Sateen jälkeen

Liian moneen yöhön kanssani valvomaan noussut uni, itseltäni karannut, ehti piirtää yösateen tahtiin ajatusviivojaan seiniin. Vierellä rakas käänsi itseään parempaan asentoon, havahtui hetkeksi ja otti kädestä. Yömaisemassa sade tanssi oksistoissa, raidoitti ikkunoihin puronjuoksuja. Pesi pihakoivuista pois kesää. Mutta tänään kirjoitan pieneen ilojen muistivihkoon unesta, joka kantoi lähes aamuun. Sade taukosi ja teki tilaa minun riemuita, löytää unen tyven kivun kallioiden takaa! Jo varhain rakas lämmitti puuronsa ja vilkutti, sanoi rakastavansa. Karvaisen haukahtelijan kanssa astelin aitassa uinuvien pikkuisten luo toivottamaan huomenen. Poikanen nuuhki kanssani sateenjälkeistä ilmaa ja hihkaisi: täällä tuoksuu koivu. Mennessään ravisti oksaa ja yhdessä ihmettelimme tuokion keltaisten siipien matkaa kohti vielä kosteaa kallionposkea. Aamu-udun läpi siivilöityi uusi päivä. Elin pienen ihmeen, jonka antajaa kiitän. Sinä annoit, minä löysin.

Kalenteri osoittaa yhä lomaa. Arjen koputuksessa vaimeana jo vaatimus, johon en yllä. Kesäpesässä viipyisin vielä. Sade kutsui kotipellon keltaisesta esiin elokuun tuoksun. Vilja on kypsynyt, on korjuun aika. Minäkin tahdon olla valmis. Jakamaan taas uusille auringon jäljiltä ruskeaksi paahtuneille poskipäille hymyjä ja oppeja. Poimimaan silmistään uuden edessä hämmentäviä häivähdyksiä. Kunnes tutustumme ja arki asettuu omaan kulkuunsa. Siihen tahdon riittää. Siitä iloita.

Siirrän kiven kerrallaan. Et anna voimieni mittaa enempää. Et itse väsy, et näänny. Aamun pehmeä  kiipesi jo pumpulilampaiksi taivaslaitumelle.Itsekin olen yksi. Välillä pitää käydä eksyksissä asti löytääkseen hyvän syliin. Keittiöstä kuului kahden suun huikkaamana: äiti, tää puuro on tosi hyvää! Nyt jo heittelevät kärrynpyörää, viilettävät pallon perässä ja nauravat hyvää mieltä yksinäiselle vanhukselle naapuriin saakka! Keho kuljettaa kivut ja pelot mukanaan. Tänään ravistan ne yksi kerrallaan hetkeksi luotani. Kuin keltaiseksi ehtineet lehdet poikasen otteessa. Et jaa voimieni yli.

Kaikkineni lepään sinua vasten.

Kuvastimessa kutsumaton tunne

Unikuvastimeen heijastunut kipu nostatti aamuun, kun maisema ulkona yhä uinui. Hiljaiset oksat piirsivät ikkunan taa uuden päivän alkua. Kutsuivat tuulta lähelleen. Niin tuttu itselleni jo tämä voimattomuus, pieneksi kasvattava ja kutsumatta saapuva. Mielessä istuva levollinen vaimeus kuvajaisena kaiken pinnalla. Värittää pysähtyneen virran pintaa siveltimessään vielä ripaus keltaista kesää. Tuokioiden virta kuljettaa kesämuistojen pehmeyttä. Niihin vaatimattomiin hetkiin tartun, muistan yhä, vaikka ajatus saattaa unohtaa. Tänään riitän vain unelmoimaan. Pyyhkäisen peilistä katsovien kasvojen otsalta helmet, kivun esiin nostattamat. Itken hiljaista kiitollisuutta, joka kasvaa ajallaan.

" Tyyni hetki, illan hämärä vesi

   muuttaa muistoksi kesän

   juuri nyt

   mikään ei liikahda,

   kukaan ei puhu.

   Maa pidättää hengitystään,

   ei murehdi enää

   mitään, yötäkään."

