Oppijoiltani opittua

Tiistaissani kiireisin sormin solmin oppijoitteni suloisiin lankaenkeleihin ripustusnarujen solmuja. Vierelleni seisahtaa tyttö äänessään päättäväisyyttä. "Tule katsomaan!", pyytää toistamiseen jo. Aikuisen ajatuksin hymyilen, etten juuri nyt millään. Toisella kertaa sitten. Vaan tyttönen oli onnekseni päättänyt toisin. "Mitä haluat minulle näyttää?", kysyn viimein. Vastauksensa ei ollut vähäinen. "Taivaan", huokaisee. Jos lapsi tahtoo näyttää taivaan, saa kaikki muu jäädä. Koko joukkoni voimin siinä vietimme eteisen ikkunasta kurkistellen tuota aamuihmettä. Kiire ja solmut saivat odottaa. Voi taivas, huokaisen itselleni. VAaleanpunaisen ja purppuran siveltimen jäljiltä taivaanrannassa hohti jotakin ainutkertaisen kaunista. Kiitän tyttöstä. Ja muistan taas, miten seisahtamalla löytää pieniä ihmeitä. Kunpa jaksaisin ja muistaisin aina katsella lapsen silmin. Lapsen kanssa. Niinhän taivaallinen Isämmekin jaksaa. Ihmetellä vierellämme kuunnellen ja opastaen. Kiireettä.

Viikossani olen saanut poimia helmiä, kulkea läpi tähtituokioita. Monta pienten käsien halausta lämmökseni. Monta omieni onnentoivotusta ilokseni. Tyttösen kortissa sanoissaan suuri lapsenrakkaus osakseni. Oli helppo vanheta vuoden verran. Huomaamatta. KAtselen tummunutta iltataivasta ja huomaan kaipaavani valkeutta.

 

Aamuhämärässä luokassa sytytän valkeuden. Kotona illan tummuudessa kynttilät tuikkivat runsaslukuisina. Pienistä kuljetuista tuokioista on riittänyt valoa pyyhkimään pois harmaata. Niiden voimin, hiutaleiden hentoa leikkiä talvitaivasta vasten odotellessa askellan arkeani eteenpäin kohti lähestyvää juhlaa.

Valon lumoissa

Valo asettui taivaankanteen heti aamun avatessa tätä päivää eteemme. Pitkin viikkoa vierellä viihtynyt harmaus ja sade kulkivat hetkeksi pois ja veivät mukanaan kipuakin loitommas luotani. Olin saanut päivieni kulkuun sisäisen valon tuikkivia tähtiä. Oppijoitteni joukko on lumonnut minut! Ovat yhdessätekemisen ja innostuksen taitajia. Nappaavat ison ilon pikkuisesta ja tartuttavat sen  minuun. Niin useana iltapäivänä olen istunut pöytäni takana sylissäni ilo ja ihmetys. Isä ja isoin omani istuivat torstaita kodassa kanssamme. Sisimmän lämpö levitti kätensä minua kohti. Kutsui esiin tunteita, joiden voimalla kipeätkin askeleet ovat keveitä. Nuotioliekkien vaimea laulu soi pelkkää hyvää. Lupasi ja helli. Posti pudotti enkelikuvan luokseni toivottamaan adventin valoa. Kiitos Hanne! Ja tämän lauantain valo kaappasi syliinsä kokonaan! Päiväni ovat saaneet kylpeä hyvässä. Nyt tunnen piparintuoksun ja kuulen siskosten yhteisen naurun keittiöstä.

 Huomiseen aamuun luvattu sade ei haittaa. Saan istahtaa kuulemaan tyttösen kuoron säveliä ensimmäisen adventin tuokioon. Saan laulaa Hoosiannaa. Saan levähtää valon sanomassa. Vaikka tuuli tuivertaisi ja sade piiskaisi, loistaa lähelläni valo. Sen hiljaisessa kajossa haluan kulkea kaikissa päivissäni. Terassin nurkkaan rakkaan tänään kantama adventtikuusi seisoo tummuvassa illassa vielä valojaan odottaen. Minäkin odotan. Otan huomisen vastaan ja annan sen asettua täyttämään tilaa suuren juhlan odotuksessa.

Lumen lumo viipyy. Minä seuraan juhla-asuun hiljaa pukeutuvan kodin tunnelmaa. Maisemasta puuttuva valkeus löytyy ajatusteni virrasta. Se sädehtii kynttilöiden hiljaisissa liekkien leikeissä. Sen aistii sydämelle laskettujen lauseiden lämmöstä. Se on tässä ja nyt. Niin monessa pienessä.

