Syysseisahduksen verran

Eilisessä, juuri ennen arjesta pieneen vapaaseen  vilkuttavaa hetkeä, avasin metsän oven. Astuin sammalkynnyksen yli pehmeään iloon. Aamun kirpeys kutitteli  poskipäitä. Oppijoiden metsäriemua riitti, vaikka viileys nipisteli sormenpäitä ja saapasvarpaita. Kallioiden korkeissa saleissa, lähipeltojen yllä, kuulaan kannen alla tuoksui vapaus ja tuntui rauha. Lasten äänet mahtuivat tuulen huminaan. Kukin ehti löytää omat pienet ihmeensä. Minäkin sain omani, kuin pikkupalasen taivasta vastauksena pyyntöön, jossa etsin väylää vaikean yli pääsyyn, ihmisen lähelle löytämiseen. Uusiin sävyihin puet , vaatetat ympärillä viipyvää. Myös sydämen ajatuksiini sävytit jotakin eteenpäin vievää hellin siveltimen vedoin. Ehdin nähdä ja ymmärsin. Oman ruskani.

Loma-aamu aukesikin aivastellen, kipeän käheän kurkun kosketus ensimmäisenä ajatuksiin terävästi työntyen. Nyt on levolle tilaa muutaman hetken verran. Ehdin asetella ajatusten syyslentoa, napata kiinni tärkeintä. Tasainen värejään etsivä tyhjyys pysähtyi maisemaan. Ikkunan takana tiaisen lento. Tottuneesti istahtaa vanhan kehyspuun turvalliseen suojaan, levähtää. Ja sitten häviää, jättää hennon säikeen, kypsyttää ajatuksen tartuttavakseni. On aika harmaan, on aika väriloiston. On aika pyrähtää, yltää korkeimman oksan haaraan. Ja aika asettua paikoilleen, jaksaa vain se, mikä vähimmässäänkin on riittävää. Hengityksessä eukalyptuksen aromi, ympärillä tyhjän kodin hiljaisuus. Kohta saapuilevat omani, joilla tänään vasta päättyy tuokioksi arkinen aherrrus. Taidetaan pitää yhteinen villasukkailta. Sytytellään kynttilät ja tehdään arjesta pieni juhla. Kutsutaan hyvä kylään, lähellemme, liki.

Tämä hetki, ajan säie, rajapinta, siirtymä

siitä, mikä äsken oli siihen mikä on kohta,

pysyy ja katoaa,

murtuu minuun kuin aalto rantaan,

jättää vastuulleni kivet ja simpukat,

löytämisen ilon.

-Pia Perkiö-