         Pia Perkiö

Ajatusten juoksussa alati muuttuvat suunnat, etsivät suotuisia reittejä perille ehtiäkseen. Ennen kuin kyynisyys tai huoli liikaa vaatettaa. Pienin lauloi ystävien keskellä "Minä oon pieni, oon suojassasi. Luvannut oot olla mun kanssani." Tänään katson lapsuuden kesiin, mummolan mustikanmakuiseen maisemaan ja juoksen niitä polkuja, joiden päässä aina odotti lämmin syli. Viiletän halki pellon kellertyneen meren, pysähtyneen heinähelteen ja hyppään yli nurmikolla laulavan sadettajan. Isoisän vahvoille käsivarsille saakka kohotakseni poutapilvien valkeuteen. Kaikki se on minussa yhä, tallessa. Kipu nukkuu hetken, levähtää kuin perhonen kukkaniityn kauneimmassa kellossa. Antaa itselleni pienen tilan mahtua kesäpatjalle kellumaan silmät suljettuina näkemään läpi kirkkaan auringon niitä kuvia, joihin kirjoitit lupauksesi.

"Eihän meitä mikään sido

pimeisiin pilviin.

Aurinko on aina siellä,

ilo surun seinien sisällä."

Pia Perkiö

Lempeillä laineilla

Totisesti Hän vei virvoittavien vetten äärelle! Saimme levähtää ja voimaantua jo viideltä kesältä tutuksi tulleessa maisemassa. Mieleen asettui joitakin säikeitä niistä ajatuksista, joiden edessä olin avoin kirja , jonka lehdille piirtyi riveissä lujaa luottamusta, iloa ja tyyneyttä. Koskettavan laulun lupaus: ei pisaraakaan liikaa nostatti kyynelsateen . Hyvien kyynelten itkupuron! Soudamme elämiemme myrskyissä ja tyvenissä kantavilla laineilla. Olipa edessä kuohuvan kosken piiskaavat pärskeet tai levollisesti laulavat arjen aallokot. Painavinkin lasti on juuri oikein mitoitettu. Rakkauden vaa´alla punnittu. RAkkauden sade kasvattaa taimia sisimpäämme. Ne juurtuvat ja vahvistuvat parhaiten, kun taitamme versoja ojennettaviksi ympärillemme!

Veden pinta väreili iltatuulen otteessa. Kaunista, mutta kylmää tunnistin. Kun laskeuduin aaltojen hyväiltäväksi, kesti hetken rentoutua ja luottaa. Laskevan auringon vilkutus horisontissa oli  kuin rohkaisu: sinä selviydyt. Kauemman laiturin luota kiiri iloinen huuto: äiti ui! Avantoon tottuneilta rakkailtani kylmät aallot eivät vaatineet yhtä lailla kuin itseltäni:) Saunan höyryävässä lämmössä hymyni levitti viittansa koko kasvoille. Näinhän se menee elämänkin aallokossa. Kulkiessa lujasti luottaen saa pian nähdä, miten turhia ovat murheet usein. Jälleen opettelen viskaamaan omani pois ajatuksiani valvottamasta. Ei murehtimisella voi muuttaa päiviensä kulkua. Tuulet puhaltavat miten haluavat. Osaisinko itsekin aloittaa annetut päivät avaamalla aamuun suuni sanomaan: kiitos siitä mitä tänään saan. On se kipua tai riemua, juuri itselleni parhaaksi.

Sain sydämelleni runsaasti hyvää, jota kuljetan kerallani. Poikanen souti pätkän yksikseen, sai rakkaalta rannasta neuvoja. Paina vasen airo vettä vasten! Souda hetki vain oikealla! Minä haluan soutaa opastuksessasi. Taivaanrannan takaa kuulen ohjeet, kunhan maltan asettua hiljaisuuteen, pysähtyä kuulemaan. Sinä annat suunnan, jossa hyvä pysyy kyydissä ja käteni jaksavat painaa airoja veteen, jonka pärskeissä siintää siunaus. Kaikki se armo ja huolenpito riittää. "Vaikene, ole hiljaa", käskit myrskyävän järven aallokkoa tyyneyteen kauan sitten. "Luota ja souda", kuulen tänään. Omin voimin en pääse eteenpäin. Oma viisauteni ei riitä. Olen kiemurteleva vuoripuro rakkautesi valtamerellä. Mutta ainutlaatuinen mutkineni, mietteineni:)