Nyt käy kipeää

 Pienenin heikon hauraaksi eteesi. Asetuin ihmetykseeni, kun kipu kasvatti itselleen pienet siivet. Levoton mieleni on tänään kuin perhosen hermostunut lento. Ilo hetkeksi kaikonnut, riemu kokonaan kuihtunut. Sisälleni tämä on rakennettu ennenkin. Kipu, joka vie ajatuksilta terän ja uuvuttaa mielen. Kuiskii pitkin yön hiljaisia tuokioita. Huokaisen huoleni suuntaasi. Se on tutuksi turvakseni muovautunut. Monasti olen tukeutunut ja yhä vain sitä tarvitsen.

 Päiväni jälkeen kotiin tullessa tahdoin olla läsnä omilleni. Pienin esitteli innoissaan kirjoittamaansa tarinaa. KAinaloisena rakkaalle loikoili kuuntelemassa aikaansaamaansa. TAitava pieni ja kovin urhea. Tänään vahvempi ja varmempi kuin äitinsä. Kuuntelin puuhiansa huoneessaan ja suljettujen silmieni takaa tartun sanoihinsa: "Äiti, minusta on kiva kun olet siinä!" Läsnäolon lämpö kietoo käsivartensa ympärille. Oman pienuuteni jätän suurempien käsien kannatteluun. Tänään tarvitsen sitä lujaa luottamusta niiden suojasta. Sisin muistuttaa: heikkona olet väkevin. Kun taivun marrastuulen harmaassa otteessa, ymmärrän. Sinä tiedät minua paremmin. Siksi kiitän tästä kipeästä sylissäni. Tuuditan sen turvakseni. Silmiin pyrkivä kyynel olkoon helmi. Kivulla hiottu.

Itku kuiskii lähelläni. Kutsuu itsensä luo. Kovasti kaikellani koitan kohottaa katsetta korkeammalle. Särkynyt eheytyy, kun aika on. Tänään tämä oli osalleni tarkoitettu. Säröille saakka on kulku ollut ennenkin. Puhuttelee tuokion ja väistyy jättäen jälkeensä uutta hyvää. Sydämen ymmärrystä. Silti pyydän: kosketa pian. Kulje lävitseni lämmittäen, sulattaen. Minun routani jää.

Uusi aloitus aamulle

 

 Kuurasunnuntai avautui valkeudessaan. Kuin raajojaan nautinnollisesti kohti aurinkotaivasta venytellen. Maisemassa lepäsi tyyni hiljaisuus. Se ehti tarttua kädestäni kiinni ja vetäistä mukaan aamutanssiin kanssaan. Hetkessä oli koskettavaa lumoa. Hauraan kaunis talventulolta tuoksuva tuokioni kuitenkin särkyi. Tyttö juoksee sisälle ja kertoo, että "se karkasi!!", läpi valkean peltomaiseman näkymättöniin saakka. Rakas töissä. Niinpä meitä juoksi lapset ja minä eri suuntiin kohti tyhjää aamua koiraa etsien. Flunssa kainalossani huhuilin kunnes ääntä ei enää lähtenyt. Olin väsynyt ja hiukan peloissani. Tein sen, mikä tuntui ainoalta oikealta. Huokaisin sormet sormien lomassa: auta!

 Kului loputtomalta tuntuva tunti ja melkein toinen. Poika huhuili ovesta vielä toiveikkaana. JA siinäpä tuo sitten oli. Häntä ilosta heiluen, silmissä tuttu katse, vatsanseutu pellon ojien pohjamudassa. En uskalla edes tuumailla, mitä jos ja ellei. Tulit takaisin. Siitä kiitän ja huokaisen.

 

 

 Aloitin aamuni uudelleen. Seisahdin ja muistin, miten eilisessä hetkien vana oli ollut liian kiireinen. Tämä päivä kääntyisi vielä. Hyväksi hiljaisten hetkien nauhaksi. Kuljin uusin askelin samassa maisemassa. Tutussa ja tänään silti erilaiseksi valkaistuneessa. Poimin pieniä ihmeitä ilokseni. Hämmästellen ja ihmetellen kulutin aikaani ja hymysin. Hengitin talven valoa ja huumaavaa raikkautta. Helpotus vierelläni.

