Oppijoiltani opittua

Tiistaissani kiireisin sormin solmin oppijoitteni suloisiin lankaenkeleihin ripustusnarujen solmuja. Vierelleni seisahtaa tyttö äänessään päättäväisyyttä. "Tule katsomaan!", pyytää toistamiseen jo. Aikuisen ajatuksin hymyilen, etten juuri nyt millään. Toisella kertaa sitten. Vaan tyttönen oli onnekseni päättänyt toisin. "Mitä haluat minulle näyttää?", kysyn viimein. Vastauksensa ei ollut vähäinen. "Taivaan", huokaisee. Jos lapsi tahtoo näyttää taivaan, saa kaikki muu jäädä. Koko joukkoni voimin siinä vietimme eteisen ikkunasta kurkistellen tuota aamuihmettä. Kiire ja solmut saivat odottaa. Voi taivas, huokaisen itselleni. VAaleanpunaisen ja purppuran siveltimen jäljiltä taivaanrannassa hohti jotakin ainutkertaisen kaunista. Kiitän tyttöstä. Ja muistan taas, miten seisahtamalla löytää pieniä ihmeitä. Kunpa jaksaisin ja muistaisin aina katsella lapsen silmin. Lapsen kanssa. Niinhän taivaallinen Isämmekin jaksaa. Ihmetellä vierellämme kuunnellen ja opastaen. Kiireettä.

Viikossani olen saanut poimia helmiä, kulkea läpi tähtituokioita. Monta pienten käsien halausta lämmökseni. Monta omieni onnentoivotusta ilokseni. Tyttösen kortissa sanoissaan suuri lapsenrakkaus osakseni. Oli helppo vanheta vuoden verran. Huomaamatta. KAtselen tummunutta iltataivasta ja huomaan kaipaavani valkeutta.

 

Aamuhämärässä luokassa sytytän valkeuden. Kotona illan tummuudessa kynttilät tuikkivat runsaslukuisina. Pienistä kuljetuista tuokioista on riittänyt valoa pyyhkimään pois harmaata. Niiden voimin, hiutaleiden hentoa leikkiä talvitaivasta vasten odotellessa askellan arkeani eteenpäin kohti lähestyvää juhlaa.