Keinun heiluvan heinän tahtiin

 Heinäkuu oli hiipinyt luo melkein huomaamatta ja asettunut pehmenneinä sävyinä ja lapsuuskesistä tuttuna tuoksuna aloilleen, paikalleen. Eräänä aamuna sen vain tunsin, heinäkuun herkän  värähdyksen.  Kotipolun varren vehnäpellon se oli ehtinyt pukea  hentoon vihreään ,mutta hetkeksi vain, valmiiksi kuulemaan elokutsun okrankeltaista ääntä. Pientareen kukkavarsia se tuutii hiljaa . Tykkään niin keinuttaa ajatuksiani tähkien tahtiin. Olen osannut seisahtaa! Elämän kärrynpyöriä mielessäni  heitellyt ja hymähdellyt harhailemaan taipuvaisille aatoksilleni. Osa jo karannut tuulien teille, piirtynyt poutapilviin uusiksi pumpulikuviksi. Jokunen jo taisi kiivetä lehdillään soittelevan pihakoivun oksalle tähyämään  kesätaivaan kannen taa. Pieni värähdys suupielissä vilkuttaa niiden perään. Moni on toisin kuin ensin luulisi. Makustelin pientä pätkää, maukasta murusta, joka sanoo Sinun ahdingossa avartavan minun tilani.....Ps.4:2(1938) Kun toisinaan tuntuu, että läheisyyteesi on liian pitkä matka, oletkin niin liki, ettei askeleita tarvita.

Sormenpäissä yhä tuoksuvat siniset pienet mustikkaposket. Hetki taaemmas ja olin vielä kuivuuttaan itkevän metsän sylissä. Saapasaskelin. Sitten ihmettelin pientä siivekästä. Laventelin sinessä viihtyi ja imi. Omaan janooni sain virvoittavinta vettä sunnuntain sanasta. Rukiista evästä uuden viikon päiviin. Kaiken turhan yritin tyhjentää ajatusten kammarista. Silloin uusi ja kepeämpi on helpompi kuulla, löytää ja iloittavaksi ottaa. Tänään eiliseen tyyneen on tuuli lakaissut itselleen tilaa. Koivujen latvat tanssivat. Mieleni ottaa askeleita kanssaan. Rakkaan suukkosten jäljiltä sisin kehrää yhä.

 

Kesävalon kauneutta jaksan hämmästellä. Kun illan tunneilla pää painuu unikuviin ja aamuun avautuu kaikelle taas uusi puhdas paikka, on tallella sama valo. Muistan jostain ajatuksen siitä, että jokaisella päivällä on annettavanaan enemmän kuin valo! Omissa lomapäivissäni kuljen valon lapsen lailla, pieniä askeleita, ihmeenmurusia poimien. En jaksa haluta muuta kuin mikä vierellä on. Se riittää. Alun haikeus kuin ujo kastepisara aamun nukassa. Serkun hääonni rakkauden huumana omankin kesämekon helmassa. Lasten leiri-iloista yllemme satanut sanasateen raikas ropina. Ystävät. Poikasen palloiltu kulta. Ja mitä kaikkea vielä ehtiikin. Ja sitten yhä se valo, joka hiljalleen ajallaan kuljettaa elokuun arkilaineille.

Poikanen kuumeili eilisen iltauinnin ja veneriemun jälkeen. Ehti iloita ja sitten vaimeni, hiljeni niin, että ilta-auringon kajossa laiturin kupeessa tiesin, jokin on. Kotiin ehdittyämme pyysi vettä ja peiton ylleen, nukahti niin, ettei ensimmäinen lammas ehtinyt tulla lasketuksi. "Äiti, mulla on jo hyvä olo ja jaksan mennä ulos", kävi huikkaamassa juuri äsken. Nyt jo juoksee kilvan tuulen kanssa. Pieni vielä ja niin suunnattoman suloinen.

"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään, virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa." Ps.23:1-2

Huomiseenkin päästän heinätuulen heilauttelemaan helmojani. Tartun valoon ja talletan taivaansinen muistoksi taskuun. Siemeneksi arjen varalle:)