 

 

 Väkisinkin ajatukseni karkasivat näkemään. Miten jokin arkinen, tavallinen ja melkeinpä mitätön voi hohtaa ainutkertaisen kauniina! Kuurasiveltimen maalaamana kaikki pysähdytti äärelleen. Niin meissä ihmisissäkin käy. Kun antaudumme Luojan siveltimen kosketettaviksi. Pienuutemme kasvaa ja riitämme enempään kuin ikinä. Ihmeiksi asti toinen toisillemme.

 

 LApset saivat hyvillä mielin kulkea tuttuun majanrakennuspaikkaansa. Olivat säikähtäneet kanssani. Lemmikin paluun riemu rinnassaan tarpoivat taas leikkeihinsä. Löysivät metsänreunalta vanhan penkin. Jonkun sinne hylkäämän. Kantoivat sen äidille talteen odottamaan talvisia asetelmia syliinsä. Tässä päivässä odotti niin monta tunnetta. Nyt on hyvä hiljetä hyräilemään....joka päivä, joka hetki....Ja odottaa, mitä huomisella on annettavanaan.

Kuuran kuljettamia ajatuksia. Tänään.

Eilisessäni sain ihmetellä sydämeltä nousevaa valon kajoa. Aamun automatkaani laskeutui vahva tunne. Kuin kutsu avaamaan sydämen ovet. Niin vahvasti tunsin sen. Muistin erästä, joka siinä hetkessä tuntui niin sydämelläni läikähtävän. Kanna ja pidä huolta, pyysin. Vahvista ja jaa luottamustasi. Sulje tiukasti syliisi ja hoivaa! Kun tuohon samaan aamuun saan häneltä kauniit sanat viestissään, hymyyni kiinnittyy kiitos. Minä tiesin. Sinä tiesit! Sinä kuulit! Kuljetit tunteen perille saakka! Koulun pihaan laski aurinko omaa kirkkauttaan. Siristelin silmiäni ja imin pikkuisista touhuajista tarttuvaa iloa! MArrasharmaa oli kulkenut pois. Olin keskellä suloista arkeani. Välitunnin mittaisessa valossa:) Omalla paikallani. Käytössäsi.

Eilisessä istahdin rinnallakulkijani kanssa tuumaamaan ja suunnittelemaan. Saamme yhdessä oppijoittemme kanssa toteuttaa joulun tärkeimmän. Kun toinen jatkaa sanoillaan toisen aloittamaa ajatusta, viriää jotakin uutta ja koskettavaa. Innostuimme, uppouduimme, haltioiduimme. Sama vanha ja muuttumaton sai uuden asun ylleen. Odotan ja luotan. Tämä saakoon koskettaa! Kuin valkea kuura oksistoissa kohta, oli ilomme yhteinen hetkemme yllä. Hymyissämme tyyni tyytyväisyys. Tunnen, ettemme ole tässäkään yksin. Koen vahvasti läsnäolosi lämmön. Tänäänkin, vaikka kurkkuun asettui jo uusi tauti. Kuume koputtaa ja särky pyrkii lähemmäs. Mikään valo ei tuiki jatkuvassa kirkkaudessa, harmaa tarvitaan taustalle. Minun harmaaseeni hörppään höyryävää ja päätän, etten murehdi. En tästä. On niin monta muutakin juuri nyt. Lähellä. Tarvitsemassa kasvoiltani valoa omaan pimeäänsä. Sinun valoasi minussa.

Koen jotakin syvää. Kuin pieni sylini täyttyisi hyvästä, vaikka niin usea huoli täyttää taskut. Hiljaisuudessani mietteitteni tiimellyksessä kuulen äänesi. Et sano paljoa. Vain: vaella valossa. Voisiko huominen tuoda viileän valkeuden maisemaani? Odotan ja painaessani poskeni unentuloon, pyydän, annan unikuviini lumienkeleitä!

