Olemisen sietämätön keveyskö?

Helle on kutonut harson, joka liimautuu iholle lämmön suukkosina. Olen antanut askelille luvan kulkea. Vuoroin pyrähtävät vauhtiin lenkkitossuvarpain, vuoroin ihmettelevät perhosten lentoa ja tuntevat nurmen pehmeyden paljaana kaikesta, huolestakin. Kuljin kuuman maalaismaiseman halki. Hiljainen siritys tienvarren kasvustoissa. Siellä täällä vilkuttivat pienet siivet kesän sävyjään. Poutataivas utuisena ja vahvana, pumpulilampaiden laidun. Tuntui kuin tyhjään kesästä nihkeään käteeni olisi tarttunut toinen. En ole yksin, ymmärsin. Sinä tulit juuri kun tarvitsin.

Joskus kaiken pitää pyyhkiytyä pois, paljaaksi asti, tyhjetä, kuihtua. Uuden tulolle löytyä tila. Lomakyynelteni jäljiltä puhtaaksi pestynä olin paperi, jolle sai maalautua jotakin koskettavaa. Itkettyjen helmien polku. Kuivuneet näyttämään suuntaa, uuden uomaksi kiirineet. Hetken satuttivat,  piirsivät hennon särön vanhojen haavojen viereen. Kesäpesä ei heti ollutkaan kotina hyvän istahtaa. Jotta voi tulla vahvemmaksi, pitää osata olla hetken edes heikko. Taisin huomaamattani kiirehtiä niin, että juoksin kesääni karkuun. Vaikka luulin olevani vain. Olemisen vaikeutta opettelin.

Aaltojen hyväilemän kiven pinta, niin kova, että pehmeys ihan hehkuu sen pyöreydessä! Opettelen luottamaan itseni niille käsivarsille, joiden otteessa oma pintani pehmenee. Vain yksi sana ja vuoria siirtyy. Vain yksi rakkaus ,joka riittää. Nyt pidän päivieni kämmentä vakaana ja annan perhosille tilan istahtaa. Olen vahvasti  hauras, pienesti täynnä suuruutesi valtavaa voimaa. Joskus se, että vain olisi ja iloitsisi, on raskain taito.