Kiitosta ja syyskauneutta♥

Keltamekkoenkelten kepeää tanssahtelua päivä täynnänsä! Tänään haalin niistä haravalla kekoja neitosen kärryteltäväksi. Hetkeksi otin ajan , jossa vain olin ja hymyillen ihmettelin pienten siipien sävyjä syysvaloa vasten. Syyssyli on ollut pehmeä. Horisontti piirtää näyttämöä uskomattoman kauniille tarinalle, jossa sävyt sulautuvat herkäksi tanssiksi, jota tuulen väreet hetkittäin voimistavat. Syksy ravistelee aisteja kunnes hiljenee, riisuutuu, asettuu odottamaan hiljaista valkeutta. Katselen iltaansa painuvaa ruskamaisemaa, joka itsessään on kuin herkin rukous. Iloitsen , että omani sujauttavat sormet sormien lomaan iltasella. Nukahtavat vierellään ikioma keltamekkoinen siivekäs.

Pimeä ehti jo sulkea viittansa alle lokakuisen loiston. Kuu kumottaa tumman taivaan kannessa. Kuin kuulisin sen hiljaisen hyräilyn, tuutulaulun. Tyttönen laulellut soitellessaan viikolla saamaansa kitaraläksyä, vanhaa kaunista sävelmää, jossa lapsuuden uskon voi löytää uudelleen. Toivon niin omillani säilyvän suojanaan, turvanaan, sylinä syksynkin mentyä.

Aamu-usvan aikaan kaupunkiin ajellessa huokaisi poikanen: katso, äiti joelle päin! Ja mitä näinkään?! Pehmyt sumuhuntu tyynen veden yllä. Ahmin aamun kauneutta ja kiitollinen olin siitä, miten lapsi poimi kaiken keskeltä tuon näkymän. Poikanen viiletti pallon perään, rakas pyörälenkilleen. Tyttöjen kanssa jaksoimme etsiä syysuutta ylle. 84 vuoden ikään ehtineen ystävän kahvipöydän äärellä hymyilimme yhdessä elämän kulun kauneudelle. Pienimmän laulu läikäytti vanhaa sydänalaa kyynelsilmiksi saakka.

RAkas käväisi vierellä juuri, sipaisi suukon olkapäälle. Sen tuntu nostattaa hymyn keinahtelemaan suupieliin, sydämelle. Kohta suukotan lapset uinumaan yli yön ja iloitsen päivästä ,joka vähässään jakoi paljon. Kiitollisuuden siemenistä versoaa uudelle päivälle kehykset.