Keinun heiluvan heinän tahtiin

 Heinäkuu oli hiipinyt luo melkein huomaamatta ja asettunut pehmenneinä sävyinä ja lapsuuskesistä tuttuna tuoksuna aloilleen, paikalleen. Eräänä aamuna sen vain tunsin, heinäkuun herkän  värähdyksen.  Kotipolun varren vehnäpellon se oli ehtinyt pukea  hentoon vihreään ,mutta hetkeksi vain, valmiiksi kuulemaan elokutsun okrankeltaista ääntä. Pientareen kukkavarsia se tuutii hiljaa . Tykkään niin keinuttaa ajatuksiani tähkien tahtiin. Olen osannut seisahtaa! Elämän kärrynpyöriä mielessäni  heitellyt ja hymähdellyt harhailemaan taipuvaisille aatoksilleni. Osa jo karannut tuulien teille, piirtynyt poutapilviin uusiksi pumpulikuviksi. Jokunen jo taisi kiivetä lehdillään soittelevan pihakoivun oksalle tähyämään  kesätaivaan kannen taa. Pieni värähdys suupielissä vilkuttaa niiden perään. Moni on toisin kuin ensin luulisi. Makustelin pientä pätkää, maukasta murusta, joka sanoo Sinun ahdingossa avartavan minun tilani.....Ps.4:2(1938) Kun toisinaan tuntuu, että läheisyyteesi on liian pitkä matka, oletkin niin liki, ettei askeleita tarvita.

Sormenpäissä yhä tuoksuvat siniset pienet mustikkaposket. Hetki taaemmas ja olin vielä kuivuuttaan itkevän metsän sylissä. Saapasaskelin. Sitten ihmettelin pientä siivekästä. Laventelin sinessä viihtyi ja imi. Omaan janooni sain virvoittavinta vettä sunnuntain sanasta. Rukiista evästä uuden viikon päiviin. Kaiken turhan yritin tyhjentää ajatusten kammarista. Silloin uusi ja kepeämpi on helpompi kuulla, löytää ja iloittavaksi ottaa. Tänään eiliseen tyyneen on tuuli lakaissut itselleen tilaa. Koivujen latvat tanssivat. Mieleni ottaa askeleita kanssaan. Rakkaan suukkosten jäljiltä sisin kehrää yhä.

 

Kesävalon kauneutta jaksan hämmästellä. Kun illan tunneilla pää painuu unikuviin ja aamuun avautuu kaikelle taas uusi puhdas paikka, on tallella sama valo. Muistan jostain ajatuksen siitä, että jokaisella päivällä on annettavanaan enemmän kuin valo! Omissa lomapäivissäni kuljen valon lapsen lailla, pieniä askeleita, ihmeenmurusia poimien. En jaksa haluta muuta kuin mikä vierellä on. Se riittää. Alun haikeus kuin ujo kastepisara aamun nukassa. Serkun hääonni rakkauden huumana omankin kesämekon helmassa. Lasten leiri-iloista yllemme satanut sanasateen raikas ropina. Ystävät. Poikasen palloiltu kulta. Ja mitä kaikkea vielä ehtiikin. Ja sitten yhä se valo, joka hiljalleen ajallaan kuljettaa elokuun arkilaineille.

Poikanen kuumeili eilisen iltauinnin ja veneriemun jälkeen. Ehti iloita ja sitten vaimeni, hiljeni niin, että ilta-auringon kajossa laiturin kupeessa tiesin, jokin on. Kotiin ehdittyämme pyysi vettä ja peiton ylleen, nukahti niin, ettei ensimmäinen lammas ehtinyt tulla lasketuksi. "Äiti, mulla on jo hyvä olo ja jaksan mennä ulos", kävi huikkaamassa juuri äsken. Nyt jo juoksee kilvan tuulen kanssa. Pieni vielä ja niin suunnattoman suloinen.

"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään, virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa." Ps.23:1-2

Huomiseenkin päästän heinätuulen heilauttelemaan helmojani. Tartun valoon ja talletan taivaansinen muistoksi taskuun. Siemeneksi arjen varalle:)