kestäen. Kaiken yllä on suurin turvamme. Ei se riipu kiinni sähkötolppien pidikkeissä tai jaa lämpöään pitkin johtoviidakoita. Se on uusi puhdas alku jokaiseen sarastavaan aamuun. Huolenpito, joka ei kaadu myrskytuulien riepotuksessa. Se on Jumalan valtava rakkaus. Lomamme oli käsikirjoitettu erilaiseksi kuin arvelimme. En kiitäkään oman kodin kauniista joulusylistä, vaan lausun kiitollisuuteni lukuisista ystävien avuntarjouksista. Kohotan kiitoskatseeni korkeammalle kuin korkeinkaan honka. Joulua en riisu vielä. TAhdon tehdä sen kuusen kynttilöiden jakaessa edes pienen hetken tunnelmaansa.Sinä, joka teet tiet korpeen, jaat virrat erämaahan, sinä olet valoni tässä alati jatkuvassa piemeydessä. Oman kodin valoa odotellessa, vietämme tänään tuokion ystävien luona. Sydänlämpö vie mennessään vilunväreet. Uusien ovien avautumisellekin on aikansa vielä...