Valossasi, lämmössäsi

 Tämä aamu hengitti tasaisesti. Se huokasi harmaudessaan ja odotti, mitä päivällä olisi sille ojentaa. Minäkin huokaan hymyni takaa. Meitä oli kolme ystävää eilen. Yhden erityinen päivä, jota juhlistimme kuuntelemalla ensin ajatuksia arjen keskellä kantavasta voimasta. Mausteena Maarit ja Sami Hurmerinnan koskettavaa musisointia. Illan kurkotellessa kohti yötä istahdimme herkkujen äärelle kynttilän kajoon ja avasimme sydäntemme taivaan , kukin omiksi sanoiksemme. Tähtösiksi toinen toisillemme. Olen tänään kiitollinen näistä naisista. Ystävistä. Eilisessä aika sai siivet ja yhdessäolon pehmeä lämpö auttoi unohtamaan tuokioksi kaiken muun. MAaritin ja Samin esiintyessä lauloi rakkaus heidän kanssaan. Voiko tuollainen lahja tulla mistään muualta kuin Jumalalta, pohdimme?! Eilinen aukaisi uusia portteja, ennestään outoja ovia. Rakkauden voima murtaa patoja ja kuljettaa yli koskien, kohottaa kohti taivaita! Kiitollisuuteni tästä käy kyyneliin saakka. Yhä vain ja vielä.

Oppijoilleni muistutin, miten tärkeä heistä jokainen on. Miten kukin kelpaa juuri sellaisenaan. Ainutlaatuisuus loisti kasvoiltaan, kun kehuin jokaisen olevan Taivaan Isän rakastama kultakimpale, joka saa osakseen suuresti huolenpitoa ja hyväksyntää. Jokaisen tärkeän isälle valmistui yllätys. Voi, sitä lämmön läikähdysten määrää, kun pienet sormet liimailivat paljetteja kravattiin. LAnganpätkistä partaa ja hiuksia oman isän kasvokuvaan. Minussakin pieni tyttö piirtää nyt ylpeänä isän kuvaa ja jokainen piirto kertoo, miten tärkeä hän on. Lukuisin rukouksin häntä arjessani kannan. Enkelin rinnallensa kulkemaan pyydän Isää isälleni antamaan. Tämän marrasviikon keskelle saimme pakkasaamun. Kuurauntuvat kimmelsivät kuin enkelin siipinä maisemassa. Talven valo jakoi hippuja itsestään. Aamu-usvan levätessä peltojen yllä koin jotakin suunnattoman pyhää. Kuin kaiken ylle olisi taivas hetkeksi laskettu kosketuksin yllettäväksi. Lähelle muistuttamaan lupauksesta, joka  osallemme on annettu. Valoksi elämään.

Nyt hiuksissa tuoksuu savu. JA sammaleen kostea nukka. Puuhasimme pihapiiriä talven odotukseen. Leluvajassa pulkkien ja kelkkojen rivi nuuhkii ilman viileyttä. KAikki on valmista lasten talviriemuun. Puuvajan suojiin pinottiin viimeiset tuolit ja pöydät, jotka sulkevat itseensä monta lämmintä kesäilon hetkeä. Monta syyshyvää tuokiota. Vanhuudesta natisevan pihakeinun rujo runko sai itselleen uuden tehtävän. Se pääsi metsänotkelmaan ja lupasin lyhtyjen rivin aisaansa. Istuinparka päätyi tuleen polttoroskien joukkoon. Tummuvassa illassa vaimea nuotionloimu lähettää savuvanaa kohti taivasharmautta. Sauna kutsuu meitä luo. Omaan lämpöönsä.

YStävän sanoissa pieni sormien lomaan poimittu kukka kasvatti näkemään suuremmin. Itse kuljen katsoen ympärilleni ja näen samaa suuruutta kaikkialla. Sinun kätesi ympärilläni kuin sammal kallioni kupeessa. Mittaamaton onnentunne laulaa oloaan sydämen asunnossa. Paikkaasi sieltä ei ota kukaan. VAlaiset pimenevissä illoissani askeleeni. Jaat talvivalon osalleni. Silmät uneenkin sulkiessani tiedän sinun olevan siinä. Vierelläni. Luonani. Kaikki on valmista huomisen tulla.  Isien oma päivä. Isän läsnäolon lämmössä.

VAloksi hämärään

 Tänään aamusella pääsin pitkästä aikaa tuoksuttelemaan metsän pehmeyttä! Koiran ja tyttösen kanssa kiipeilimme tutun kotikallion laelle. Poimimme kauniita suuria oksia. Hankkimani valkeat huopapalloset saattavat päästä niiden mutkiin roikkumaan. Napsimme maltillisin ottein sammalmättäitä ja jäkäläkökkäreitä aarteiksemme. NApsautin poikki mustikan ja puolukan varpuja pieniksi kimpuiksi maljakkoon. Ahnaasti nautin metsästä, joka ympäröi tuoksuillaan ja kauneudellaan. Olin niin kaivannut. Olin liian monta päivää ollut poissa. Voiko metsän ihmeiden keskellä muuta kuin nöyränä painaa päänsä kiitokseen. Metsä on minulle toinen kirkko!

