Kuvastimessa kutsumaton tunne

Unikuvastimeen heijastunut kipu nostatti aamuun, kun maisema ulkona yhä uinui. Hiljaiset oksat piirsivät ikkunan taa uuden päivän alkua. Kutsuivat tuulta lähelleen. Niin tuttu itselleni jo tämä voimattomuus, pieneksi kasvattava ja kutsumatta saapuva. Mielessä istuva levollinen vaimeus kuvajaisena kaiken pinnalla. Värittää pysähtyneen virran pintaa siveltimessään vielä ripaus keltaista kesää. Tuokioiden virta kuljettaa kesämuistojen pehmeyttä. Niihin vaatimattomiin hetkiin tartun, muistan yhä, vaikka ajatus saattaa unohtaa. Tänään riitän vain unelmoimaan. Pyyhkäisen peilistä katsovien kasvojen otsalta helmet, kivun esiin nostattamat. Itken hiljaista kiitollisuutta, joka kasvaa ajallaan.

" Tyyni hetki, illan hämärä vesi

   muuttaa muistoksi kesän

   juuri nyt

   mikään ei liikahda,

   kukaan ei puhu.

   Maa pidättää hengitystään,

   ei murehdi enää

   mitään, yötäkään."

         Pia Perkiö

Ajatusten juoksussa alati muuttuvat suunnat, etsivät suotuisia reittejä perille ehtiäkseen. Ennen kuin kyynisyys tai huoli liikaa vaatettaa. Pienin lauloi ystävien keskellä "Minä oon pieni, oon suojassasi. Luvannut oot olla mun kanssani." Tänään katson lapsuuden kesiin, mummolan mustikanmakuiseen maisemaan ja juoksen niitä polkuja, joiden päässä aina odotti lämmin syli. Viiletän halki pellon kellertyneen meren, pysähtyneen heinähelteen ja hyppään yli nurmikolla laulavan sadettajan. Isoisän vahvoille käsivarsille saakka kohotakseni poutapilvien valkeuteen. Kaikki se on minussa yhä, tallessa. Kipu nukkuu hetken, levähtää kuin perhonen kukkaniityn kauneimmassa kellossa. Antaa itselleni pienen tilan mahtua kesäpatjalle kellumaan silmät suljettuina näkemään läpi kirkkaan auringon niitä kuvia, joihin kirjoitit lupauksesi.

"Eihän meitä mikään sido

pimeisiin pilviin.

Aurinko on aina siellä,

ilo surun seinien sisällä."

Pia Perkiö