 

Yhden kimpun kiikutan maanantaina oppijoitteni ja itseni iloksi. Töissäkin kynttilä syttyy luokan hämärään toivottamaan tervetulleiksi nuo, joita jo huomaan kaivanneeni:) Enemmän kuitenkin rinnallakulkijaani, tuota ystävää, jonka kanssa saan arkeanikin askeltaa yhdesssä miettien, suunnitellen ja toteuttaen. Tänään metsän rauhassa ajattelin häntä. Ystävääni. Ja kaikkea sitä, mitä osallemme on jaettu. Niin uskomaton määrä hyvää. Paljon hyväksikääntynyttä huolta. Todellinen ystävyys on mittaamaton aarre! Ja polkumme, jotka tahoiltaan kuljettivat askeltamaan rinnakkain, oli osa suurempaa suunnitelmaa. Näin koen, tunnen  ja uskon.

Aamulla poika, tuo jo aikuiseksi kasvanut, muistutti, että kaipa kynttilä sytytetään talvella poisnukkuneen koirammekin kivikummulle. Siellä nyt jo aamusta tuikahdellut pieni lyhty kivien ja havujen keskellä. Hämärän laskeutuessa käymme hautausmaalla viemässä valomme haudalle. Huomaan kaipaavani isovanhempiani, joiden  haudalle on liian pitkä matka kulkea tänään. Lapsuusmuistoista löytyy vaalittavaa. Paljon kaunista ja hyvää.

Harmaus on asettunut vahvasti maisemaan. Se hiipii hunnuksi aatoksiinkin. Sen levollisuus kutsuu paljon ajatuksia esiin. Ne piirtyvät sanoiksi sisimpääni. Pienikin valon pilkahdus on helpompi huomata kun se saa siivet keskellä tasaista haaleutta. Paljon pieniä enkeleitä lähellämme. Annan niiden ympäröidä ja asettua harmoniaksi olemiseeni. Ihan liki. Kertomaan, että tässä on hyvä olla.

Vielä yksin

 Pitkäksi liukui tämä yksinolo. Paljon ehtii vaikkei mitään tee. Eilisessä aamussani ystävän vierelläkulku nosti ja jakoi valon marrasharmaaseen. Harmaudessa on viipynyt lepo. Tasaisena vaihtuva päivien ketju ei katkennutkaan arjenpaluuseen. Sinnikäs tämä tauti.

 Uupumus roikkuu rinnalla. KAtse ja ajatus kulkevat. Seuraan niiden reittejä ja koitan pitää helmoistansa kiinni. Rakas toi eilen palatessaan tumman suklaan. Tummuus suli suuhun ja valaisi iltatuokioni. Postitse sain suloisen terveisen kaukaa. Sen sanoissa vahva haikeus, joka hyväili lämpimiksi sanoiksi puettuna. Toisessa viestissä syvä huoli, jota koitin omissa sanoissani saada luottamukseksi. Paljon mahtuu tunteita tähän ihan lähelle nyt. Voiko harmaaksi sanoakaan?!

 Tohtorin ohjeesta ja ystävän neuvosta istun vielä antamassa aikani kodin hiljaisuudelle. Aamukahviseurana poikanen hieman pidempään. Nyt jo lähti tämäkin. Selailin vanhojen lehtien tunnelmia. Kirja odottaa. Se vei mukanaan ja tänään kuljetan katseen viimeisiinkin riveihin, joiden sanoissa on niin paljon hyvää.

 Kunhan sumu hälvenee ja oma maisemani piirtyy kohti arkeaan, palaan kurkistamaan uusin silmin. Ehkä sitten taas saan sanoilleni ryhdin. Nyt ne viihtyvät sisälläni. Sanovat sydämelleni enemmän. Hiljaisuuden syli niitä tuudittaa.

 

 Kaipaan metsäpolun pehmeyttä jalkojeni alle. MArrastuulen kosketusta. Pienten ihmeiden ihmettelyä. Voipunut vielä enkä vain jaksa. Uni kutsuu useaan tuokioon kanssaan. Jaan sille aikaani, annan luvan olla vain. Nukun marrasalun unia.

Arjen ryhti ja tahti palaavat pian. Astun sen eteen hiljaa hymyillen. Hyväksyen.